En halua matkoille Antti Tuurin kanssa

Yksi haavemmattini on matkakirjailija. Matkustelisin vieraisiin kaupunkeihin, katselisin ympärilleni, etsisin ravintoloita, eksyisin, läkähtyisin, tuntisin itseni ulkopuoliseksi, isoksi, vaaleaksi ja suttuiseksi, astuisin sisään tuntemattomista ovista sydän jyskyttäen ja parhaimmillaan löytäisin jotain unohtumatonta. Sitten kirjoittaisin siitä. Esseitä, matkaoppaita, essee-ruokakirjoja ja mitä kaikkea.

Tiedostan, että matkakirjallisuus on runsas genre, ja aiheesta löytyy varmasti paljon kirjoja, suomeksi ja jos uskaltaa astua rajojen yli, taatusti englanniksi ja muilla kielillä, mukaansatempaavia, eloisia ja älykkäitä teoksia matkoista ihmeellisiin paikkoihin. Itse pysähdyin kuitenkin Töölön kirjaston matkailu-hyllylle ja lainasin Antti Tuurin teoksen Matkoilla Euroopassa (Otava 2011).

Turha kysyä, miksi. En ole koskaan lukenut Antti Tuurin kirjoja (ja voipa olla, etten muita luekaan). Olin kuitenkin juuri palannut matkalta ja halusin takaisin siihen oloon, kun aamuisin astuu parvekkeelle ja miettii: autolla vuorille, kaupunkiin kävelemään vai pyöräilisikö rannalle, istuisiko vain parvekkeella ja sekin tuntuisi erilaiselta, koska ollaan ulkomailla. Selailin Tuuria ja luin että kirjassa ollaan muun muassa Sisiliassa ja ohitetaan Salerno ja matkustetaan junalla, ja sillä hetkellä se riitti.

Antti Tuuri kuvaa kirjassaan viime vuosi(kymmente)n aikana tekemiään matkoja mm. Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä. Useimmiten matkaseurana on vaimo. Tuuri ja vaimo yöpyvät hotelleissa tai ovat vuokranneet talon, he lounastavat ja illallistavat ravintoloissa, viipyyvät viikon tai joskus pidempään, tai hyppäävät parin päivän päästä jälleen junaan, kiertävät Eurooppaa. Kiire ei ole, aikaa ja varaa tuntuu olevan.

Vaikka ollaan Italiassa tai Ranskassa ja sentään matkalla, huomaan pian haraavani vastaan.

Kertoja latoo lauseita lakonisen täsmällisesti (onko tämä sitä koivuklapiproosaa?). Monesti tuntuu, että draamaattista huipennusta ei tarinoissa oikein ole tai se piilee hienovaraisesti pikemminkin rivien välissä. Tärkeintä tuntuu olevan itse matkan teko, se mihin aamulla kävellään, missä syödään, mitä illalla tehdään, ja tämä toistuu päivästä toiseen. No mikäs siinä! Sellaista matkalla on.

Vaimosta ei saada tietää paljon. Vaimo jää nukkumaan, kun kirjailija herää puoli seitsemältä kirjoittamaan. Vaimo lueskelee, vaimo tietää museon, vaimo harmistuu, kun geneveläishotellin ulkopuolella päivystää prostituoituja.

Silmiin pistää passiivin käyttö persoonamuotona. "Illalla kävellään vielä Seinen rantaan ja joen yli Tuileries-puistoon, joka kuitenkin on jo suljettu. Saadaan taksi Rue de Rivolilta ja tullaan sillä kotikulmille." Passiivi liittyy tavanomaisiin tapahtumiin, yllättävät ja hetkelliset sattumukset kerrotaan aktiivimuodossa. En tiedä, miksi Tuuri on valinnut passiivimuodon niin usein. Se häivyttää matkan osanottajat epämääräiseksi joukkioksi ja samalla karistaa hetkistä erityisyyden tunnun.

Luen eteenpäin mutta olen jo vähän ärsyyntynyt tähän matkalaiseen, täsmälliseen kertojanääneen, hyväkäsmäiseen mieheen, jota mikään ilo, ihmetys tai kauhistus ei hetkauta ainakaan matkakertomusten sivuilla.

Maltillisia kuvauksia Tuuri höystää kuitenkin tarkoilla havainnoilla. Jotkut huomiot johtavat myös pieniin faktoihin tai muisteluun menneisyyden matkoista. Mässäileviin pohdintoihin tai yllättäviin sivuloikkiin tämä matkamies ei kuitenkaan yllä. Jos huumoria on, se uppoaa ehkä parhaiten yli 50-vuotiaisiin pohjalaismiehiin. Minä saan olla tarkkana.

Ilmenee lisää ärtymyksenaiheita. Genevessä ärryn, kun matkailija kuvaa odottamattoman nuhruista hotellia: " – – kun hotellimme löytyy, sitä vastapäätä kadun toisella puolella seisoskelee prostituoituja iltapäivän asiakkaita odottelemassa; vastapäinen talo näyttää olevan tyttöjen tukikohtana. Kaupallista toimintaa on enemmänkin, kadun varrella mainostaa myös homobaari."

Siellä niitä nyt haikailee.

Epäselväksi jää, olisiko mikä tahansa baari tai kahvila edustanut "kaupallista toimintaa". Kun saavutaan Veronaan, ärähdän jo pahasti. Tuurit ovat aikaisemmin käyneet katsomassa Julian parveketta, "jolta hän oli Romeotaan haikaillut". (Julia siis haikailee nuortamiestä, ja Romeo ilmeisesti tekee parvekkeen alla jotain muuta, lurittaa serenadeja tai lausuu runoutta, mutta ei missään nimessä "haikaile" mitään.) Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella Tuuri tarkkailee muita vieraita:

Istun vielä parvekkeella, kun vaimoni tulee aamiaiselle ja jään seuraksi juomaan vielä kupillisen hyvää italialaista kahvia. Myös muita hotellivieraita alkaa nyt tulla aamiaiselle; englantilaisia vanhojapiikoja, joiden sydäntä lähellä Romeon ja Julian tarina on.

Hyvä Antti Tuuri! Mistä voit olla varma, että näkemäsi englantilaisnaiset ovat a) vanhojapiikoja b) kaupungissa kyynelehtimässä Romeon ja Julian tarinan äärellä? Yksin matkustava nainen voi matkustaa yksin monesta syystä – siksi että hän haluaa, kaipaa omaa aikaa ja tilaa, tai hän on töissä, vaikkapa matkakirjailijan toimessa. Jos hän olisikin VANHAPIIKA – eli ei sattuisi olemaan niin onnekas, että olisi saanut napattua miehen (puhumattakaan sellaisesta onnenpotkusta, joka suoltaa joka aamu kalastusaiheista tarinaa Pohjanmaalta ja merkitsee päivän aikana nakutettujen liuskojen lukumäärän tarkasti muistiin) – hänellä voi olla Veronaan tuloon aivan muita syitä kuin Shakespearen loppuunkulunut nyyhkytarina.

Tietyllä tavalla kuitenkin kiinnyn tarinoihin, luen eteenpäin nähdäkseni, minne matka johtaa. Tuuri arvostaa hyvää ruokaa, se ilahduttaa, ja hän on ilmeisen kielitaitoinen ja liikuskelee sujuvasti Euroopan kolkissa. Joku silti ärsyttää. Ehkä se on kaikenlainen odottamattomien ryöpsähdysten puuttuminen niin matkan päällä kuin kerronnassakin. Sellaisessa seurassa minä en haluaisi matkustaa pitkään. Matkaan kuuluvat euforia (usein ruoan äärellä), aprikointi, hirvityksen hetket, epäusko sekä puhdas uupumus – joka kääntyy taas uudeksi nousuksi, kun on hetken saanut lepuuttaa jalkojaan sängyllä tai parvekkeen kaiteella.

Toinen kuva: wikipedia.it

Hotellin huomassa

Rakastan hotelleja.

Hotelliin kerääntyy joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joita yhdistää paitsi yöpyminen samojen seinien sisällä, myös yksi maailman ihastuttavimmista asioista – hotelliaamiainen.

Rakastan pieniä ja nuhjuisia hotelleja ja suuria business-hotellejakin (intiimiydessä ne vähän häviävät mutta aamiaiset, aamiaiset), rakastan vastaanottotiskejä, aulabaareja, ravintolaa, hiljaisia käytäviä ja niiden kokolattiamattoja. Rakastan siivoojan kärryä aamuisin, valkoisia lakanoita ja näköalaa ikkunasta, rakastan alkuiltaa kun astuu ovesta ulos kadulle.

Tarkkaan ottaen rakastan ajatusta pienestä hotellista, tai isommasta, mutta sellaisesta jossa menneiden aikojen loisto on arvokkaasti pinttynyt peileihin ja sohviin ja jossa henkilökunta tuntee arvonsa, sekä omansa että asiakkaan. Ehkä jossain Välimerellä tai sitten eurooppalaisessa kaupungissa, tai Alpeilla, asukkaat viipyvät pitkään, viikon tai kaksi, jopa kuukausia. Ainakin minä viivyn, ja joka aamu laskeudun aamiaishuoneeseen, jossa tervehdin muita asukkaita, he levittelevät sanomalehtiään ja juovat appelsiinimehua, olemme tulleet tutuiksi jo, emme tuppaudu toistemme seuraan mutta saatamme tavatessamme vaihtaa sanan tai kaksi. Halutessamme voimme pikkutunteina drinkin äärellä kertoa kipeitä totuuksia. Kahvi on vahvaa, kaakao sakeaa ja kitkerää mutta hyvää, levitän sämpylälle aprikoosimarmeladia.

Tästä piti tulla kirjoitus Wes Andersonin elokuvasta The Grand Budapest Hotel. Ehkä siitä vielä tulee sitäkin.

Haluaisin elää hotelleissa koko elämäni. Olla se salaperäinen nainen, joka saapuu upeasti leikatussa puvussa alkuillasta aulabaariin (miksi hän on yksin?), nauttii lasillisen samppanjaa ja häviää kaupungin yöhön. Ravintolassa aterioisin yksin mutta tarjoilijat tuntisivat minut ja joskus kokki kutsuisi minut keittiöön valitsemaan kalaa. Päivisin moikkailisin henkilökuntaa parvekkeelta, minulla olisi nimittäin vakiohuone hotellissa ja siellä parveke, puutarhaan päin, tai sittenkin merelle, tai ehkä sivukadulle, jonnekin mistä näkyy elämää, sillä istun päivät huoneessani kirjoittamassa ja parvekkeelle voin istua hetkeksi virvoittelemaan. Hotellissa kaikki on hyvin, hotellissa tiedän mihin kuulun ja olen silti sopivasti irrallaan.

The Grand Budapest Hotel oli mainio, vauhdikas ja hurmaava.

Se kertoo legendaarisesta loistohotellista sekä etenkin hotellin legendaarisesta hovimestarista Gustave H:sta (Ralph Fiennes, huikea ja koko elokuvan sielu) ja tämän uskollisesta ystävästä, pikkoloksi palkatusta Zero Mustafasta (Tony Revolori).

Kehystarinassa Jude Law'n esittämä kirjailija on saapunut parhaat päivänsä nähneeseen hotelliin ja tapaa kylpylässä vanhan Zero Mustafan, joka lupaa kertoa tarinansa. (Silloin tiesin, että tätä elokuvaa en voi olla rakastamatta. Yhtäkkiä autiossa kylpytiloissa kuuluu kumea ääni, ja ammeesta kohoaa parrakas pää.) Zeron tarinan alussa Gustave H:n vakioasiakas kuolee ja jättää jälkeensä testamentin. Seuraa mm. taidevarkaus, vankilapako, kissan kuolema, muutama raaka murha sekä huikea takaa-ajo lumisilla vuorilla.

Mistä pidin? No hotellista tietysti. Grand Budapest Hotelin loisteliaat suuruuden päivät, hissipoikia, pikkoloja, samppanjaa, kerrassaan ensiluokkainen palvelu, upea portaikko. Kuvakulmat, kuten peräkanaa pötkivät Gustave ja Zero sekä vuorenrinnettä nouseva funicolare. Takaa-ajokohtaus, jossa konna paineli suksilla ja Gustave H ja Zero perässä kelkalla.

Ja sitten tietysti ne 1900-luvun alun kuhinat. Ollaan jossain Itävalta-Unkarin kaltaisen maan liepeillä kuvitteellisessa pikkuvaltio Zubrawkassa, joka myöhemmin lakkaa olemasta. Sataa lunta, kaikkialla on vuoria, linnoja ja leivoslaatikoita, raitiovaunuja. Itävalta-Unkarin ja Tsekkoslovakian menneiden aikojen loisto sekoittuu iloisesti satumaisiin väreihin. Sota uhkaa, ja kun junavaunuun marssivat karskit sotilaat, joku tyylin, ilon ja kaiken kauniin arvostamisen aikakausi alkaa vääjäämättömästi olla takana.

Sen lisäksi, että The Grand Budapest Hotel sai nauramaan vedet silmissä, se oli myös koskettava ja vilpitön. Koskettavaa oli Gustave H:n intohimo, pettämätön tyylitaju ja kaunosieluisuus, joka ylentää hänet vankilassa ruoanjakajan asemaan ja saa lausumaan runonsäkeitä, vaikka alapuolella avautuu satojen metrien pudotus lumiseen rotkoon. Tinkimätön vakaumus tehdä asiat hyvin, vaalia rakastamiaan asioita – kuten runoutta, hotellia, kauniita naisia ja miehiä. Ja toisaalta se katupoikamaisuus, jonka ansiosta Gustave selviää myös vankilassa, hän ei ole mikään pehmoilija, kyky sivaltaa sanoilla korstokin hiljaiseksi, yhtä aikaa ironia ja terävyys, pehmeys ja karskius, joka hänessä oli.

Olen nähnyt vain harvoja Wes Andersonin elokuvia, mutta jos Wes Anderson on tätä, haluan nähdä lisää. Ralph Fiennesin lisäksi kuvissa vilisi suuri joukko muita tähtiä, kuten Edward Norton, Tilda Swinton, Adrien Brody, Willem Dafoe, Harvey Keitel ja ties ketä muita. En olisi halunnut, että elokuva koskaan loppuu. En haluaisi koskaan lähteä hotellista.

Lukaisenpa limerikin

Tämä ja muita hupaisia pikku tarinoita löytyy kirjasta A Book of Nonsense, joka sisältää Edward Learin ja Lewis Carrollin sekä muutamien muiden limerikkejä ja muita loruja. Kirja osui käteeni Kyproksella Lefkaran kylässä kahvilassa (Tasties Café), johon olimme poikenneet lounaan jälkeen. Omistajat olivat asuneet kauan Englannissa, ja paikka olikin kuin englantilaisen maalaistalon alakerta kyproslaisin vivahtein, vaaleaa ja kreikan-sinistä, piano, kirjahyllyjä ja kirjoja, valtavasti kirjoja, ihania pikku esineitä kuten posliiniveistos 1920-luvun tanssijasta, vessassa kylpyamme. (Virkistävän mannermainen tuulahdus Kyproksella.)

Otin kirjan käteeni, luin lorun, luin toisen. Tulin hilpeäksi ja samalla levolliseksi. Loruissa ei usein tunnu olevan (muuta) ilmeistä pointtia kuin kielellä leikittely ja absurdeja rinnastuksia. (Limerikeillä on oma mittansa ja ilmeisesti niihin sisältyy usein mm. kaksimielisyyksiä, mutta oma kiinnostukseni ei toistaiseksi ole ollut akateemis-analyyttistä vaan pelkästään nautiskelevaa.) Silloin ne tavoittivat kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Olin hetki sitten hypännyt ruutua paikallisen koulun autiolla pihalla, olimme syöneet jälkiruoaksi hunajaan upotettuja melonin sisäkuoresta tehtyjä (!) makeisia, iltapäivä oli kuuma ja raukea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Lefkarasta lähdettyämme ajoimme kukkulalle, josta näki samaan aikaan sekä jylhiä vuorenhuippuja että meren, yli 180 astetta merta.

(Kypros: Meri, kaikkialla meri, vuoret myös, korkeuseroja siis jatkuvasti näkösällä, kissoja, korianteri ja persilja, HUMMUS, roseviini, niin paljon enemmän kaikkea kuin olin odottanut.)

Kirja päätyi minulle. Tiesin sen jo ennen kuin kysyin, voisiko sen mahdollisesti ostaa. Tiesin, että voisi. Kun kysyin, nainen, toinen omistajista sanoi että hänen pitäisi oikeastaan kysyä mieheltään, jolle kirjat kuuluvat. Sitten hän pyysi minua näyttämään, mitä haluaisin. Näytin. Nainen kuiskasi, ettei kerrota kenellekään, ja työnsi limerikit ja muun nonsensen laukkuuni.

Ihana nainen jolla oli jotain hyvin brittiläistä olemuksessa, lämmin, elämää nähnyt, veikeä ja nokkela katse ja luja kädenpuristus. Nainen sanoi myös muuta tärkeää. Ylistimme taloa ja sisustusta, johon hän, että kylläpä sen parissa vierähtikin aikaa. Mutta mitä tahansa teet rakkaudesta, silkasta rakkaudesta, nainen sanoi, vaikka se veisi aikaa ja aiheuttaisi vaivaa, siitä tulee hyvä.

Jos olisin psykologi tai sosiologi (tai taidehistorioitsija?), lanseeraisin käsitteen Välimeren-ikävä. Sellainen iskee, kun palaa Välimereltä takaisin Suomeen, ja minä olen tuntenut sen raastavan ensimmäistä kertaa jo 12-vuotiaana. Joku minussa herää siellä eloon, joku joka muualla uinuu. Olen ehkä entisessä elämässäni asunut Välimerellä. Tai mitä hittoa, miksi en asuisi siellä nyt, juuri tässä elämässä.

There was a Young Lady of Hull, / Who was chased by a virulent Bull; / But she seized on a spade, / And called out, "Who's afraid!" / Which distracted that virulent Bull.

Sweet Valley High

Olen tässä viime aikoina lukenut muutamia kirjoja ja katsonut elokuvia. Niiden syytä on, että haluan matkustaa Kaliforniaan.

Tällaisen Kalifornian kuvittelen: Ilma on lämmin ja kostea, sellainen joka leyhyy naamalle kun astuu ulos lentokoneesta Etelä-Euroopassa. Uhkeilla kukkuloilla käy jatkuva siritys ja kukat tuoksuvat öisin. Pensaat ovat vihreitä ja sakeita, niiden sylissä lepää muurinkokoisin turvajärjestelyin suojattuja taloja. Teiden nimet päättyvät Ave tai Blvd (ja yhden nimi on Mulholland Drive). Kukkuloiden juurelta alkaa rivi pikkukaupunkeja, ne sitoo toisiinsa leveä tie jonka toisella puolella huojuvat tuulessa paksut palmut, toisella puolella hiekkaranta ei näy loppuvan.

Tällaisia nimiä toistelen mielessäni: Hollywoodin kukkulat, the Valley, Studio City, Santa Monica... Jostain syystä olen sairaalloisen kiinnostunut the Valleysta. Siis vuorten ympäröimästä San Fernando Valleysta Los Angelesin luoteiskainalossa, Hollywoodin pohjoispuolella, jonne kuvittelen matalia valkoisia taloja, rikasta keskiluokkaa ja jatkuvan sokaisevan kirkkaan auringonpaisteen. Sellaisen kaupungin kuin vaikka Calabasas, josta joku Sofia Coppolan Bling Ringin nuorista oli kotoisin. Autolla mennään kaikkialle minne voi mennä, ostoskeskukseen tai rannalle. Matala laakso vuorten puristuksessa, josta Hollywoodin absurdi epätodellisuus on näköetäisyydellä mutta silti kaukana.

Toisaalta Valleyyn sijoittuu myös mittavasti pornoteollisuutta. Oatesin Blondissa Norma Jeane Baker taas kävi Van Nuysin lukiota, myös Valleyssa. Suuria elokuvastudioita sijaitsee Valleyssa, esimerkiksi Warner Bros ja Universal, vaikka varsinainen Hollywood ei Valleyyn kuulukaan.

Mielikuvissani Kalifornia (tarkkaan ottaen puhun kai Etelä-Kaliforniasta) on yhtä aikaa sokaisevan valoisa, hiostavan kuuma ja uhkaavan noir. Tyhjänpäiväinen, kunnianhimoinen, epätoivoinen, salaperäinen, tukahdutettu. Joku josta kaikki mitä rakastan, Eurooppa, on niin kaukana. Onko siellä ihmisiä, jotka käyvät koulua, maalaavat tauluja, työskentelevät sairaalassa tai sosiaalitoimistossa, saavat lapsia, menevät verovirastoon, kirjoittavat lehteen juttuja kaupungin byrokratiasta – ihan tosissaan?

Haluan nähdä. Haluan Kaliforniaan siksikin, että siellä on taatusti myös kaikkea oikeasti hienoa, kuten tämä Peter Fettermanin valokuvagalleria. Osuin sinne googlatessani Kristoffer Albrechtiä, joka taas on paras tietämäni suomalainen valokuvaaja. (Olen tiennyt Albrechtin noin viikon. Sinebrychoffin taidemuseossa on vielä tammikuun 12. päivään asti esillä mm. Albrechtin hienoja puu-kuvia.)

Niin että tule ja ota minua kädestä, vie minut pois täältä, mennään Kaliforniaan, ajetaan Hollywoodin kukkuloille, Mulholland Drivea ja Calabasasiin, ajetaan autolla ajetaan eikä ajatella mitään, katsellaan vaan.


framework.latimes.com, museumsanfernandovalley.blogspot.com