keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Lukuhaaste, hähää


Kukaan ei pyytänyt Hotelli Hertan henkilökuntaa osallistumaan vuoden 2015 
lukuhaasteeseen, saati valvonut haasteen toteutumista. Jos haaste olikin ohimennen osunut 
silmään, se unohdettiin autuaasti, kunnes jonakin vuoden viimeisistä
illoista, ehkä jo vähän väsyneinä tunteina, hotellissa innostuttiin miettimään, mitä tulikaan 
luettua.


Työn merkeissä luettuja kirjoja en ottanut mukaan. Listaamisen perusteella voi tehdä ainakin 
kaksi huomiota: 1) Enemmänkin voisi lukea, ja tietysti aina monipuolisemmin. 2) Vaikka 
kaikista kirjoista ei ehdi kirjoittaa, voisi olla kiva kirjoittaa ylös edes luettujen kirjojen nimet. 
Ei tarvitsisi sitten pähkäillä. Yllättävän paljon vaipuu muistin hämärään. Olen varma, että  
joku puuttuu… Tietysti monta kategoriaa jäi myös tyhjäksi, kuten kirja joka pelottaa sinua, 
tulevaisuuteen sijoittuva kirja, kirja kirjailijalta jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla ja 
kirja ja jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias kun kirja julkaistiin. 


1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Heidi Köngäs, Hertta
2. Kirja, josta on tehty elokuva: Ian McEwan, Sovitus
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja: Heidi Köngäs, Hertta 
4. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä: John Irving, Kaikki isäni hotellit
5. Kirja, jonka nimi on yksi sana: Herman Koch, Illallinen
6. Novellikokoelma: Raymond Carver, Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
7. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle: Lena AnderssonVailla 
henkilökohtaista vastuuta
8. Tietokirja: Antti Arnkil, Lauantaiesseet
9. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut: Ali Smith, The Accidental
10. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle: Liv Ullmann, Muutos
11. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon: Per Petterson, Kirottu ajan 
katoava virta
12. Tositapahtumiin pohjautuva kirja: Ryszard Kapuscinski, Keisari
13. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä: Alan 
Hollinghurst, Vieraan lapsi
14. Muistelmateos tai elämäkerta: Patti Smith, Ihan kakaroita 
15. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä: Taiye SelasiGhana 
ikuisesti
16. Kirja, jossa on taikuutta: Ali Smithin The Accidental, siinä on taikuutta koska se on vaan 
niin hyvä
17. Sarjakuva-albumi tai -romaani: Jacques Tardi & Jean-Pierre VerneyKirottu sota (Totta 
puhuen nide on vielä vähän kesken, mutta onhan tässä aikaa.)
18. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi: Marja-Liisa Vartio, Kaikki 
naiset näkevät unia
19. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta: Haruki 
Murakami, The Strange Library
20. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken: Joyce Carol Oates
Haudankaivajan tytär
21. Kirja, jossa on yli 500 sivua: Jonathan Franzen, Vapaus
22. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä: Per Petterson
Hevosvarkaat
23. Jännityskirja tai dekkari: Matti Kangaskoski, Sydänmarssi
24. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle: Tähän kategoriaan ei mahtunut 
yksikään, mutta lainasin tänä vuonna kirjastosta kirjoja ahkerammin kuin ehkä koskaan, 
joten kiitos kirjasto!




sunnuntai 20. joulukuuta 2015

In Dream

Joulukuun paras uutinen: Helsinkiin avattiin uusi kirjakauppa! Halleluja. En ole vielä käynyt. Se johtuu ehkä siitä, että samaan aikaan minä seison monta (kymmentä?) neliömetriä suuremmassa hallissa piippaamassa viivakoodeja ja pakkaamassa kirjoja muovipussiin. Kantapäitä särkee, Henning Mankellin kirjoja ei löydy mistään, lahjakorttiostos on pahinta mitä voi tapahtua koska sen kanssa täytyy juosta toiselle puolelle hallia ja haalia joku avuksi, päättymätön jono kiemurtelee silmien edessä. Olen kausiapulainen. Osaan myös hoitaa ostotapahtuman tehokkaasti, osaan vastata kysymykseen, osaan hymyillä ja katsoa silmiin. Tällaistako tämä oli, pidinkö tästä joskus, kirjoista pidän yhä ja siitä että niitä ostetaan, hienoja englanninkielisiä pokkareita tästä kaupasta löytyy, kassakoneen takana ei ehdi eikä tarvitse ajatella mitään, aamuisin oikeastaan kaipaan jo sinne koska mitään muuta en nyt päivisin jaksa tehdä, toisinaan muistan kassallakin sen mitä minä haluan elämässä vaalia.

Tämä olen minä joulukuussa 2015.

Lopuksi musiikkisuositus. Luin Imagesta Samuli Knuutin jutun Editorsin uudesta levystä In Dream. Editors, minulle uusi tuttavuus. Kuuntelin levyä. Jäin koukkuun. Ihan kuin koko ajan taustalla kumeilisi tietoisuus itkun mahdollisuudesta, mutta päällimmäisenä kuitenkin toiveikas ja sopivasti mahtipontinen olo.

Lempikappaleeni on Marching orders. Kuunnellessa leviää miellyttävä putoamisen tunne. ”Kuin U2:ta vailla Bonon tekopyhää narsismia tai Coldplayta, jolla on sekä lihaksia että kirjastokortti." Koska Samuli Knuuti on sanonut kaiken jo, minä taidan jättää hehkuttamisen tähän ja vain painaa playta.


Yksi juttu vielä. ”Lukija, kappaleen kuullessani minä itkin ilosta”, kirjoittaa Knuuti. Lukija, niin minäkin.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

ETSINTÄKUULUTUS

Hotelli Hertan ruokasalissa on viime aikoina vallinnut vakava tunnelma. Ihmiset pudistelevat päätään, kasvoilta paistaa vain vaivoin peitelty huolestuneisuus. Kaikkien huulilla viipyy vain yksi kysymys:

Missä on Ilpo Tiihonen?

Hotelli Hertan aulabaarissa viihtyvän seurapiiritoimittajan mukaan rakastettu runoilija nähtiin viimeksi tunteikkaalla tuulella kustantamon juhlissa joulukuussa 2011. Kulttuurimummojen pöydästä tiedetään kertoa, että Tiihonen kyllä lausui runojaan Café Engelin kellariholveissa Runokuun tilaisuudessa vielä elokuussa 2012. Hotelli Hertassa suoritettavan mediaseurannan perusteella Tiihosen toistaiseksi viimeisin kokoelma on WSOY:ltä vuonna 2009 ilmestynyt Jumalan sumu, ja vuonna 2014 ilmestyi hänen suomentamansa lastenkirja Totta toinen puoli (Teos). Hotelli Hertan saamien tietojen mukaan Tiihonen on lisäksi saanut valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 2012.

Tämän jälkeen jäljet katoavat.

Silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Ilpo Tiihonen Annikin runofestivaaleilla 2006.
Kuva: Annikki.

Gin tonicejaan aulabaarissa sekoitteleva kulttuuriväki on ihmeissään. Mihin charmikkaasti harmaantunut runo-ori ja jäljittelemättömistä urbaanislyyrisistä kuvista tunnettu romantikko on kadonnut? 65-vuotiaasta Tiihosesta ei ole kuulunut viime aikoina pihaustakaan. 

Kukaan ei missään tapauksessa odota kirjailijan, saati runoilijan julkaisevan teosta joka vuosi. Tähän asti varsin tuotteliaan Tiihosen kohdalla kuusi vuotta on kuitenkin perin pitkä aika. Ei kai Stadin kundi ole laskenut kynää pöydälle heti kun eläke alkoi juosta? Hotelli Hertassa ollaan ymmärretty, että runoilijat eivät eläköidy koskaan.

Vai viimeisteleekö poeetikko kenties magnum opusta, entiset konventiot täysin kumoavaa kokoelmaa, jossa raiteiden rakastunut kolina ja pöllön huuto Kolmannella linjalla vaihtuu lempeään sanailuun latojen viistosta poetiikasta ja vehnäpellolla hiljalleen huojuvasta heinästä? Ei kai sairaus ole taittanut runoilijaa sängyn pohjaan? Onko Tiihonen matkustanut eläkepäiviksi Albufeiraan, Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan tai Piilaaksoon, ei kai sentään Syyriaan?

Pahinta on epävarmuus. Se, ettei tiedä. Mielikuvitus saa vallan, pahimmat painajaiset liukuvat yön pimeydestä päivänselviksi vaihtoehdoiksi.

Kaikkien asiasta jotain tietävien pyydetään ilmoittautumaan viipymättä Hotelli Hertan vastaanottoon.

Sitä ennen, raastavan epätietoisuuden aikoina, Hotelli Hertan saleissa ja parvekkeilla voi nähdä vilauksia poissaolevan näköisistä, riutuvista hahmoista, jotka kanniskelevat mukanaan ohuita kirjoja ja liikuttelevat huuliaan äänettömästi esimerkiksi seuraavien säkeiden tahtiin:

ja olkoon sunnuntaisin valtio hetken vaiti,
kun pääskyset silpovat sineä
siellä
ne piirtävät kaavaa sun sinistä takkias varten

ja tulkoon valkeaa,
niin valkeaa kuin lunta lakanalla helmikuussa,
tai tulkoon,
juoskoon sitten vastaan
Kultainen Noutaja
musta yön reisiluu helmihampaisessa suussaan.

(Runosta Lyhyt oodi kaikelle)





lauantai 28. marraskuuta 2015

Rotan parhaat biisit

Viime aikoina olen lietsonut itseni työntekoon ja muutenkin mainioon vireeseen Nino Rotan myötävaikutuksella. Nimittäin etenkin elokuvamusiikistaan tunnetun säveltäjän, joka oli Fellinin luottomies ja sävelsi musiikkia muillekin italialaisohjaajille sekä esimerkiksi Kummisetään

Oma Rota-raitani koostuu toistaiseksi lähinnä Fellini-sävellyksistä. Vähän kuin kulkisi öisen kaupungin katuja, silloin tällöin vastaan tulisi sekalaista mutta kiehtovaa sakkia, hilpeä juhlaseurue, joku surumielinen yksinäinen kulkija (vai olisitko se sinä itse), niin että lopulta kaikki maisemat alkaisivat näyttää oudoilta ja kiihdyttäviltä mutta ehdottomasti viekoittelevilta. Jos tekee hypätä mukaan, niin kannattaa kuunnella! 

Tarjoilen tässä pienen potpurin lempisävelmistäni. (Myös elokuvat kannattaa katsoa.)





maanantai 23. marraskuuta 2015

Talo jossa asun on omani

En ole ihan varma, miten Cabirian yöt pitäisi tulkita.



Fellinin elokuva alkaa, kun seuralainen törkeästi varastaa Giulietta Masinan esittämän Cabirian käsilaukun ja Cabiria molskahtaa jokeen. Myöhemmin Cabirialle, kolhitulle mutta hilpeälle, sinnikkäälle ja rääväsuiselle prostituoidulle on käymässä hyvin. Mies on luvannut mennä naimisiin, Cabiria on myynyt talonsa ja kalleimmat esineensä, on määrä muuttaa yhteen. Oscar on vakavarainen virkamies, joka ei kysele Cabirian menneisyydestä ja rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Äsken ravintolassa Cabiria on ylpeänä esitellyt talokaupoista saamaansa rahatukkua. Se on hänen panoksensa yhteiseen kotiin.

Sydäntäsärkevää: Cabirian ylpeys, se miten hanakasti hän puolustaa elämäänsä, vannoo olevansa tyytyväinen, hänellähän on oma talokin. Ja miten hän kuitenkin rukoilee madonna del divino amorelta: Auta minua muuttamaan elämäni.

Cabiria ja Oscar kävelevät metsässä. Mennään katsomaan auringonlaskua. Minä tiedän oikopolun, mies sanoi. Ja sitten näköalapaikalla: Cabirialla on sittenkin jotain mitä miehet haluavat enemmän kuin muuta – tai mitä he pysty kestämään.

Kun Cabiria kävelee jälleen metsässä, nyt yksin, hän on menettänyt rahat, toivon, onnellisen tulevaisuutensa. Takaisin kadulla joukko nuoria laulaa, soittaa ja ajaa skootterilla. Ja sitten se, mistä jää kuitenkin toiveikas mieli, mikä tuo valon täydellisen romahduksen keskelle: ilakoivan nuorison keskellä Cabirian kasvoille alkaa levitä hymy.

En tiedä, voiko Giulietta Masinan elokuvista muistaa lopulta mitään niin hyvin kuin ne veikeät kasvot. Ja miten loukatuksi tuleminen, ilo, ylpeys, pettymys, pahanilkisyys ja muut tunteet hämmästyttävästi valaisevat ne vuorotellen.


Tästä kuitenkin muistan, että ehkä Cabiria uskoo sittenkin vielä ihmeisiin. 

perjantai 13. marraskuuta 2015

Me opimme rakastamaan. Antaa heidän oppia jäämään.

Jos haluat lukea oikein hyvän kirjan, lue tämä: Taiye Selasin Ghana ikuisesti. Avainsanat lukea ja hyvä. Tätä lukiessa lukeminen tuntuu hyvältä.

Kirja kertoo ympäri maailmaa hajonneesta Sain perheestä: äiti Folasta, Olusta, kaksosista eli Taiwosta ja Kehindestä sekä Sadiesta. Ja isä Kwekusta, joka kirjan alussa kuolee. Se sysää jokaisen perheenjäsenen vastatusten kipeiden asioiden kanssa: mm. Nigeriasta ja Ghanasta lähtemisen, joukkoon kuulumisen halun, poissaolevuuden, vihan, rakkauden ja pelon. Kirja kertoo vaikenemisesta ja sen seurauksista, lähtemisestä, häpeästä, yksinäisyydestä ja siitä, mitä on kuulua perheeseen. Tämä on surullinen, pakahduttava ja paikoin myös hyvin kaunis kirja. Kiitos Marianna Kurtto, suomentaja.

Usein niin ei tapahdu, mutta Ghanan äärellä mietin, joudunko jättämään kesken. Niin paljon ja helposti ihmiset vain katosivat toistensa elämästä. Ehkä surumielisyys johtui siitä, että minä makasin yksin huoneessa Anziossa ja ajattelin muutenkin synkkiä ajatuksia kuten että jotkut päivät, kuten elämä kaksikymppisenä, ovat väistämättä ohi.


Jatkoin kuitenkin. Luin kuumeisena peiton alla Roomassa, junassa matkalla Napoliin, anziolaisen ravintolan pöydässä lounaan jälkeen ja lentokoneessa, jossa lopulta itketti. Selasin tyyli on tempoileva ja runsas, takaumia kiertyy auki, ja hengästyttävän tapahtumavyöryn ja kipeyden keskellä pilkahtelee myös kuvauksia todella tunnistettavista hetkistä ja ajatuksista. Kutkuttavaa lukea paikoista ja ihmisistä, joilla on sellaiset nimet kuin Lagos, Folasade ja Kehinde. Kirjasta taittuu esiin myös kiintoisia näkökulmia ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisten elämään Yhdysvalloissa.

Välillä juolahti mieleen, miten monta selän kääntämistä, yksin jättämistä, menneisyydestä vaikenemista yhteen kirjaan, yksien henkilöiden elämään mahtuu. Ja miten suuri täytyy häpeän olla, että sen vuoksi tekee jotain niin radikaalia kuin tässä tehdään.

Muutamassa kohtaa joku lause tuntui myös hitusen teennäiseltä. Oikeastaan ne saivat minut kuitenkin vain pitämään kirjasta enemmän. Ihan kuin olisi löytänyt kirjailija Taiyen sieltä keskellä kirjoittamistyötään. Ihan kuin siellä täällä näkyisi vielä editointityön jälkiä, jotka olisi (minun mielestäni) voinut poistaa tai sanoa toisin, mutta jotka tekivät kokonaisuudesta rakastettavan.

Kaikesta huolimatta tämä oli ihana kirja lukea, oivallista matkalukemista ja kuitenkin sellainen jossa myös kieli jätti jäljen, joka ei pyyhkiytynyt mielestä heti lukemisen loputtua.

Jälkikäteen luin mm. Hesarin arvion vuonna 2013 suomeksi ilmestyneestä kirjasta.

Mm. sanat ghanalainen ryhmähali mainittu, ja Selasi "vääntää lukijan sydäntä kuin tiskirättiä."

Oliko se tosiaan noin korni? Ja miten minä siitä huolimatta pidin niin kovasti, oikein ahmin? Yleensä vähän vieroksun sellaista, mitä voi kuvata vaikkapa sanalla tunteisiinvetoava. Onko lukutottumuksissani tapahtunut historiallinen muutos? Onko analyyttinen lukija siirtynyt syrjään tunnelukijan tieltä?

Jos näin on, olen pelkästään tyytyväinen. Ainakin silloin kun saan lukea tällaisia kirjoja ja tuntea niiden äärellä kaikkia näitä tunteita. Kyllähän tarina kiertyy aika kauniisti kokoon, lopussa on joulukuusi ja kaikki, mutta mitä sitten. Viis eeppiyksistä ja korniuksista. (Loppujen lopuksi myös Hesarin arvioitsija päätyi samansuuntaisiin tuloksiin.) Ghana ikuisesti tarjosi pakahduttavia tarinoita, kiehtovia henkilöitä, jotain tuttua ja jotain vierasta, ja vieläpä kaupan päälle tilaisuuden pikku kritisointiin.

Haluan lisää ghanalaista ryhmähalia, Folasadea, Kehindeä ja Lagosia.



maanantai 9. marraskuuta 2015

Jälleen Roomassa

En astu sisään roomalaisiin hosterioihin ja trattorioihin, pieniin huoneisiin joissa on pöydillä valkoiset liinat ja joihin ei näe kadulta sisään. Haaveilen artisokasta ja annoksista joita en ole koskaan syönyt. Seuraavan kerran istun noissa pöydissä jonkun kanssa. 

Tämä ei ole matka, jolla ylitän sellaisia rajoja, että astun sisään tuntemattomaan paikkaan, päädyn puheisiin vieraiden ihmisten kanssa.

Toivon ylittäväni toisenlaisia rajoja.

Uusi lempipaikka Roomassa: Foro Traiano Piazza Venezian takakyljessä. Osun paikalle kaksi kertaa illalla, katumuusikko soittaa, rauniot on valaistu, vasta tällä matkalla olen huomannut korkeat pinjapuut joita kasvaa kaikkialla. Alkaa itkettää.

Ensimmäisenä iltana juon kuohuviiniä ghetossa ja kirjoitan postikortteihin ja tekstiviesteihin olevani täydellisen onnellinen. Seuraavana päivänä sanat vähän hävettävät. Taika on rapissut. Satu loppui jo, ja olen takasivuilla, niillä joilla ei ole enää tekstiä. Pelkään tuottaneeni pettymyksen niin monelle ihmiselle tämän matkan aikana. Viimeisenä iltana syön lihapullia yksin kotona ja menen myöhemmin trastevereläiseen baariin juomaan lasin viiniä. Tämä on matkan viimeinen ilta. Haluan lukea kirjaa, katsella ihmisiä ja olla ajattelematta mitään, tehdä sitä mitä luulin tulevani tekemään paljon enemmän.

Millaisilta matkoilta oppii jotain? Sellaisilta, joilla näkee tai tekee jotain, mitä ei ole ennen tehnyt. (Minä sokkeloisessa hämärässä roomalaisasunnossa joissa on ikkunoissa pitsiverhot, ikkunaluukut kiinni mutta kun ne avaa, näkyvät Trasteveren katot ja yhdestä kulmasta Pietarinkirkko. Minä asunnossa yksin.)

Hypätä tuntemattomaan. Se on tämän matkan teema. Miten se tapahtuu, miksi ei, miksi sitä välttelee. Mitä sen jälkeen tapahtuu, etenkin se. Hypätä tuntemattomaan ja jäädä siihen, avata silmänsä ja katsoa ympärilleen, ei rynnätä pois niin kuin avannosta.