I've Got a Feeling

Tänään olen ajatellut kamalan paljon asioita.

Venäläinen Adelina Sotnikova voitti eilen naisten taitoluistelun olympiakultaa.

Ukrainassa kuolee ihmisiä ja hallinto tekee EU-suhteita tukahduttavia sopimuksia Venäjän kanssa ja oikeutta mielenilmauksiin rajoitetaan ja ihmisiä protestoi ja kuolee.

En mene lukemaan eduskunnan eilisen tasa-arvoinen avioliittolaki -keskustelun puheenvuoroja ja kommentteja niihin. En mene en mene enmeneenmeneenmenenenenenen.

Ruotsin prinsessa Madeleine synnytti eilen illalla tyttären new yorkilaisen Presbyterian-sairaalan luksussviitissä jossa on oma hovimestari ja ruokalista, jolta voi tilata mieleisensä menun. Ilta-Sanomien mukaan on mahdollista, että lapsi laitetaan myöhemmin Sveitsiin yksityiskouluun.

(Sveitsiin yksityiskouluun. Onko sellaisia olemassa 2010-luvulla eikä vain 1890-luvun tyttökirjoissa?)

Olympialaisten kunniaksi sekä kädenojennuksena kouluaikojen hiihtolomaperinteille keskityn taitoluisteluun.

Asiantuntijoiden mielestä Sotnikovan kulta ei ollut ansaittu, voiton olisi pitänyt mennä Etelä-Korean Yuna Kimille. Myönnetään, Yuna Kimin ja Carolina Kostnerin esitykset olivat taiteellisesti ja ilmaisullisesti tyylikkäämpiä, lähempänä tanssia ja taidetta, kuin Sotnikovan. Mutta Sotnikova oli kova ja kuten Ylen Sotši-areenan englanninkielinen selostaja sanoi, Sotnikovan "short program had magic".

Sotnikova ei edes osallistunut joukkuekilpailuun Venäjän joukkueessa, joten hän tuli pikkaisen pystymetsästä ja yllätti kaikki. Olen iloinen, että olympiakultaa voitti 17-vuotias tyttö joka itki ja hyppi avoimesti kameroiden edessä, mieluummin kuin hillitty etelä-korealainen, joka kaiken lisäksi on kerran jo voittanut. Iloitse nyt kun voit, sanoin eilen mielessäni Adelinalle. Tämä ei tule tapahtumaan koskaan enää.

Miksi tunteiden ilmaisun näkeminen tuntuu niin hyvältä ja oikealta, mutta itse se on usein niin vaikeaa? Kuka tietää, uskaltaisinko antaa kaikkeni 12 500 ihmisen katsellessa saati itkeä kameroiden edessä, pettymyksestä tai ilosta.