tiistai 21. lokakuuta 2014

Vanha kunnon Breakfast Club

Tai siis, miten niin vanha kunnon? Enhän ollut nähnyt tätä vuonna 1985 ilmestynyttä klassikkoa ennen kuin tässä eräänä flunssaisena iltana. Tiesin kyllä The Breakfast Clubin olemassaolosta, mutta se oli paljon parempi kuin kuvittelin, mikä usein pätee niin sanottuihin high school -elokuviin, jotka voivat olla ihan hölmöjä mutta joista parhaimmat ovat oivaltavia, raikkaita ja koskettavia.

The Breakfast Clubissa joukko oppilaita saapuu lauantaiaamuna kello 7 jälki-istuntoon koulun kirjastoon. Heidän on määrä istua yhdeksän tuntia paikoillaan pulpetissa ja kirjoittaa vähintään 1 000-sanainen essee aiheesta "Kuka minä luulen olevani". Rakastan high school -elokuvia. Rakastan high schoolia, koska en ole siellä enää ja koska kuvaukset high schooleista ovat tietysti liioiteltuja ja silti tosia. Rakastan amerikkalaista high schoolia. Tykkäsin Beverly Hills 90210:sta, rakastan Veronica Marsia ja nyt pidin myös hurjasti Breakfast Clubista.



Heitä on viisi: sporttijäbä Andrew, hikke Brian, outo introvertti Allison, suosittu Claire sekä kovis Bender, eikä heillä tietenkään ennen tätä aamua ollut mitään tekemistä keskenään. Jokainen on ärsyttävä, mutta jokaisen kasvoihin myös avautuu jo varhaisessa vaiheessa halkeama, jokin joka kertoo muustakin kuin mitä naamion takana on. Allisonin kasvoihin se avautuu aika myöhään. Allison ärsytti minua eniten, mustanpuhuva tyttö jonka kasvoilla tukka roikkuu ja joka ei puhu, ynähtelee vain kimeästi ja syö muroja voileivän välissä, tuijottaa ja näyttää olevan mukana ja haluavankin olla mukana mutta ei kuitenkaan ole. Mitä se oikein kuvittelee? Miksei se sano mitään? Miten se kuvittelee voivansa vaikuttaa, olla osa joukkoa, kun ei se puhu mitään?

Kaikki kinastelevat vuoroin keskenään (ihailin sitä, miten he uskalsivat sanoa vastaan ja puolustaa toisiaan, ja miten nopeasti kaikki kääntyi, yhtäkkiä pilkan kohteena oli joku toinen, kaikki vuorollaan), ja nopeasti kaikki myös asettuvat yhteen rintamaan opettajaa vastaan, joka edustaakin aikamoisen raivohullua aikuista. Ehdottomasti söpöintä on hikke Brian (Anthony Micheal Hall) pilvessä aurinkolasit päässä.

Sitten alkaa rakoilla. Vaikuttava kohtaus: Andrew lähestyy Allisonia kysyäkseen tämän kotioloista, vilpittömänä toisin kuin Brian, joka ei ollenkaan tajunnut Allisonin tukahtunutta purkausta. Allison avaa suunsa, ja sieltä alkaa putoilla kaikenlaista, myös totuuksia: Sinä tottelet aina kaikkia muita. Sporttijäbä ei kuitenkaan luovuta, vaan vaatii saada tietää Allisonin perheestä. Lopulta Allisonin suojaus murtuu ja hän kakaisee: My parents ignore me.

Sitten he istuvat ringissä ja kertovat totuuksia, mistä tuli jälki-istuntoa, millaista kotona on. Andrew tunnustaa: Totta se on, en osaa ajatella omilla aivoillani. Hän joutui jälki-istuntoon yritettyään tehdä vaikutuksen isäänsä. Clairen vanhemmat käyttävät tyttöä omien riitojensa välikappaleena. Kaikilla on jotain, kaikki toivovat kamalasti jotain, kaikki välittävät muiden reaktioista. Kaikilla on kotona joko välinpitämättömät tai kohtuuttomia odotuksia asettavat vanhemmat, tai vain hirviöt. Se on totta, niin vain on, eikä se ole yhtään kliseistä vaan totta.

Mutta kun rehellisyys on riisunut kasvot, sitten aletaan jorata vapautuneesti, yksin ja yhdessä, nörtti ja kovis ja kaikki siltä väliltä. Sen haluan tästä muistaa, sen itkun jälkeisen paljauden. Tytöistä tulee kavereita ja toiselle tehdään makeover (tietysti), ja lopuksi Brian kirjoittaa kaikkien puolesta upean tekstin, joka jätetään opettajalle.



Olen ihastuksissani. Yhdeksän tuntia täydellistä luppoaikaa voi johtaa hyviin seurauksiin, olen aina ollut sitä mieltä. Vaikka väliin mahtuisi muutama tappelunalku, pilvihäröilyä ja ilkeyksiä jotka osuvat maaliin, tai siis niitä täytyy mahtua, ja se on ehkä edellytys kaikelle, jonkinlainen kommunikaatio. Olen edelleen sitäkin mieltä, että se tyttö joka ei aluksi puhunut mitään, on ärsyttävä. Täytyy puhua. Täytyy kertoa, mitä ajattelee. Täytyy antaa itsestään jotain. Mutta Allisonilla oli syynsä. (Ja entä jos ei tiedä mitä ajattelee tai miltä tuntuu, ei ole oppinut kysymään, mutta se on jo eri tarina. Siitä pitäisi tehdä tarina.)

Sitten kun Allisonin hiukset oli kammattu pois kasvoilta ja silmissä rajaukset vähän haaleampaa sävyä kuin mustaa suttua, hän sai poikaystävän. Mutta ei anneta sen häiritä (no, kasvothan onnistuneen mekaoverin jälkeen näkyvät paremmin). Hikke ei saanut tyttöä, mutta ei anneta senkään häiritä. Jälki-istuntoa valvonut opettaja jäi lukemaan hänen sanojaan, hänen sanansa saivat kuvata sitä mitä heille oli tapahtunut. Parasta ei ole vain se, että opettajat eli aikuiset tajuaisivat että heissä kaikissa onn sekä urheilija, aivot, prinsessa, kahjo ja rikollinen, vaan että myös he itse tajuavat sen.


Kuvat: toast.net

torstai 9. lokakuuta 2014

Wordlessness

Words are the great sin against wordlessness. Tätä Monika Fagerholmin siteeraamaa lausetta (ilmeisesti Samuel Beckettiltä) ajattelen usein.

Silloin kun sanat ovat loppuneet tai ne eivät juuri nyt riitä, voi tehdä jotain sellaista kuin katsoa tämän Docventures-dokumentin James Nachtweystä. http://areena.yle.fi/tv/2246159

Nachtwey on yhdysvaltalainen sotavalokuvaaja, joka on kuvannut viimeisen 30 vuoden aikana Afganistanissa, Irakissa, Bosniassa, Ruandassa, Kosovossa, Israelissa, Thaimaassa vuonna 2004 ja New Yorkissa 2011, nälkäänäkeviä Afrikassa ja Indonesiassa ihmisiä, jotka asuvat junaradan varteen levitettyjen pressujen päällä.

Alkoi itkettää monta kertaa. Kuten ne pienet pojat, jotka jossakin Kosovossa ylittävät eristyslangan ympäröimän alueen pienet kukkakimput kädessään ja laskevat kukkia pressujen peittämien ruumiiden päälle, se tottuneisuus heidän liikkeissään. Joskus olen kuvaajille niin kateellinen. Siihen mihin eivät sanat pysty, siihen pystyy kuva, onko se niin? En tiedä. Lopussa Nachtwey sanoo: "We must look at it. We're required to look at it. We're required to to what we can about it. If we don't, who will?"

Kunpa vielä löytäisin oman tapani tehdä.

Nachtwey esitetään dokumentissa varautuneena erakkoluonteena, joka käsittelee sota-alueilla kokemiaan hirveyksiä kuvaamalla, purkaa tunteensa valokuviinsa. Yksi nainen Hampurissa kertoo rakastuneensa häneen, mutta ilmeisesti etäisyyteen on ollut pakko tottua. On tässä yksinäisessä sudessa ihmisrakkauttakin. Parasta ystäväänsä, käsikirjoittaja Denis O'Neillia Nachtwey kiittää vierellä pysymisestä valokuvanyttelyn avajaisissa ja heittää, että näyttelyhässäkän jälkeen on aika suunnata vuorille, "head for the sierras".

Kollegoiden mukaan Nachtweystä tekee poikkeuksellisen se, että hän ei etäänny hurjassakaan tilanteessa, vaan pysyy paikalla ja kuvaa kädenkosketuksen päästä. Kun Nachtwey puhuu todistamastaan joukkomurhasta Ruandassa tai köyhydestä Indonesiassa, hänen äänensä on hiljainen ja tasainen. Katsoessani tällaisia dokumentteja ja kuvia alan myös miettiä, mitä kukaan tekee symboleilla, vertauskuvilla ja rivien väleillä, kun kaikkein kipein, kovin ja myös kaunein on kuitenkin aina silmien edessä, ilmaistavissa vain kertomalla mitä tapahtuu. Vertauskuvien ja viitteellisyyden ystävälle tämä on vaikea ajatus, mutta siltä joskus tuntuu.

Lopussa Nachtwey pudottelee suuria sanoja valokuvaamisen filosofiasta ja valokuvaajan roolista ihmisten hädän kuvaajana, mutta ehkä mahtipontisuus hänelle sallitaan. Yksi asia tässä dokumentissa ja sen kohteessa kyllä vähän häiritsee. Nachtwey näyttää tyylikkäästi harmaantuneelta Ken-nukelta, henkilöltä Kauniista ja rohkeista. No, ulkonäön ei pidä antaa hämätä.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Das Adlon

Lempiohjelmani televisiossa on nyt saksalainen draamasarja Hotelli Adlon – elämää suurempi tarina (Das Adlon – Eine Familiensaga). Sarjassa on kolme osaa ja kaksi niistä on esitetty Ylellä elokuussa (nähtävissä myös Areenassa), viimeinen tulee huomenna tiistaina 2.9.



No eihän siitä voi kuin tykätä. Sarja kuvaa legendaarisen hotelli Adlonin vaiheita Berliinissä. Hotelli valmistui 1907 Pariser Platzille Brandenburgin portin tuntumaan, ja se oli aikansa kuuluisin ja ylellisin hotelli. Juuri sellainen, jossa minä viihtyisin niin hyvin. Hienotunteisia conciergeja, suuri ja loistelias aula, pikkoloita, kiinnostavia vieraita, sviittejä, samppanjaa, suuria vuoteita.

Koska ollaan Berliinissä ja koska hotelli valmistui 1907, parahiksi ennen kuin Euroopassa alkoi täristä, hotelli on tietysti todistanut yhtä ja toista. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksaa hallitsee sotahullu keisari. Asenneilmapirii alkaa muuttua, Amerikasta saapuu vapaamielinen valokuvaaja Undine Adams, ja sen sijaan että menisi naimisiin perheen hyväksymän sotilaan kanssa, Alma Schadt lähtee Amerikkaan meluisan ja saksaa hykerryttävästi ääntävän Undinen kanssa. Toisessa jaksossa natsipuolue nousee valtaan ja sotilaspukuihin sonnustautuneet natsit marssivat Adloniin kallistelemaan maljoja.

Das Adlon joskus 1926.

Edellä mainituista syistä (ei natsit vaan Berliini, 1900-luvun alku ja hotelli) minä tietysti rakastan tätä sarjaa.

1800-luvun lopulle asti hotellien tehtävä oli lähinnä tarjota matkalaisille yösija yhdeksi, pariksi yöksi. Vähitellen niistä alkoi kuitenkin muodostua sosieteetin kohtaamispaikkoja, joiden seinien sisältä löytyivät paitsi majoitustilat, myös sellaisia herkkuja kuten ravintolasali, kirjasto, tanssisali, tupakkahuone ja kirjasto. Wieniin valmistui Imperial, Pariisiin Ritz ja Lontooseen Ritz London, ja mainzilainen viinikauppias ja ravintoloitsija Lorenz Adlon oli sitä mieltä, että Berliini ansaitsi yhtä hyvää ja parempaakin. Keisari Wilhelm II:n suopealla myötavaikutuksella Unter den Lindenin päähän valmistuikin aikansa edistyksellisin majoitusliike, jonka erikoisuuksiin kuului muun muassa sekä lämmin että kylmä juokseva vesi.

TV-sarjassa hotellin vaiheisiin kietoutuvat kahden perheen kohtalot. Perustaja Lorenz Adlon johtaa hotellia lämpimällä mutta rautaisella otteella, kunnes jää auton alle Brandenburgin torilla. Adlonilla on läheinen ystävä Gustaf Schadt, joka tekee siirtomaakauppaa Afrikassa ja toimittaa rakennusmateriaalia hotellia varten. Gustafilla on tytär Alma ja Almalla salaisuus, jota perhe ei missään nimessä aio päästää julkisuuteen. Kertojana toimii Gustafin tyttärentytär Sonja Schadt – joka aikuiseksi tultuaan saa käyttöönsä pienen huoneiston hotellissa. Adlon on siis hänen kotinsa. "Osa vieraistamme asuu mieluummin hotellissa kuin kotona", herra Adlon nuorempi lausuu. No eipä vissiin. Milloin minä asun osan vuodesta hotellissa? En ehkä ihan huomispäivänä, mutta joskus. Jaksan odottaa!

Sarja on mielestäni hienosti dramatisoitu, tyylikkäästi toteutettu, koskettava ja väliin jopa hauska. Pidin erityisen paljon Sonjan äidistä Almasta nuorena (Maria Ehrich), mutta sitten hän häipyi Amerikkaan ja ikävä kyllä takaisin tuli vähän vanhempi ja paljon jähmeämpi Alma (Anja Kling). Sen sijaan olen aivan ihastunut hovimestari Friedrichiin (Wotan Wilke Möhring), joka esiintyy juuri niin hienotunteisesti ja jämäkästi kuin hovimestarin kuuluu ja jonka pidättyväisen ulkokuoren alle piiloutuu tietysti lämmin sydän.

Toinen jakso päättyi toisen maailmansodan kynnykselle. Berliinin taisteluissa hotellirakennus säilyi, mutta tuhoutui myöhemmin tulipalossa. Päärakennus tuli sijaitsemaan Itä-Berliinin puolella, mutta muurin rakentamisen jälkeen se jäi ei-kenenkään-maalle, ja rakennuksen rauniot tuhottiin 1952. Itä-Berliinin puolelle jääneessä siipirakennuksessa pidettiin ilmeisesti hotellia vuoteen 1984 asti. Saksojen yhdistymisen jälkeen vanhan kiinteistön paikalle rakennettiin alkuperäistä muistuttava hotelli Adlon, joka avattiin vuonna 1997. Oikeastaan sen koko nimi kuuluu Hotel Adlon Kempinski, sillä hotelli on osa Kempinski-ketjua. Hmph. Joka tapauksessa yöpyisin sielläkin kernaasti. Niin on tehnyt myös muun muassa Micheal Jackson, joka kuuluisissa kuvissa roikutti vauvaansa Prince Michael II:ta juuri Adlon-hotellin parvekkeelta.

Mutta tästä kaikesta minä en tiedä vielä mitään. Täytyy odottaa huomiseen. Sillä aikaa katselen tätä kuvaa ja mieleni tekee itkeä. Muistan myös, miksi pitäisi matkustaa Berliiniin taas kerran.






Miksi miksi miksi nämä hotellit vetävät minua puoleensa? Lukion toisella luokalla katsoin iltapäivisin Heathrow'n lentokentästä tehtyä puolidokumentatiivista tv-sarjaa. Pidän tällaisesta paikkojen ja tilojen personoinnista. Miksi? En tiedä.

Joka tapauksessa olen päättänyt miettiä enemmän kuvia ja tarinoita ja sitä miltä tuntuu, vähemmän sitä mitä mikäkin asia merkitsee.


Kuvat: moviepilot.de, wikipedia,  flickr.com (https://c1.staticflickr.com/9/8176/8056762838_903874f48e_z.jpg)

perjantai 22. elokuuta 2014

Pixadores ja opetus





Amir Escandarin Pixadores oli juuri niin kova kuin odotin. Miehet kiipesivät hullun korkean kerrostalon seinää kuin hämähäkit. Yö, aina oli yö. Sakea portugalin kieli, favela-asuntojen kelmeä valaistus. Mitä en odottanut: nauroin. São Paulon pojat pääsivät Berliiniin taidebiennaliin. "Gringot viettävät makeaa elämää." "Paikalliset maalaavat vaakatasoon." Kansalaisten kohtaamispaikaksi pystytetty graffitiseinä oli faveloiden kasvattien edessä pelkkä hupaisa pahvi.

Pixação-merkit näyttivät maagisilta. Miehet osasivat lukea ja maalata niitä, mutta eivät välttämättä kirjoittaa omaa nimeään viranomaiskaavakkeeseen tai lukea kirjaa. Ja: "Jos nimi on ainoa mitä minulla on, miksi en maalaisi sitä seinään?"

Mutta muuttuuko mikään koskaan? Joka tapauksessa, hieno elokuva. Koska lähden São Pauloon?

Entäs se opetus sitten?

No, se tapahtui jo ennen elokuvan alkua Café Engelin sisäpihalla. Saavuin paikalle 40 minuuttia ennen leffan alkua eli auttamattomasti myöhässä: kaikki istumapaikat oli varattu.

Pälyilin hetken viinilasiani pidellen ja äkkäsin pojan, joka siirteli vilttien säilytyspaikkana toimivaa arkkua tuolirivien viereen valkokankaan etuosaan.

Saako tuossa istua? kysyin. Saa, ehkä, kuului myhäilevä vastaus. Kävi ilmi, että jäbä ei ollutkaan avuliasta henkilökuntaa järjestämässä lisää istumapaikkoja katsojille (kuten minulle), vaan pelkästään aktiivinen kansalainen toimimassa oman hyvinvointinsa eteen. Tulossa oli kaverikin, joten tilaa arkun päällä ei ehkä olisi.

Ystävällinen nuorukainen tarjoutui kuitenkin hakemaan minulle toiselta puolelta pyöreän pöydän istumapaikaksi, jos sillä aikaa vahtisin arkkua. Sehän sopi, ja kohta asettelin itseäni ja viinilasiani kiikkerän terassipöydän päälle. Kaikki näytti hetken hyvältä. Sitten kahvilan omistaja ilmoitti, että pöydillä ei saa istua, ja pöydät siivottiin pois. Olin jälleen vailla istumapaikkaa, ja niin oli moni muukin.

Alkoi aktiivinen spontaanien istumapaikkojen järjestely. Jostain ilmestyi yhtäkkiä muutama lisätuoli. Toiset löysivät muovilaatikoita, joita päällekkäin pinoamalla sai itselleen kelpo istuimen.

Mitä tein minä? Seisoin paikoillani ja vilkuilin ympärilleni. Pohdin, mistä voisin löytää jotain istuttavaksi kelpaavaa. En käynyt kahvilassa etsimässä lisätuoleja, en kurkannut porraskäytävään, riittäisikö laatikoita. En oikeastaan tehnyt mitään. Lopulta levitin kaulahuivini maahan ja istuin niille sijoilleni.

En ansaitse yhtään parempaa, ajattelin. Minä seisoa pällistelin tumput suorina, kun toiset ympärilläni sen sijasta toimivat ja aktiivisesti loivat omat paikkansa.

Näinkö minun käy, ajattelin. Passiivinen kansalainen, joka ei laita tikkua ristiin oman hyvinvointinsa hyväksi. Näin käy sellaisten, jotka ovat toiminnan kohteita, eivät toimijoita. Sitä saa tyytyä siihen, mikä jää.

Paikka oli kuitenkin ihan hyvä. Olin valmis hyväksymään osani. Söin suklaata ja toivoin, että elokuva alkaisi. Väkeä parveili edessä, mutta luotin siihen, että he tajuaisivat kohta siirtyä.

Silloin vilttiarkkua vallinnut poika sai tarpeekseen. En mä kehtaa tätä enää varata, hän ilmoitti. Tulkaa istumaan vain. Paikat arkulla hänen ympärillään täyttyivät heti. Minä nostin peukun maassa pystyyn: Tämä on ihan hyvä. Minä istun tässä.

Hei kuule, tule säkin tänne, poika vaati hetken kuluttua paraatipaikaltaan yläilmoista. – Mihin muka? Ei siellä ole tilaa. Tämä on ihan…  – Tule tähän vain, mä menen tuohon eteen. Mulla on siinä kavereita.

Ja niin katsoin elokuvan mukavasti keskellä tukevaa arkkua istuen, paremmalla paikalla kuin yksikään edeltävä kokeilu oli ollut. Tunsinko ansainneeni paikkani? Olin saanut sen tekemättä mitään, korkeintaan sanailemalla leppoisasti ja hymyilemällä vähän. Toiset selkäni takana olivat ahertaneet istuintensa eteen kuin muurahaiset.

Ehkä tämäkin joskus riittää, ajattelin. Olla kanssaihmisen yllättävän hyväntahtoisuuden kohteena. Kohta hyväntekijäni nosti uudelta paikaltaan maasta peukkunsa kysymyksen merkiksi pystyyn. Sanoin kiitos ja toivoin vain, että hymyni oli tarpeeksi leveä.








lauantai 9. elokuuta 2014

Lahoren varakonsulin ahdinko

Jo pitkään on tuntunut siltä, että varmaan pidän Marguerite Durasin romaaneista. Siksi, kun äkkäsin viime syksyn kirjamessuilla divarihyllyssä Varakonsulin (Otava 1988), hankin sen heti, ja heinäkuussa luin sen.


Vuonna 1966 ranskaksi ilmestynyt Varakonsuli yhdistää kaksi tarinaa. Äiti ajaa nuoren tytön kotoa tämä tultua raskaaksi. Tyttö harhailee ympäri Intiaa, vatsa turpoaa, jalassa on haava, nälkä on silmitön. Samaan aikaan Kalkutassa puhutaan Ranskan Lahoren varakonsulista: kerrotaan, että tämä on ampunut yöllä parvekkeellaan silmittömästi puistoon. Nyt varakonsuli on Kalkutassa odottamassa suurlähettilään päätöstä siitä, mitä hänelle pitäisi tehdä. Ranskan suurlähettilään vaimo Anne-Marie Stretter pitää vastaanoton. Kalkutassa on joukko muitakin nuoria miehiä, oikea seurapiiri, joka parveilee Anne-Marie Stretterin ympärillä. Peter Morgan kirjoittaa tarinaa nuoresta tytöstä, joka kävelee Mekongjoen viertä, ohittaa Mandalayn, Siamin ja Birmanian ja päätyy lopulta Kalkuttaan. Anne-Marie Stretterin liepeillä väreilee valo, mutta myös varjo. Onnekkaat pääsevät hänen kanssaan Saarille, tarunomaiseen Prince of Wales- hotelliin, nyt myös Charles Rossett saa kutsun sinne.

Henkilöt liikkuvat kuin unessa, ja silti täynnä outoa tuskallista määrätietoisuutta. Lauseet ovat abstrakteja ja silti konkreettisia, silmieni edessä leijuu kuva mutta en aivan saa siitä otetta. Ja silti olin siellä, Tonle Sapin alajuoksulla, läkähdyttävässä löyhkäävässä Kalkutassa ja Anne-Marie Stretterin vastaanotolla, näin suurlähettilään talon puutarhan ja Anne-Marie Stretterin polkupyörän ja Gangesin rantabulevardin, jonka varrella lepratautiset makasivat.

Kirjassaan Kirjoitan Duras kirjoittaa Varakonsulista näin:
On totta, että varakonsuli huusi joka päivä… mutta minulle salaisesta paikasta. Niin kuin joku rukoilee joka päivä, hän huusi. On totta, että hän huusi kovaa ja että yöllä Lahoressa hän ampui Shalimarin puistoon tappaakseen. Hän tappoi tappaakseen. Kenet tahansa, koko Intian siis, joka oli hajoamassa. Hän huusi kotonaan, virka-asunnossaan ja ollessaan yksin aution Kalkutan mustassa yössä. Hän oli hullu, älynseä terävyydestä seonnut. Hän tappoi Lahoren joka yö.

On vaikea ymmärtää Varakonsulia. Muistin, että tältä se on aina tuntunut. Aikaisemmin olen lukeut Rakastajan ja Lol V. Steinin, ja varsinkin jälkimmäinen oli yhtä merkillinen kuin tämä. Enkä tarkoita ymmärtämistä niin että kaikki pitäisi tekstissä selittää auki ja lopuksi lukijalle jäisi kiva olo. Nämä kirjat kääntyvät sisäänpäin, puhuvat itsekseen ja katsovat samalla tiukasti jonnekin kauas.

Silti pidän niistä, luulen. Jokainen lause on huuto. En aina tiedä mistä lauseet puhuvat, ja samalla ne iskevät kuin potku vatsaan.

Hän etsii leningistään, rintojensa välistä jotakin jonka hän sitten ojentaa Charles Rossettille: elävän kalan. Mies ei liikahda. Nainen ottaa kalan, näyttää sitä hänelle ja puraisee sen pään nauraen vieläkin enemmän. Häntä huvittaa varmaan pelotella, saada toinen tuntemaan oksetusta. Hän tulee lähemmäs. Charles Rossett perääntyy, nainen tulee yhä lähemmäs, mies perääntyy vieläkin, mutta lähestyminen on nopeampaa ja Charles Rossett heittää kolikon maahan, kääntyy ja pakenee juosten tielle päin.




sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Kesä

Kun on hotellinjohtaja, voi päättää, mitä kaikkea hotellissa kesällä tehdään.

Hotelli Hertassa tapahtuu kesäkuukausina muun muassa tällaista:

Kesäkursseja. Vieraat saapuvat viikon täysihoitoon, ruokaa tarjotaan joka välissä, välillä istutaan puutarhassa maalaamassa tai kirjoittamassa tai joogaamassa ja valoisina öinä puhutaan pihalla tuntikausia ja yhtäkkiä sitä tajuaa tietävänsä vieressä istuvasta ihmisestä enemmän kuin on koskaan oppinut tietämään ihmisistä jotka on tuntenut vuosia.

Hotelli toimii futisjoukkueen majapaikkana suuren kansainvälisen turnauksen ajan. Ruskettuneet lapset pelaavat jalkapalloa pihalla iltaisinkin, ne ahtavat suuhunsa keksejä ja pursuavat energiaa ja vilkuilevat toisten joukkueiden pelaajia käytävillä eivätkä unohda näitä kesäviikkoja koskaan.

Roseeviiniä terassilla. Mikäs ettei, sillä hotellin baaria pitää kesän ajan viinitilan omistaja Provencesta, oho, roseeviinä on yhtäkkiä laatikkokaupalla ja se on kylmää, raikasta ja hyvää.

Lähdetään uimaan, Hotelli Hertan välittömästä läheisyydestä pääsee uimaan, meri on aava ja sininen ja se loiskuaa ja parhaita ovat aamu-uinnit sekä uinnit öisin ja silloin kun iho on välittömästi uinnin jälkeen taas lämmin.

Edellä mainittujen asioiden lisäksi Hotelli Hertta myös suljetaan kesällä kuukaudeksi, vain siksi että huonekalujen päälle saataisin levittää valkoiset lakanat ja ikkunat sulkea ja palata joskus elokuussa raukeina ja auringon paahtamina, astella hämärissä viileissä huoneissa joiden lattia tuntuu vieraalta ja samalla tutulta jalkojen alla.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

En halua matkoille Antti Tuurin kanssa

Yksi haavemmattini on matkakirjailija. Matkustelisin vieraisiin kaupunkeihin, katselisin ympärilleni, etsisin ravintoloita, eksyisin, läkähtyisin, tuntisin itseni ulkopuoliseksi, isoksi, vaaleaksi ja suttuiseksi, astuisin sisään tuntemattomista ovista sydän jyskyttäen ja parhaimmillaan löytäisin jotain unohtumatonta. Sitten kirjoittaisin siitä. Esseitä, matkaoppaita, essee-ruokakirjoja ja mitä kaikkea.

Tiedostan, että matkakirjallisuus on runsas genre, ja aiheesta löytyy varmasti paljon kirjoja, suomeksi ja jos uskaltaa astua rajojen yli, taatusti englanniksi ja muilla kielillä, mukaansatempaavia, eloisia ja älykkäitä teoksia matkoista ihmeellisiin paikkoihin. Itse pysähdyin kuitenkin Töölön kirjaston matkailu-hyllylle ja lainasin Antti Tuurin teoksen Matkoilla Euroopassa (Otava 2011).

Turha kysyä, miksi. En ole koskaan lukenut Antti Tuurin kirjoja (ja voipa olla, etten muita luekaan). Olin kuitenkin juuri palannut matkalta ja halusin takaisin siihen oloon, kun aamuisin astuu parvekkeelle ja miettii: autolla vuorille, kaupunkiin kävelemään vai pyöräilisikö rannalle, istuisiko vain parvekkeella ja sekin tuntuisi erilaiselta, koska ollaan ulkomailla. Selailin Tuuria ja luin että kirjassa ollaan muun muassa Sisiliassa ja ohitetaan Salerno ja matkustetaan junalla, ja sillä hetkellä se riitti.



Antti Tuuri kuvaa kirjassaan viime vuosi(kymmente)n aikana tekemiään matkoja mm. Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä. Useimmiten matkaseurana on vaimo. Tuuri ja vaimo yöpyvät hotelleissa tai ovat vuokranneet talon, he lounastavat ja illallistavat ravintoloissa, viipyyvät viikon tai joskus pidempään, tai hyppäävät parin päivän päästä jälleen junaan, kiertävät Eurooppaa. Kiire ei ole, aikaa ja varaa tuntuu olevan.

Vaikka ollaan Italiassa tai Ranskassa ja sentään matkalla, huomaan pian haraavani vastaan.

Kertoja latoo lauseita lakonisen täsmällisesti (onko tämä sitä koivuklapiproosaa?). Monesti tuntuu, että draamaattista huipennusta ei tarinoissa oikein ole tai se piilee hienovaraisesti pikemminkin rivien välissä. Tärkeintä tuntuu olevan itse matkan teko, se mihin aamulla kävellään, missä syödään, mitä illalla tehdään, ja tämä toistuu päivästä toiseen. No mikäs siinä! Sellaista matkalla on.

Vaimosta ei saada tietää paljon. Vaimo jää nukkumaan, kun kirjailija herää puoli seitsemältä kirjoittamaan. Vaimo lueskelee, vaimo tietää museon, vaimo harmistuu, kun geneveläishotellin ulkopuolella päivystää prostituoituja.

Silmiin pistää passiivin käyttö persoonamuotona. "Illalla kävellään vielä Seinen rantaan ja joen yli Tuileries-puistoon, joka kuitenkin on jo suljettu. Saadaan taksi Rue de Rivolilta ja tullaan sillä kotikulmille." Passiivi liittyy tavanomaisiin tapahtumiin, yllättävät ja hetkelliset sattumukset kerrotaan aktiivimuodossa. En tiedä, miksi Tuuri on valinnut passiivimuodon niin usein. Se häivyttää matkan osanottajat epämääräiseksi joukkioksi ja samalla karistaa hetkistä erityisyyden tunnun.

Luen eteenpäin mutta olen jo vähän ärsyyntynyt tähän matkalaiseen, täsmälliseen kertojanääneen, hyväkäsmäiseen mieheen, jota mikään ilo, ihmetys tai kauhistus ei hetkauta ainakaan matkakertomusten sivuilla.

Maltillisia kuvauksia Tuuri höystää kuitenkin tarkoilla havainnoilla. Jotkut huomiot johtavat myös pieniin faktoihin tai muisteluun menneisyyden matkoista. Mässäileviin pohdintoihin tai yllättäviin sivuloikkiin tämä matkamies ei kuitenkaan yllä. Jos huumoria on, se uppoaa ehkä parhaiten yli 50-vuotiaisiin pohjalaismiehiin. Minä saan olla tarkkana.

Ilmenee lisää ärtymyksenaiheita. Genevessä ärryn, kun matkailija kuvaa odottamattoman nuhruista hotellia: " – – kun hotellimme löytyy, sitä vastapäätä kadun toisella puolella seisoskelee prostituoituja iltapäivän asiakkaita odottelemassa; vastapäinen talo näyttää olevan tyttöjen tukikohtana. Kaupallista toimintaa on enemmänkin, kadun varrella mainostaa myös homobaari."

Siellä niitä nyt haikailee.

Epäselväksi jää, olisiko mikä tahansa baari tai kahvila edustanut "kaupallista toimintaa". Kun saavutaan Veronaan, ärähdän jo pahasti. Tuurit ovat aikaisemmin käyneet katsomassa Julian parveketta, "jolta hän oli Romeotaan haikaillut". (Julia siis haikailee nuortamiestä, ja Romeo ilmeisesti tekee parvekkeen alla jotain muuta, lurittaa serenadeja tai lausuu runoutta, mutta ei missään nimessä "haikaile" mitään.) Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella Tuuri tarkkailee muita vieraita:

Istun vielä parvekkeella, kun vaimoni tulee aamiaiselle ja jään seuraksi juomaan vielä kupillisen hyvää italialaista kahvia. Myös muita hotellivieraita alkaa nyt tulla aamiaiselle; englantilaisia vanhojapiikoja, joiden sydäntä lähellä Romeon ja Julian tarina on.

Hyvä Antti Tuuri! Mistä voit olla varma, että näkemäsi englantilaisnaiset ovat a) vanhojapiikoja b) kaupungissa kyynelehtimässä Romeon ja Julian tarinan äärellä? Yksin matkustava nainen voi matkustaa yksin monesta syystä – siksi että hän haluaa, kaipaa omaa aikaa ja tilaa, tai hän on töissä, vaikkapa matkakirjailijan toimessa. Jos hän olisikin VANHAPIIKA – eli ei sattuisi olemaan niin onnekas, että olisi saanut napattua miehen (puhumattakaan sellaisesta onnenpotkusta, joka suoltaa joka aamu kalastusaiheista tarinaa Pohjanmaalta ja merkitsee päivän aikana nakutettujen liuskojen lukumäärän tarkasti muistiin) – hänellä voi olla Veronaan tuloon aivan muita syitä kuin Shakespearen loppuunkulunut nyyhkytarina.

Tietyllä tavalla kuitenkin kiinnyn tarinoihin, luen eteenpäin nähdäkseni, minne matka johtaa. Tuuri arvostaa hyvää ruokaa, se ilahduttaa, ja hän on ilmeisen kielitaitoinen ja liikuskelee sujuvasti Euroopan kolkissa. Joku silti ärsyttää. Ehkä se on kaikenlainen odottamattomien ryöpsähdysten puuttuminen niin matkan päällä kuin kerronnassakin. Sellaisessa seurassa minä en haluaisi matkustaa pitkään. Matkaan kuuluvat euforia (usein ruoan äärellä), aprikointi, hirvityksen hetket, epäusko sekä puhdas uupumus – joka kääntyy taas uudeksi nousuksi, kun on hetken saanut lepuuttaa jalkojaan sängyllä tai parvekkeen kaiteella.


Toinen kuva: wikipedia.it






sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Hotellin huomassa

Rakastan hotelleja.

Hotelliin kerääntyy joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joita yhdistää paitsi yöpyminen samojen seinien sisällä, myös yksi maailman ihastuttavimmista asioista – hotelliaamiainen.

Rakastan pieniä ja nuhjuisia hotelleja ja suuria business-hotellejakin (intiimiydessä ne vähän häviävät mutta aamiaiset, aamiaiset), rakastan vastaanottotiskejä, aulabaareja, ravintolaa, hiljaisia käytäviä ja niiden kokolattiamattoja. Rakastan siivoojan kärryä aamuisin, valkoisia lakanoita ja näköalaa ikkunasta, rakastan alkuiltaa kun astuu ovesta ulos kadulle.

Tarkkaan ottaen rakastan ajatusta pienestä hotellista, tai isommasta, mutta sellaisesta jossa menneiden aikojen loisto on arvokkaasti pinttynyt peileihin ja sohviin ja jossa henkilökunta tuntee arvonsa, sekä omansa että asiakkaan. Ehkä jossain Välimerellä tai sitten eurooppalaisessa kaupungissa, tai Alpeilla, asukkaat viipyvät pitkään, viikon tai kaksi, jopa kuukausia. Ainakin minä viivyn, ja joka aamu laskeudun aamiaishuoneeseen, jossa tervehdin muita asukkaita, he levittelevät sanomalehtiään ja juovat appelsiinimehua, olemme tulleet tutuiksi jo, emme tuppaudu toistemme seuraan mutta saatamme tavatessamme vaihtaa sanan tai kaksi. Halutessamme voimme pikkutunteina drinkin äärellä kertoa kipeitä totuuksia. Kahvi on vahvaa, kaakao sakeaa ja kitkerää mutta hyvää, levitän sämpylälle aprikoosimarmeladia.



Tästä piti tulla kirjoitus Wes Andersonin elokuvasta The Grand Budapest Hotel. Ehkä siitä vielä tulee sitäkin.

Haluaisin elää hotelleissa koko elämäni. Olla se salaperäinen nainen, joka saapuu upeasti leikatussa puvussa alkuillasta aulabaariin (miksi hän on yksin?), nauttii lasillisen samppanjaa ja häviää kaupungin yöhön. Ravintolassa aterioisin yksin mutta tarjoilijat tuntisivat minut ja joskus kokki kutsuisi minut keittiöön valitsemaan kalaa. Päivisin moikkailisin henkilökuntaa parvekkeelta, minulla olisi nimittäin vakiohuone hotellissa ja siellä parveke, puutarhaan päin, tai sittenkin merelle, tai ehkä sivukadulle, jonnekin mistä näkyy elämää, sillä istun päivät huoneessani kirjoittamassa ja parvekkeelle voin istua hetkeksi virvoittelemaan. Hotellissa kaikki on hyvin, hotellissa tiedän mihin kuulun ja olen silti sopivasti irrallaan.

The Grand Budapest Hotel oli mainio, vauhdikas ja hurmaava.

Se kertoo legendaarisesta loistohotellista sekä etenkin hotellin legendaarisesta hovimestarista Gustave H:sta (Ralph Fiennes, huikea ja koko elokuvan sielu) ja tämän uskollisesta ystävästä, pikkoloksi palkatusta Zero Mustafasta (Tony Revolori).

Kehystarinassa Jude Law'n esittämä kirjailija on saapunut parhaat päivänsä nähneeseen hotelliin ja tapaa kylpylässä vanhan Zero Mustafan, joka lupaa kertoa tarinansa. (Silloin tiesin, että tätä elokuvaa en voi olla rakastamatta. Yhtäkkiä autiossa kylpytiloissa kuuluu kumea ääni, ja ammeesta kohoaa parrakas pää.) Zeron tarinan alussa Gustave H:n vakioasiakas kuolee ja jättää jälkeensä testamentin. Seuraa mm. taidevarkaus, vankilapako, kissan kuolema, muutama raaka murha sekä huikea takaa-ajo lumisilla vuorilla.

Mistä pidin? No hotellista tietysti. Grand Budapest Hotelin loisteliaat suuruuden päivät, hissipoikia, pikkoloja, samppanjaa, kerrassaan ensiluokkainen palvelu, upea portaikko. Kuvakulmat, kuten peräkanaa pötkivät Gustave ja Zero sekä vuorenrinnettä nouseva funicolare. Takaa-ajokohtaus, jossa konna paineli suksilla ja Gustave H ja Zero perässä kelkalla.

Ja sitten tietysti ne 1900-luvun alun kuhinat. Ollaan jossain Itävalta-Unkarin kaltaisen maan liepeillä kuvitteellisessa pikkuvaltio Zubrawkassa, joka myöhemmin lakkaa olemasta. Sataa lunta, kaikkialla on vuoria, linnoja ja leivoslaatikoita, raitiovaunuja. Itävalta-Unkarin ja Tsekkoslovakian menneiden aikojen loisto sekoittuu iloisesti satumaisiin väreihin. Sota uhkaa, ja kun junavaunuun marssivat karskit sotilaat, joku tyylin, ilon ja kaiken kauniin arvostamisen aikakausi alkaa vääjäämättömästi olla takana.

Sen lisäksi, että The Grand Budapest Hotel sai nauramaan vedet silmissä, se oli myös koskettava ja vilpitön. Koskettavaa oli Gustave H:n intohimo, pettämätön tyylitaju ja kaunosieluisuus, joka ylentää hänet vankilassa ruoanjakajan asemaan ja saa lausumaan runonsäkeitä, vaikka alapuolella avautuu satojen metrien pudotus lumiseen rotkoon. Tinkimätön vakaumus tehdä asiat hyvin, vaalia rakastamiaan asioita – kuten runoutta, hotellia, kauniita naisia ja miehiä. Ja toisaalta se katupoikamaisuus, jonka ansiosta Gustave selviää myös vankilassa, hän ei ole mikään pehmoilija, kyky sivaltaa sanoilla korstokin hiljaiseksi, yhtä aikaa ironia ja terävyys, pehmeys ja karskius, joka hänessä oli.

Olen nähnyt vain harvoja Wes Andersonin elokuvia, mutta jos Wes Anderson on tätä, haluan nähdä lisää. Ralph Fiennesin lisäksi kuvissa vilisi suuri joukko muita tähtiä, kuten Edward Norton, Tilda Swinton, Adrien Brody, Willem Dafoe, Harvey Keitel ja ties ketä muita. En olisi halunnut, että elokuva koskaan loppuu. En haluaisi koskaan lähteä hotellista.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Oli kerran Ali

Greenwichiläisen talon taakse on kerääntynyt joukko ihmisiä. On iso teltta, ruokakojuja, vilttejä ja markkinatunnelma. Ihmiset pitävät tiiviisti silmällä erästä ikkunaa. Aina joku kuvittelee verhon heilahtavan tai harjon häivähtävän ikkunalla, ja kohahdus käy läpi väkijoukon. Ikkunan takana on Genevieve ja Eric Leen talon yläkerran vierashuoneessa Miles Garth jo ties monetta kuukautta.



Oikeasti Miles Garth ei anna mitään merkkiä itsestään, joten ihmiset katselevat sitä, että mitään ei tapahdu. Paitsi että tapahtuu. Miles Garth on huoneessa, Brooke Bayoude hyppelee Greenwichin kaduilla ja kuninkaallisessa observatoriossa ja ajattelee juttujaan. Mark Palmer puhuu kuolleelle äidilleen ja muistelee illallista, jonka aikana hänen teatterinäytännössä tapaamansa, sattumalta päivällisille mukaan kutsumansa mies sujautti suolasirottimen piiloon pöydän alle eikä palannut yläkerran huoneesta. Vanha nainen makaa sairaalasängyssä muistelemassa miestään ja lapsiaan, ja Anna-niminen nainen on juuri herännyt yöllä unesta, jossa näki sydämensä rintakehän läpi, ja sitten hän muistaa pojan, joka tunnisti hänen hyräilemänsä Abban kappaleen Versaillesissa vuonna 1980.

Olen häikäistynyt. Ali Smithin Oli kerran kello nolla (suom. Kristiina Drews, Otava 2013) on taas kerran paras kirja pitkään aikaan. Kirjassa on käsittämätön kavalkadi ääniä ja eläviä ihmisiä ja rekistereitä ja tarinoita, siis todellinen kaunokirjallisuuden ja suomennostaiteen taidonnäyte. Kaiken päälle nautin limassolilaisella hiekkarannalla parhaan koskaan kirjasta lukemani päivälliskohtauksen. Ei sillä, että ahmisin kirjoista erityisellä mielenkiinnolla juuri päivälliskohtauksia tai että mieleen tulisi nyt vertailukohtaa, mutta tämän luin yhdeltä istumalta, ja lukiessa tuntui kuin olisin ollut mukana siellä, kaikkien niiden ihmisten ja niiden edustamien kamalien elämäntapojen ja muutaman hyvän tyypin joukossa myös.

Jälleen kerran huomaan ajattelevani, miten vähän kirjallisuudessa itse asiassa on kyse sanoista.

Tai tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on kyse nimenomaan sanoista. Joita jotkut totisesti osaavat käyttää.

Ali Smithin kirjassa on paljon sanoilla ja merkityksillä kikkailua, varsinkin alussa, minkä uumoilin käyvän rasittavaksi. Onko tämä sopivaa lomalukemista ollenkaan? Ei kikkailu kuitenkaan käynyt rasittavaksi, eikä se ollut itsetarkoituksellista. Ja oli loistavaa lomalukemista.

Kirjassa on varmaan hirveästi tasoja, joita en lentokoneessa tai hiekkarannalla sivuja lehteillessäni vielä tavoittanut. Ollaan Greenwichissa, jossa sijaitsevan kuninkaallisen observatorion mukaan on määritetty nollapituuspiiri ja Greenwich Mean Time, johon eri aikavyöhykkeet perustuvat. Jonkunlainen ajan alku ja juuri ja samalla ei-mikään-aika, siis. Jokainen kirjan neljän pääluvun henkilöistä uppoutuukin omalla tavallaan nykyhetkeen tai menneisyyteensä, yrittää tallentaa siitä jotakin. Minulle tämä oli kuitenkin eniten huikean taidokkaasti kirjoitettu kirja täynnä ihania, kiinnostavia ja eläviä ihmisiä sekä hyvä tarina (tarinoita). Välimeren auringossa ajattelin sellaisia sanoja kuin kaiken pakonomainen todeksi tekeminen kertomalla ja näyttämällä, muistaminen, historiaksi tekeminen... Siellä ne kaikki seisovat tuijottamassa ei mitään.

Syytä ei tarpeen. Tarpeen ei syytä. Mehän emme tiedä. Me emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain, että ihminen halusi puhua toisen ihmisen kanssa. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Sama se miten arkipäiväinen hänen asiansa oli, siinä on kuitenkin kaikki mitä meille jää käteen päivän päätteeksi.  
Kaiken tämän mies sanoo lempeästi. 
Hän lausuu sanan "arkipäiväinen" ilman teennäisyyden häivääkään. 
Tapa jolla hän sanoo fraasin 'päivän päätteeksi' saa sen kuulostamaan kaikkea muuta kuin kliseeltä – hän saa sen kuulostamaan siltä, että päivät päättyvät, ja että se voi olla merkityksellistä. 


Kuva: cdon.com

torstai 22. toukokuuta 2014

Lukaisenpa limerikin




Tämä ja muita hupaisia pikku tarinoita löytyy kirjasta A Book of Nonsense, joka sisältää Edward Learin ja Lewis Carrollin sekä muutamien muiden limerikkejä ja muita loruja. Kirja osui käteeni Kyproksella Lefkaran kylässä kahvilassa (Tasties Café), johon olimme poikenneet lounaan jälkeen. Omistajat olivat asuneet kauan Englannissa, ja paikka olikin kuin englantilaisen maalaistalon alakerta kyproslaisin vivahtein, vaaleaa ja kreikan-sinistä, piano, kirjahyllyjä ja kirjoja, valtavasti kirjoja, ihania pikku esineitä kuten posliiniveistos 1920-luvun tanssijasta, vessassa kylpyamme. (Virkistävän mannermainen tuulahdus Kyproksella.)



Otin kirjan käteeni, luin lorun, luin toisen. Tulin hilpeäksi ja samalla levolliseksi. Loruissa ei usein tunnu olevan (muuta) ilmeistä pointtia kuin kielellä leikittely ja absurdeja rinnastuksia. (Limerikeillä on oma mittansa ja ilmeisesti niihin sisältyy usein mm. kaksimielisyyksiä, mutta oma kiinnostukseni ei toistaiseksi ole ollut akateemis-analyyttistä vaan pelkästään nautiskelevaa.) Silloin ne tavoittivat kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Olin hetki sitten hypännyt ruutua paikallisen koulun autiolla pihalla, olimme syöneet jälkiruoaksi hunajaan upotettuja melonin sisäkuoresta tehtyjä (!) makeisia, iltapäivä oli kuuma ja raukea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Lefkarasta lähdettyämme ajoimme kukkulalle, josta näki samaan aikaan sekä jylhiä vuorenhuippuja että meren, yli 180 astetta merta.

(Kypros: Meri, kaikkialla meri, vuoret myös, korkeuseroja siis jatkuvasti näkösällä, kissoja, korianteri ja persilja, HUMMUS, roseviini, niin paljon enemmän kaikkea kuin olin odottanut.)

Kirja päätyi minulle. Tiesin sen jo ennen kuin kysyin, voisiko sen mahdollisesti ostaa. Tiesin, että voisi. Kun kysyin, nainen, toinen omistajista sanoi että hänen pitäisi oikeastaan kysyä mieheltään, jolle kirjat kuuluvat. Sitten hän pyysi minua näyttämään, mitä haluaisin. Näytin. Nainen kuiskasi, ettei kerrota kenellekään, ja työnsi limerikit ja muun nonsensen laukkuuni.

Ihana nainen jolla oli jotain hyvin brittiläistä olemuksessa, lämmin, elämää nähnyt, veikeä ja nokkela katse ja luja kädenpuristus. Nainen sanoi myös muuta tärkeää. Ylistimme taloa ja sisustusta, johon hän, että kylläpä sen parissa vierähtikin aikaa. Mutta mitä tahansa teet rakkaudesta, silkasta rakkaudesta, nainen sanoi, vaikka se veisi aikaa ja aiheuttaisi vaivaa, siitä tulee hyvä.

Jos olisin psykologi tai sosiologi (tai taidehistorioitsija?), lanseeraisin käsitteen Välimeren-ikävä. Sellainen iskee, kun palaa Välimereltä takaisin Suomeen, ja minä olen tuntenut sen raastavan ensimmäistä kertaa jo 12-vuotiaana. Joku minussa herää siellä eloon, joku joka muualla uinuu. Olen ehkä entisessä elämässäni asunut Välimerellä. Tai mitä hittoa, miksi en asuisi siellä nyt, juuri tässä elämässä.
There was a Young Lady of Hull, / Who was chased by a virulent Bull; / But she seized on a spade, / And called out, "Who's afraid!" / Which distracted that virulent Bull.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Tekstianalyysi ja löytö

Nyt kerron, millainen on hyvä novelli. Olen lukenut Otavan kustantaman Granta-aikakauskirjan ensimmäistä Suomen-osaa, jonka teema on ruoka. Tänä aamuna avasin kirjan, ja esiin valikoitui Ryszard Kapuścińskin Jouluaatto Ugandassa (suom. Tapani Kärkkäinen).

Tarkkaan ottaen en olekaan varma, onko teksti novelli vai enemmän dokumentatiivinen. Grantassa julkaistaan molempia ja ruokanumeron lopusta luin, että Kapuściński oli puolalainen toimittaja ja kirjailija, joka julkaisi reportaasikirjoja eri maiden historiasta, kulttuurista ja arkielämästä.

Tähän hetkeen asti olen pitänyt Jouluaattoa Ugandassa fiktiona. Se voisi olla myös myös reportaasityyppinen kertomus. Tosin tapa, jolla se yhdistää kaksi episodia, sai minut ehkä pitämään sitä fiktiivisenä. Se voi myös yhdistää sekä faktaa että fiktiota, ja onko genrellä edes väliä? Hyvä teksti on hyvä teksti.

On muunkinlaisia hyviä novelleja. Viime aikoina olen pitänyt hurjasti esimerkiksi Alice Munron pitkistä, usein koko ihmiselämän kaaren kattavista tarinoista, joissa on joskus jopa rupatteleva sävy. Toisaalta rakastan Raija Siekkisen kuulaita, usein lyhyitä novelleja. Oli miten oli, tänä aamuna keittiössä kului hetki, mietin Jouluaattoa Ugandassa, ja sitten tuli hetkeksi eheä ja samalla voimakas olo, niin kuin silloin tulee, kun on lukenut jotain hyvää.


Näin se menee: Minäkertoja ajaa autolla kohti Kisenyin toria katsomaan, löytyisikö sieltä kalaa. Kertoja on puolalainen, ja Puolassa jouluaattoon kuuluu kala, kullanruskea ja kirpeä. Olot Ugandassa ovat epävakaat. Henkeä pidättäen kertoja ajaa sotilassaattueen perässä. Saattueen keskellä kulkevan Citroënin takapenkillä lojuu ruumis. Autot kääntyvät onneksi toiseen suuntaan.

Kisenyi on ennen ollut värejä, tuoksuja, ääniä ja ihmisiä pursuava maaginen ja omaperäinen kaupunginosa Kampalan kaupungissa, mutta nyt siitä on tullut synkkä ja vaarallinen. Tori on kurjistunut ja valikoima säälittävä. Pian paikalle kuitenkin kaartaa kalastajien kuorma-auto, jonka lavalla pötköttää valtava, hämmästyttävän suuri viiksekäs kala.

Käy ilmi, että saalis on pyydetty Port Bellistä, samasta paikasta johon kiduttajilla on ollut tapana heittää murhaamiensa ihmisten ruumiit. Väkijoukko tuijottaa kalaa hiljaisena. Sitten paikalle kaartaa sotilaspartio. Heille kala on mieleen. Vastineeksi vonkaleesta sotilaat nostavat oman autonsa lavalta myyntipöydälle verisen ruumiin.

Tekstin loppu kuvaa kertojan asumusta siirtomaahuvilan toisessa kerroksessa. Asunto on suuri mutta autio, sillä sieltä on vähitellen ryöstetty lähes kaikki huonekalut: tuolit, maalauksia, vaatteita, kattiloita ja kulhoja. Asunnossa käy Huseini, palvelija eli home boy. Huseini sairastaa tuberkuloosia ja saa malariakohtauksia. Joskus Huseini tulee töihin puolialasti, ja se tarkoittaa että hän on myynyt viimeisen t-paitansa. Hän haluaa kuitenkin tehdä itsensä korvaamattomaksi, sillä hän tarvitsee työn.

Eräänä päivänä Huseini kertoo, että sotilaat ovat eilen tappaneet yhden hänen lapsistaan. Lapsi oli poika, Obo, hän oli kolmivuotias.

Loppu.

Ensi alkuun tekstin kaksi osaa tuntuivat irrallisilta. Ne eivät mitenkään liittyneet toisiinsa: jouluaaton torimatka ja karut olot asunnossa. Sitten valkeni, millaisia eleettömiä rinnastuksia teksti tekee ihmisestä ja eläimestä, ruuasta, sekä toisaalta kuolemasta.

Kala on Kisenyin torilla arvossaan, ja kertojakin halajaa sitä joulupöytäänsä. Yhdellä ronskilla heilautuksella myyntipöydältä nostetaan niljakas kala, ja tilalle rojahtaa ihmisen ruumis. Huseinin, tuon kituliaan mutta ilmeisen lojaalin homeboyn pojan kohtalo tuo ruumiit vielä lähemmäs: yhtäkkiä niillä on nimi, ikä, ja isä ja äitikin jossain. Onko Huseinin poika juuri se ruumis, jonka sotilaat mäiskäyttivät torille; voi olla, tai ehkä ei, mutta sillä ei ole väliä. Jokainen kuuluu jollekulle, on aina jostakin lähtöisin.

Ihailen sitä, miten kirkas ja osoittelematon Jouluaatto Ugandassa on, ja miten tarkasti ja täsmällisesti teksti Kärkkäisen suomentamana kulkee. Teksti ei selittele eikä taivastele, mutta yksityiskohtaisuudessaan se tulee todella lähelle.

Jälkikirjoitus!! Googlaan Kapuścińskia tarkemmin, ja kas mitä paljastuu. Millainen mies! Puolalainen Kapuściński ryhtyi journalistiksi nuorena ja kiersi maailmaa sanomalehtireportterina 1950-luvulta asti. Ja mitä matkoja – Intiaan, Afganistaniin, Kiinasta Trans-Siperian rataa takaisin. Sitten Afrikkaan, jossa hän 1960- ja 70-luvuilla todisti eurooppalaisten kolonialistihallitusten romahduksen. Kiinnostava yksityiskohta: Kapu oli reportteri, mutta ei koskaan kysynyt lehdistötilaisuudessa yhtä ainutta kysymystä. Ilmeisesti hänen tyyliään ovat ylistäneet niin kirjailijat kuin toimittajat. Hän yhdisteli kirjoituksissaan piirteitä sekä journalistisista että kaunokirjallisista genreistä, ja hänen tyyliään on kuvattu maagiseksi journalismiksi. Salman Rushdie: "One Kapuściński is worth more than a thousand whimpering and fantasizing scribblers. His exceptional combination of journalism and art allows us to feel so close what Kapuściński calls the inexpressible true image of war."

Olen hurmioitunut. Mikä löytö.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

On The Surface, All Is Calm

Jos minä ohjaisin elokuvan, ohjaisin samanlaisen kuin François Ozonin Swimming Pool (2003).



Swimming Pool on tiheä, jännittävä, kesäisen kuuma ja kepeä samaan aikaan. Ja tietysti arvoituksellinen ja kutkuttavan monikerroksinen. Psykologinen jännitystarina, mutta minun mielestäni eniten kuvaus kirjailijan työstä. Eikä tarvita muuta kuin talo Ranskassa, kirjailijan kompleksinen mieli ja Charlotte Ramplingin kasvot. Ja tietysti se uima-allas.

Uima-altaat kiihottavat mieltäni. Ne ovat herkullisen turkooseja, mutta kirkkaus on lumetta, niihin liittyy myös jotain pinnallista ja uhkaavaa, lupaus liian kepeästä ja vähän kielletystä. Rakastan katsella uima-altaita mutta onko niissä uiminen koskaan sama asia kuin meressä? Tietenkään ei. Silti en muista monta yhtä ihanaa uintihetkeä kuin päivän jäljiltä autioituneella hotellin uima-altaalla auringonlaskun aikaan.


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kaupungit, mon amour

Kävin viikko, pari sitten elokuva-arkistossa katsomassa Hiroshima, rakastettuni.

Marguerite Durasin käsikirjoitus: konkreettisuudessaan vaihtelevia lauseita, joista monet jäävät leijumaan etäälle, mutta silloin kun niistä saa kiinni, silmänräpäykseksi, niissä tuntuu olevan kaikki tieto maailmasta, kaikki tunne ja hurja tuska.

En voi olla pitämättä Marguerite Durasin lauseista, vaikka en ehdi kaikkia ymmärtää. Tiedän vain, että haluan tavoittaa niitä, olla niin auki että lauseiden on mahdollista tulla sisääni ja avautua.

Tällaisia, jotain tännepäin – mies naiselle: "Minusta tuntuu, että siellä piti vähältä, etten minä olisi koskaan tavannut sinua. Että siellä sinusta alkoi tulla se, joka olet nyt."



Sitten eräänä aamuna muistin huoneen jossa asuin reilun kuukauden syksyllä 2005. Jossa olin niin irti entisestä kuin olin koskaan ollut, enkä vielä lainkaan kiinni siinä mitä oli ympärillä. Olin tullut Napoliin syyskuussa kolme viikkoa ennen kuin yliopiston ovi aukesi (saati että henkilökuntaa olisi ollut paikalla). Olin tullut ollakseni yksin vieraassa kaupungissa. Ja yksin totisesti olin.

Joka yö kuuntelin skootterien pärinää ja tupakka-automaatin kolahduksia ulkona kadulla. Nukuin myöhään, katselin parvekkeelta kadulle jossa nuoret miehet leveissä aurinkolaseissa ajoivat skootterilla ja pysähtyivät vaihtamaan poskisuudelmia tuttujen kanssa. Mietin, olisinko kohta osa tuota elämää.

Kukaan ei odottanut minua mihinkään. Kaupunki oli meluisa, likainen ja jotenkin uhkaava. Halusin oppia tuntemaan sen, mutta ensimmäiset viikot en osannut kävellä kuin Via Toledoa, leveää ostoskatua joka ei ollut lainkaan pittoreski eikä eurooppalainen vaan sekava ja täynnä rumia kauppoja ja autoja. Vihasin Via Toledoa mutta olin siitä pääsemättömissä. Kujilla, jotka myöhemmin tuntisin hyvin, tunsin oloni vieraaksi, ne olivat vielä syyskuussa liian kapeita.

Jonkun kuitenkin olin tavannut, sillä minulla oli huoneessa kasa cd-levyjä. Minulla oli tuttava Napolissa, Alessio, ja Alession kämppis Raffaele oli lainannut minulle pinon cd:itä päätään pudistellen. Raffaelella oli pähkinänruskeat silmät ja veistokselliset kasvot, komeammat kuin olin ehkä koskaan niin lähietäisyydeltä nähnyt, ja äkkipikainen luonne mutta minuun hän suhtautui ensin epäuskoisen ihastuneena, sitten veljellisen hellästi ja järkähtämättömän ritarillisesti. Raffaelen mielestä en tiennyt musiikista mitään. Mikä oli totta.

Raffaele tutustutti minut musiikkiin. Voisin tehdä soundtrackin siitä kuukaudesta. Radiossa soi Green Dayn September. Minulla soi koneessa Coldplay, Travis, The Devics, jotkut tuntemattomia nimiä, jotkut tuttuja , mitään niistä en ollut koskaan kuunnellut. Yhtäkkiä olin taas entistä enemmän se ihminen, joka halusin olla.

Kun lähdin Napoliin, unohdin puhelimeni kotiin yöpöydälle. Ensi shokista selvittyäni ostin Via Toledon ensimmäisestä virallisen näköisestä kaupasta uuden puhelimen. Muutaman päivän kuluttua vanhempieni lähettämä puhelin saapui Suomesta.

Kun olin ollut viikon Napolissa, laukkuni varastettiin, Suomesta lähetetty puhelin mukanaan. Nyt minulla oli jälleen vain yksi puhelin, halpa Napolista ostettu harmaa Nokia.

Olin päättänyt viime hetkessä olla osallistumatta kielikurssille Sienassa ja tulla sen sijaan yksin Napoliin. Olin yksin huoneessa, yksin kaupungissa. Alessio oli matkustanut kotiinsa Pugliaan. Ostin matkaoppaan ja opettelin nähtävyyksiä. Kävin katsomassa San Martinon luostarin ja kävelin Via Caracciolon rantapromenadilla. Mietin, milloin elämäni Napolissa alkaisi ja millainen siitä tulisi.

Siitä ei tietenkään tullut lainkaan sitä, mitä kuvittelin. Mutta se alkoi, lopulta.

Voi olla, että jokin alkoi myös noina ensimmäisinä viikkoina. Tai oli alkanut jo aiemmin, tai sitten vasta myöhemmin, toisina vuosina. Mutta joku siinä pysähtyneisyydessä, irrallisuudessa, joku niissä levottomissa, tyhjissä ensimmäisissä päivissä. 


Kuva: vivandlarry.com



tiistai 25. maaliskuuta 2014

Essehdintää

Olen viimein lukenut Jonathan Franzenin esseekokoelman Yksin ja kaukana (suom. Raimo Salminen, Siltala 2013).

Jos on joku kaunokirjallisuudenlaji, jossa erityisesti ihailen ajatuksenjuoksun koreutta ja kielellistä kykyä ilmaista se, se on esseistiikka. Hyvien esseiden lukeminen on ihanaa. Mitä persoonallisempi ja henkilökohtaisempi tyyli, sitä maukkaampi teksti. Aiheet voivat melkein olla mitä tahansa – lukiessa sivistyy ja saa rutkasti ajateltavaa, ja koko ajan viihtyy suunnattoman hyvin.

Eniten rakastan pieniä sivupolkuja, kokonaisuuden kannalta usein tarkoituksettomilta tuntuvia harha-askelia, jotka kuitenkin tekevät tekstistä persoonallisen ja saavat rakastamaan tekstin kirjoittaja-minää.

Joka ei tietenkään ole sama, kuin tekstit kirjoittanut kirjailija, tai sen ei tarvitse olla.



Suomennetussa esseekokoelmassa Franzen kirjoittaa muun muassa rakkaudesta, lintujen salametsästyksestä Kyproksella sekä liudasta (lähinnä amerikkalaisia) kirjoja, joista en ollut koskaan kuullut mutta joista varsinkin Paula Foxin Desperate Charactersin haluan epätoivoisesti nyt lukea. Pidän hurjasti tästä kirjasta, niin kuin olen pitänyt Antti Nylénin esseistä. Viime aikojen ihanimpia lukukokemuksia on myös Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin "lyyristen esseiden" kokoelma Meri (suom. Asko Sahlberg, Teos 2012), ihana ryöppyilevä kokoelma meri-aiheisia tekstejä.

En ole esseitä lukiessani aina varma, pidänkö tekstien kirjoittaja-minästä tai olenko samaa mieltä hänen kanssaan… ja samalla kiinnyn kirjoittajaan aina lukemisen edetessä ja pidän hänestä valtavan paljon.

Ensimmäisessä tekstissä "Ei tuska tapa" Franzen kirjoittaa rakkaudesta ja rakkauden merkityksestä elämässään. Hän vertaa keskenään "tykkäämistä" sekä rakkautta todelliseen ihmiseen, johon sisältyy valtavan tuskan mahdollisuus ja joka pakottaa näkemään toisen ja oman itsensä, vikoineen päivineen. Seuraavat kohdat tekivät suuren vaikutuksen:

Rakkaudessa on perimmältään kyse pohjattomasta empatiasta, joka kumpuaa siitä sydämen paljastuksesta, että joku toinen on aivan yhtä todellinen kuin itsekin on.

ja

Kenties on kunnioitettavaa, jos joku yrittää rakastaa koko ihmiskuntaa, mutta erikoista kyllä polttopisteessä pysyy silloin hänen minänsä, minän moraalinen tai henkinen hyvinvointi. Jos hän sitä vastoin rakastaa tiettyä ihmistä ja samastuu tämä iloihin ja ponnistuksiin kuin omiinsa, hänen on luovuttava osasta minäänsä.

"Sitoutuminen johonkin mitä rakastaa pakottaa meidät kohtaamaan todellisen minämme", Franzen kirjoittaa, ja se jos mikä on pelottavaa. Esseensä loppuosassa Franzen kertoo lintuharrastuksestaan ja ympäristöaktivismistaan. Hän, melko aktiivinen ympäristöihminen, pakottautui lopulta jättämään aiheen parissa toimimisen vähemmälle, koska hankaliin kysymyksiin paneutuminen vain kasvatti ihmisvihaa ja turhautti muutenkin hankalassa elämäntilanteessa.

Sitten Franzen rakastui lintuihin. Hän alkoi kirjata ylös lintuhavaintoja ja nähdä vaivaa bongatakseen uusia lajeja. Ja lopulta rakkaus lintuihin, sai hänet taas palaamaan ympäristökysymysten pariin, huolehtimaan kokonaisuudesta jonka yhdestä osasta oli tullut hänelle niin rakas.

Vaikka ongelmat eivät olleet kadonneet mihinkään, niihin oli yhtäkkiä helpompi suhtautua. "Yksi selitys piilee kaiketi siinä, että rakkaus lintuihin avasi minulle oven johonkin olennaiseen, vähemmän itsekeskeiseen minäni osaan, jonka en ollut tiennyt edes olevan olemassa."

Uusi intohimo sai Franzenin myös kirjoittamaan uudenlaisia lehtijuttuja, astumaan ulos kammiostaan ja kohtaamaan ihmisiä – liittolaisia ja vihollisia. 

Mutta lähtiessään ulos ja ryhtyessään todelliseen kanssakäymiseen todellisten ihmisten kanssa, tai vain todellisten eläinten kanssa, hän ottaa sen hyvin todellisen riskin, että lopulta huomaa rakastavansa joitakin heistä tai niistä. Ja kuka tietää, mitä hänelle saattaakaan tapahtua seuraavaksi?

Ihailen esseistikkojen kykyä jalostaa yksityiskohdista komeita, inhimillisiä ja yleispäteviä ajatuskulkuja. Ehkä heillä on luonnostaan silmää yksityiskohdille ja niiden kauneudelle sekä kyky tuntea intohimoa, ja nämä kyvyt inspiroivat heitä kirjoittamaan esseitä. Antti Nylén kirjoittaa uskomattoman hienosti ja monisyisesti muun muassa Anna Abreusta tai laulaja Nicosta, Franzen taas rakastaa lintujaan.

Sellaista hienostunutta kykyä paneutua ja vaalia arvokkaina pitämiään asioita ei voi kuin ihailla. Se jalostaa kohteen kuin kohteen – ja ehkä rakastajansakin. Ja jotenkin minusta tuntuu, että sellaisesta vaalimisesta alkaa kaikki hyvä maailmassa.

Hieno oli myös Franzenin tunnettu essee siitä, kuinka hän matkusti pienelle Eteläisen Tyynenmeren saarelle paetakseen tylsyyttä, nähdäkseen harvinaisen juanférnandezintulikulman ja surrakseen ystävänsä David Foster Wallacen kuolemaa. Siitä ehkä joskus toiste. Ja miten kauniisti Franzen kirjoittaa Alice Munrosta ja novelleista, Munron inhimillisyydestä ja kyvystä nähdä vihan ja ylenkatseen yli, uuh, aah, haluan omistaa nämä kirjat ja kaikki muut, sulkea syliini kaikki maailman kauniit sanat.


Kun katson kristallipalloon, näkyy että tulevaisuudessa asun osan vuodesta Italiassa ja essehdin siellä tarkkanäköisesti mutta rakastavasti italialaisista ja italialaisuudesta, kulttuurituotteista sekä tietysti elämän pikku sattumuksista, jotka Italiassa ovat, no tietysti värikkäitä. Sellainen minun tulevaisuuteni on.




Kuvat: Siltala, oma kaapisto

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Hits Me Like a Rock

Ystävä vinkkasi bändistä. CSS on brasilialainen Flow'ssakin kerran keikkaillut poppoo, jonka biisi Music is My Hot, Hot Sex oli iskenyt ystävälle kovaa. Eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana laitoin kuulokkeet korviin ja kuuntelin.

Tulin hyvälle tuulelle. Ajattelin suuria, likaisiakin kaupunkeja joissa olen asunut, vapautta tehdä mitä tahtoo, teki mieli potkiskella ja hyppiä ilosta ja samalla purkaa kiukkua, ei ahdistuneella vaan iloisen räimeällä tavalla. Sitten tulin ajatelleeksi brasilialaisia junasurffareita joista olin muutama viikko sitten lukenut Hesarista.

DocPoint-festivaalilla näytettiin iranilaissyntyisen helsinkiläisen Amir Escandarin ohjaama Tuulensieppaajat (Pixadores), elokuva são paulolaisista graffitimaalareista, pixadoreista. (Traileri löytyy linkin takaa.) Faveloissa asuvat pixadorit maalaavat vihaisia, kryptisiä viestejä vaarallisiin, vaikeapääsyisiin paikkoihin kuten korkeiden talojen seinille. Pixação on heille keino saada äänensä kuuluville.

Escandarin kuvaamat jäbät ovat myös junasurffareita: he nostavat huivit kasvojensa peitoksi ja kiipeävät liikkuvan junan katolle. Myös elokuvan ohjaaja kiipesi sinne kerran kameransa kanssa. Hän ei ehtinyt laskeutua alas ajoissa, ja asemalla odotti poliisi. Kamarille mentiin, mutta kuultuaan Escandarin olevan elokuvaohjaaja poliisi innostui, ja myöhemmin Escandari sai kuvata pidätyskohtauksen uudestaan poliisiaseman tiloissa.

En ole nähnyt elokuvaa. Toivottavasti näen sen joskus. Portugali on sysinen, sakea kieli. Haluan Brasiliaan. Ajattelen sellaisia sanoja kuin katutaide ja favelat ja São Paulo.

Joskus jotkut asiat vaan iskevät. Joskus ei pysty nukkumaan tai keskittymään töihin, kun pää räjähtää maailman hienoimmista asioista. Nyt minulla on universumille vain yksi pyyntö:



perjantai 21. helmikuuta 2014

I've Got a Feeling

Tänään olen ajatellut kamalan paljon asioita.

Venäläinen Adelina Sotnikova voitti eilen naisten taitoluistelun olympiakultaa.

Ukrainassa kuolee ihmisiä ja hallinto tekee EU-suhteita tukahduttavia sopimuksia Venäjän kanssa ja oikeutta mielenilmauksiin rajoitetaan ja ihmisiä protestoi ja kuolee.

En mene lukemaan eduskunnan eilisen tasa-arvoinen avioliittolaki -keskustelun puheenvuoroja ja kommentteja niihin. En mene en mene enmeneenmeneenmenenenenenen.

Ruotsin prinsessa Madeleine synnytti eilen illalla tyttären new yorkilaisen Presbyterian-sairaalan luksussviitissä jossa on oma hovimestari ja ruokalista, jolta voi tilata mieleisensä menun. Ilta-Sanomien mukaan on mahdollista, että lapsi laitetaan myöhemmin Sveitsiin yksityiskouluun.

(Sveitsiin yksityiskouluun. Onko sellaisia olemassa 2010-luvulla eikä vain 1890-luvun tyttökirjoissa?)

Olympialaisten kunniaksi sekä kädenojennuksena kouluaikojen hiihtolomaperinteille keskityn taitoluisteluun.

Asiantuntijoiden mielestä Sotnikovan kulta ei ollut ansaittu, voiton olisi pitänyt mennä Etelä-Korean Yuna Kimille. Myönnetään, Yuna Kimin ja Carolina Kostnerin esitykset olivat taiteellisesti ja ilmaisullisesti tyylikkäämpiä, lähempänä tanssia ja taidetta, kuin Sotnikovan. Mutta Sotnikova oli kova ja kuten Ylen Sotši-areenan englanninkielinen selostaja sanoi, Sotnikovan "short program had magic".

Sotnikova ei edes osallistunut joukkuekilpailuun Venäjän joukkueessa, joten hän tuli pikkaisen pystymetsästä ja yllätti kaikki. Olen iloinen, että olympiakultaa voitti 17-vuotias tyttö joka itki ja hyppi avoimesti kameroiden edessä, mieluummin kuin hillitty etelä-korealainen, joka kaiken lisäksi on kerran jo voittanut. Iloitse nyt kun voit, sanoin eilen mielessäni Adelinalle. Tämä ei tule tapahtumaan koskaan enää.

Miksi tunteiden ilmaisun näkeminen tuntuu niin hyvältä ja oikealta, mutta itse se on usein niin vaikeaa? Kuka tietää, uskaltaisinko antaa kaikkeni 12 500 ihmisen katsellessa saati itkeä kameroiden edessä, pettymyksestä tai ilosta.

torstai 13. helmikuuta 2014

Kaikki liittyy kaikkeen

Se alkoi siitä, että luin Jonathan Franzenin esseen Ei loppua näkyvissä, jossa hän ylistää Paula Foxin teosta Desperate Characters (kokoelmassa Yksin ja kaukana, Siltala 2013, suom. Raimo Salminen).

En ollut koskaan kuullut Paula Foxista tai Desperate Charactersista. Googlasin Paulan ja luin kaksi artikkelia.

Franzenin fanitus on ilmeisen hyvin tiedossa. "Hailed as the greatest writer of her generation – by Jonathan Franzen, no less –". The Telegraphin artikkelissa siteerattiin pätkiä Franzenin esseestä. "The first time I read Desperate Characters, I fell in love with it. It struck me as plainly superior to any novel by Fox's contemporaries John Updike, Philip Roth or Saul Bellow. It struck me as obviously great."

Luin lauseet ja tunnistin ne heti. Me olemme tuttuja! Olemme tavanneet ihan hetki sitten! (Itse asiassa eilisiltana, keittiön pöydän ääressä.) Olin osa ihmeellistä lauseiden, tekstien ja ihmisten verkostoa. Minähän luin Franzenin esseet suomeksi (niistä todellakin joskus lisää), mutta englanninkieliset lauseet tuntuivat silti heti tutuilta. Raimo Salmisen suomentamana Franzenin ääni kuului teksteistä hyvin, tuli oikein läheiseksi.

Artikkeleista kävi myös ilmi, että Paula Fox annettiin lapsena adoptoitavaksi, ja myös hän antoi 20-vuotiaana ensimmäisen lapsensa adoptoitavaksi. Lapsi on Linda Carroll, jolla on myös oma lapsi, Courtney Love. Ja Courtney Loven lapsihan on Frances Bean, joten Paula Fox on Frances Beanin biologinen isoisoäiti.

Courtney Lovella ei tosin koskaan ole ollut minulle juuri merkitystä, kuten ei Kurt Cobainilla tai Nirvanalla. Mutta Suosikissa 1990-luvulla oli kuvia Courtney Lovesta huulipuna suttuisesti levineenä. Muistan ne. Sitten Kurt Cobain ja Courtney Love saivat lapsen, jonka nimeksi tuli Frances Bean, ja sen nimen muistan.

Niin että yhtäkkiä Paula Fox on oikeastaan tuttu. JA sekin vielä, että Desperate Charactersin päähenkilöä Sophieta puree villikissa, ja kesällä 2012 minua puri mummoni kissa muutamaa sekuntia ennen kuin kuoli. Se ei tosin ollut villi.

Tilasin Desperate Charactersin Amazonista. Kaikki liittyy kaikkeen, ja siitä ei tule kuristava tunne että elämän kulku olisi ennalta määritelty, koska asiat liittyvät toisiinsa ihanalla satunnaisella harottavalla tavalla. Myös tämä teksti liittyy johonkin.



maanantai 3. helmikuuta 2014

12 Years a Slave


Kun astelin ulos elokuvateatterista nähtyäni 12 Years a Slaven, ajattelin yhtäkkiä että jos nyt aulassa tapaisin tutun vuosien takaa, vanha tuttu katsoisi minua ja ajattelisi: Hän on muuttunut.



Oliko ajatuksella mitään tekemistä elokuvan kanssa? Tiedä häntä. Mihin tarvitaan vertauskuvia ja symboleita niin kauan kuin joku tuntuu joltain? Ravistaa ja puhdistaa, niin kauan kuin on tarina ja rytmi, liikkeen ja pysähdyksen suhde.

Viime viikko oli hieno, sillä näin elokuvateatterissa sekä Adèlen että 12 Years a Slaven. Vähään aikaan ei tarvitse enkä halua nähdä muuta. Steve McQueenin ohjaaman tositapahtumiin perustuvan 12 Years a Slaven pääosaa, Solomon Northupia näyttelee ihmeellinen Chiwetel Ejiofor. Solomon kaapataan orjaksi, hän saa nimekseen Platt ja menettää menneisyytensä, perheensä ja ihmisarvonsa. Ejioforin ilmeet ja värähdykset kasvoilla väikkyivät mielessä monta päivää. En pidä Oscar-palkintoja merkkinä mistään vääjäämättä hyvästä saati kiinnostavasta, mutta kaikki palkinnot mitkä tämä mies saa, ovat ansaittu.

Ja Patseyn näyttelijä Lupita Nyong'o! Tajusin tämän oikeastaan vasta kotona. Suuret loukatut silmät tuijottivat pimeydestä. Mikä herkkyys ja hurjuus.

Olihan pienessä roolissa myös tuleva aviomieheni, Benedict Cumberbatch, jonkinlaista inhimillisyyttä osoittavana plantaasinomistajana. Tajusin tilanomistaja Fordia katsellessani, mikä on rakkaan mieheni hienoin ominaislaatu näyttelijänä: se miten hän osaa vähillä eleillä, pelkillä silmien liikkeellä ja suun värähdyksillä ilmentää sisäisten ristiriitojen piinaamaa ihmistä. Ihailen aviomiestäni kovasti, hän on suuri inspiraation lähde. Mutta tässä elokuvassa kaikki ylistys ilmeiden ilmaisuvoimasta kuuluu Chiwetel Ejioforille.  (Ja oli se vähän kummallista kuulla Benedictin puhuvan leveää etelävaltioiden murretta.)

Mutta siis. Taidan olla yleensä enemmän sellaisten kirjojen ja elokuvien ystävä, joissa kuvataan tarkasti yksityistä kokemusta. Historialliset spektaakkelit sun muut eeppiset kertomukset tuppaavat usein tuntumaan vähän sieluttomilta. Yksityinen kokemus taas voi olla todella universaalia. Mutta miten hienoa on silloin, kun teoksessa yhdistyvät molemmat, yhden ihmisen silmien liikkeet ja laajempi konteksti. Orjakaupan fyysinen ja henkinen väkivalta, irvokkaat valtasuhteet ja hirveä uupumus värähtelivät kaikki Ejioforin lempeillä ja syvästi inhimillisillä kasvoilla. 12 Years a Slave ei ollut sieluton, päinvastoin. Se oli suuri, taiteellinen, tyylikäs, rankka ja täynnä tunnetta.

Silloin itkin (se on melko harvinaista muiden ihmisten ympäröimänä, teatterin pimeydessäkään) kun Patsey oli palannut saippua kädessä viereiseltä tilalta, koska se kamala nainen ei antanut hänelle edes saippuaa peseytymistä varten, ja mitä sitten tapahtui. Jälkeenpäin kaikki orjat olivat kokoontuneet paikalle, kun Patseyta hoidettiin, se hiljaisuus siellä. Ja ilme Plattin kasvoilla, kuinka hän heijasi itseään ja lakkasi lopulta uskomasta, mihin, pelastumiseensa ehkä, itseensä, kaikkeen hyvään mihin oli uskonut.