lauantai 28. maaliskuuta 2015

Grumpy cat

Kiasma ja Robert Mapplethorpe.

Pidin alastonkuvista, veistoksellisen kauniista, miten paljas iho voi olla niin täynnä voimaa. Pidin muotokuvista joita oli kahdella seinällä tasaisissa riveissä monta ja siellä muun muassa Deborah Harry. Pidin myös videosta, jolla Patti Smith kertoi, miten oli tavannut Robert Mapplethorpen ensimmäisen kerran. ("Ensin hän nukkui, sitten hän hymyili.")



Pidin erityisesti tästä valokuvasta. On ollut vähän alavireinen olo viime aikoina, mutta kun katson kuvaa, tulen paremmalle tuulelle. Tulen mahtavalle tuulelle. Kissa ei käsitä, mitä tyypit touhuavat. Yksi heiluu saksien kanssa ja toinen kameran. Kissan mielestä puuhat ovat tarpeettomia ja sitä paitsi häiritseviä. Kissa oli tässä ensin. Huomionarvoista on kuitenkin, että kissa on paikallaan. Se ei ole poistunut.

Kissan piirteissä on myös samaa kuin Patti Smithissä. Myönnän, etten ennen näyttelyä tiennyt Robert Mapplethorpea enkä sitä, että kirja Just Kids kertoo nimenomaan hänestä ja Patti Smithistä. Ei se mitään. Näyttely oli silti hyvä kokemus. Ehkä kuvia katsoo eri tavalla, kun on lukenut kirjan. Sekin on ihan ok. Voin mennä uudelleen. Olen jo nyt iloinen tästä kuvasta. Hulppea hyvä mieli leviää minuun, kun katson sitä.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Lukuromaani Sovitus

Nyt tiedän, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat romaaneista, joiden tarinat vievät mukanaan, niin että niihin voi vain heittäytyä. Olen lukenut Ian McEwanin Sovituksen. Arvelen, että se on juuri sellainen kirja, oikea lukuromaani.

Paljon olisi mielestäni voinut jättää pois tai kertoa toisissa kirjoissa, mutta kyllä minäkin ahmin Sovitusta keittiön pöydän ääressä, bussissa ja öisin sängyssä. Olihan se mukavaa.

Ei tästä silti mitään henkikirjaa tullut. Sellaiseksi Sovitus on vähän liian tietoinen, vähän liian kamarikelpoinen.  

Suom. Juhani Lindholm. Otava 2002.


Vuonna 1935 13-vuotias Briony Tallis on juuri ymmärtänyt, että hänestä tulee romaanikirjailija. Uudesta tarinankertojanroolistaan päihtynyt Briony seuraa sisarensa Cecilian ja naapurin Robbien kohtaamista suihkulähteellä, näkee jotain mitä ei ymmärrä. Myöhemmin Briony lukee kirjeen jota ei ole tarkoitettu hänen silmilleen, sitten hän osuu kirjastoon väärään aikaan, ja kun Lola-serkku löytyy puistosta pois tolaltaan, Briony on jo yhdistellyt asioita päässään aivan liikaa. Hän avaa suunsa, oikein vaatii saada puhua, ja sitten pyörä jo pyörii kiihtyvällä tahdilla.

Tarina on kouraiseva. Kokemattoman lapsen teko kasvaa valtaviin mittasuhteisiin ja muuttaa lähes kaikkien asianosaisten elämän peruuttamattomasti. (Juuri tällaisia tarinoita ja kertojia kustantajat ympäri maailman varmaan himoitsevat.) Toinen maailmansotakin vielä. Kirja on myös erinomaisen taidokkaasti kirjoitettu – liiankin taidokkaasti, sanon minä.  

Briony hidasti vauhtinsa kävelyksi ja ajatteli, miten paljon Robbie häntä varmasti vihasikaan, kun hän oli ilmestynyt kirjastoon keskeyttämään tämän puuhat. Ja niin kauhistuttavalta kuin se tuntuikin, oli tässä jälleen uusi alku, rajapyykki, ensimmäinen kerta: joutua aikuisen vihaamaksi. Lapset sentään vihasivat suurella sydämellä ja oikullisesti. Semmoisella ei ollut paljonkaan väliä. Mutta aikuisen vihan kohteeksi joutuminen oli kuin vihkimys uuteen ja juhlavaan todellisuuteen. Se oli ylennys.

Tässä ei ole 13-vuotias Briony hiiviskelemässä kotinsa puutarhassa, vaan kirjailija McEwanin kertoja kertomassa, mitä Briony ajattelee ja mikä tapahtuneen tehtävä tarinassa on. Kaikki on varmasti totta, ja kirjailija tekee näkyväksi sellaista, mikä useimmiten jää näkymättömäksi, mielenliikkeiden mosaiikkia. Onhan sellaista hienoa lukea, ja se on varmaan yksi kirjallisuuden viehätyksistäkin. Lapsen tai nuoren äänellä kertominen on vaikeaa, eikä kaikkien kertojien tarvitse imitoida lapsen ääntä ”sellaisenaan”. En silti voi olla ajattelematta, tajuaako 13-vuotias itse sitä kaikkea, minkä kertoja meille kertoo.

Sama koskee muitakin, Ceciliaa, Robbieta ja Emily Tallisia. He kaikki ajattelevat niin hyvin. Jokainen näkee selvästi tilanteen ja itsensäkin, omat motiivinsa ja tunteensa. Ihmiset tietävät paljon, ja he tietävät sen heti, välittömästi. Onnen myyrät. Kaikki on uskottavaa, psykologisesti tarkkanäköistä, kipeääkin mutta niin pahuksen älykkäästi ja elegantisti muotoiltu. Ahdistus, särö, huohotus, epämääräisyys ja hapuilevuus puuttuvat. 

Tietenkään kirjallisuuden ei tarvitse eikä ehkä pidä kuvata ihmisen ajattelua sellaisenaan, mahdotontahan se olisi ja kamalan tylsää. Tämä on kerrontatekninen ja kenties kirjailijan ääneen liittyvä ratkaisu. Ja varmaan makuasia. Minuun McEwanin tyyli tässä vaikutti siten, että kirja ei aivan täysillä painunut minuun. Siitä jäi kirjallinen maku, sen sijaan että se olisi ollut (hyvän tarinan lisäksi) täynnä eläviä ihmisiä, hengityksen, ajatusten ja tunteiden repaleita ja kohinaa.

Kuten sanoin, luin kuitenkin hyvällä halulla. Eipä silti: olen ahminut myös esimerkiksi Monika Fagerholmin ja Ali Smithin romaaneja, jotka ovat kerronnallisesti vähän rikotumpia, en osaa selittää, mutta niitä lukiessa tulee tunne, että on tekemisissä jonkun elävän organismin kanssa. (Mikä sitten on lukuromaani, paitsi markkinoinnin hyppysissä kätevä käsite? En tiedä, eikä ehkä tarvitsekaan.) Nyt oli koko ajan selvää, että luen romaania. 

Se on ihan ok.

Briony pohdiskelee kirjoittamista.

Sovitus on myös monella tapaa mielenkiintoinen kirja. Jo alussa ihastuin muutaman sivun jaksoon, jossa kuvattiin Brionyn aikeita kirjoittaa näkemänsä kohtaus suihkulähteellä uudella näkökulmatekniikalla. Täydellinen kuvaus kirjoittamisesta, todellisuuden esittämisen kysymyksistä ja kirjoittamisen prosessista. Lukiessani eteenpäin mielikuvani vain vahvistui: Sovitus on ennen kaikkea kirja kirjoittamisesta, kertojan mahdista ja tarinoiden ja tarinankerronnan voimasta. Aion jatkaa tästä vielä.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Tyttö nimeltä Nikita

Pidän tarinoista, joissa nainen saa vaikean tehtävän, johon hän paneutuu täysin. Hänestä tulee vakooja, palkkamurhaaja, salaisen palvelun agentti, mitä tahansa. Jos tämä tapahtuu toisen maailmansodan aikana, aina plussaa. Haluaisin itsekin kokeilla. Joku ojentaisi passin jossa on vieras nimi mutta tutunnäköiset kasvot, pistoolin ja tukun rahaa ja sanoisi: Saat puoli vuotta aikaa sopeutua. Osta vähän vaatteita ja muuta mitä tarvitset.



Hankkisin helvetin hyvännäköisiä mekkoja ja kenkiä, joissa voin astella hienoon ravintolaan sekä tarvittaessa juosta pimeää katua pitkin kovaa. Eläisin vain tehtävääni varten. Olisin tehtäväni vanki mutta siksi myös vapaa. Ei tarvitsisi keskittyä muuhun. Ajatus täydellisestä paneutumisesta tuntuu ihanalta, turvalliselta ja jännittävältä. Rakastan Kill Billissä sitä jaksoa, jossa Beatrix Kiddo harjoittelee Japanissa Pai Mein karussa opissa taistelulajeja. Yksi suosikki- Agatha Christieni lapsena oli He tulivat Bagdadiin, jossa (muistaakseni alkuun vähän höpsö mutta tiukan paikan tullen rohkea ja neuvokas) Victoria Jones joutuu keskelle valtioiden välistä selkkausta.

Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikita oli viihdyttävää katsottavaa. Pari poliisia ampunut nuori narkkari osoittautuu kovapäiseksi taistelijaksi, ja elinkautistuomion sijasta hänet palkataan valtion hommiin hoitamaan salaisia likaisia töitä. (Kuinka kova täytyy olla, että niihin tehtäviin pääsee?) Nikitan suojelija ja isähahmo on Bob, komea ja pidättyväinen mies, joka ei kuitenkaan ole täysin immuuni Nikitan viehätysvoimalle. Kun koulutusjakso on ohi ja Nikita pääsee vapaaksi, uusi onnellinen elämä Marcon kanssa joutuu vähitellen vastatusten vaarallisen työn kanssa.

Anne Parillaudin kasvot ilmensivät hienosti kovuuden alta esiin rakoilevaa haurautta. Upea oli myös mademoiselle Jeanne Moreau, jonka tehtävä oli laukoa budoaarissa totuuksia naisena olemisesta ja opettaa karski tappelija levittämään huulipunaa. "Anna nautinnon ohjata sinua. Naisellisuuden nautinnon." Tavallaan pidin myös kohtauksesta, jossa Nikita tarkk'-ampuu alusvaatteisillaan venetsialaisen hotellin kylpyhuoneen ikkunasta, sitä epätoivoista keskittyneisyyttä, jolla hän tehtäväänsä paneutuu, vaikka on saanut puhelun keskelle elämänsä onnellisinta lomaa. 

Ja pidin lopun kohtauksesta, jossa Marco kertoo Bobille Nikitan kirjeestä, jonka on repinyt. Siihen asti Nikita oli ollut Bobin armoilla. Pidin hymystä Bobin kasvoilla. Ajattelin että juttu oli ansa. Pidin elokuvasta. Nikita on hurja ja herkkä. Elokuvassa on myös kaikki vaadittavat vaiheet: koulutusjakso, jonka lopuksi päähenkilöstä tulee todella hyvä, vapauden ensi huuma sekä kipeys, kun rakkaalle ihmiselle ei voi kertoa, mistä on kyse. Eniten rakastan sitä irti olemista, sitä hetkeä kun Nikita eli Marie kävelee ulos valtion tarkoin varjellusta rakennuksesta matkalaukku kädessään, kun kaikki on edessä, kaiken voi alkaa alusta.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Kuuntele radiota, se kannattaa

Keittiössä on nykyään joskus radio päällä. Keittiöllä on Radio Helsingin kanssa kuuluvuusongelma, joten kanavaksi on valikoitunut Yle Radio Suomi. Se vie turvalliselle ja kotoisalle matkalle lapsuuden hämärään, automatkoille pimeiden maisemien halki mummolasta kotiin.  

Koko kansan kuultavissa olevassa radiolähetyksessä on myös omat virkistävät puolensa, ja yllättäen runolliset. Radio Suomessa kerrotaan viisi kertaa päivässä merisää eli säätiedotus merenkulkijoille. Jo pelkkä nimihän on silkkaa lyriikkaa. Tässä uutislähetyksessä puhutaankin udusta, sumusta ja voimistuvasta itätuulesta ja kerrotaan, että "Norjanmerellä on matalapaine. Osakeskus saapuu Pohjois-Itämerelle huomenna lounaasta." Entä keitä ovat meren kulkijat? Kuuntelen lumoutuneena, kun tasainen ääni luettelee sään rannikkoasemilla. 

Kotka Rankki plus yksi kaakko kuusi. Hanko-Tulliniemi plus kaksi eteläkaakko kymmenen. Utö plus kolme, etelä kahdeksan, utua kaksi. Gotska Sandön plus neljä, etelälounas neljä, heikkoa vesisadetta yhdeksän. Kylmäpihlaja plus kaksi, eteläkaakko yhdeksän, pilvistä, kolme. Strömmingsbådan plus kaksi, eteläkaakko kaksitoista. Heikkoa vesisadetta kuusi. Raahe, plus kolme, eteläkaakko yhdeksän, viisitoista. Oulu Vihreäsaari plus kaksi, eteläkaakko yksitoista, kuusitoista. Perämeren jääkenttä on vaikeakulkuinen.

Sitten seuraa lähetyksen maagisin osuus. "Aluksen, joka on matkalla suomalaiseen tai ruotsalaiseen Merenkurkun tai Perämeren satamaan, jossa on voimassa liikennerajoitus, on 20 meripeninkulmaa ennen Nordvalenin majakkaa tehtävä talviliikenneohjeen mukainen ilmoitus Bothnia VTS:lle VHF-kanavalla 67." 

Mietin, näkevätkö säätiedotuksen laatijat tutkassaan pienen aluksen, joka pahaa aavistamatta kyntää Merenkurkkua ja unohtaa tehdä talviliikenneohjeen mukaisen ilmoituksen VHF-kanavalla 67. Tai sitten kyseessä on geneerinen ilmoitus kaikille Merenkurkun ja Perämeren jääkentässä urheasti uraa uurtaville paateille. Arkipäivä keittiössä ei tästä runollisemmaksi pääse.