tiistai 28. helmikuuta 2017

A Terribly Sensitive Mind

Käteen osui kotihyllystä Virginia Woolfin naisten kirjoittamista ja naiskirjailijoita käsittelevä ilmeisen mainio kirjoituskokoelma Women & Writing (The Women's Press, 1979). Erään nimen nähtyäni lehteilin heti sivulle 184. Katherine Mansfield oli jo aikalaisten silmissä novellistina omaa luokkaansa, kirjoittaa Virginia Woolf Mansfieldin päiväkirjoja käsittelevässä pienoisesseessään. Pikemminkin kuin taitava novellisti, päiväkirjan sivuilla elää kuitenkin jotain muuta.


Woolf kirjoittaa Mansfieldin lisäksi myös mm Mary Wollstonecraftista ja Jane Austenista.
Sekä the Duchess of Newcastlesta, häntä en tunne mutta aion ottaa selvää.


Katherine Mansfield edustaa minulle ihailtavaa, salaperäistä ja alati vähän otteesta lipeävää kirjailijahahmoa. Jostain syystä olen aina myös tuntenut häneen jonkinlaista yhteyttä. Olen lukenut Mansfieldin novelleja, muutamia yhä uudestaan ja uudestaan silmät palaen, mutta en koskaan edes kaikkia siitä yhdestä kokoelmasta, jonka omistan. Sen verran tiedän, että Mansfield eli vain 33-vuotiaaksi, hän syntyi ja asui nuoruudessaan Uudessa-Seelannissa, muutti sieltä Iso-Britanniaan ja kuoli sairauden uuvuttamana jonkin gurun henkisessä parantolassa Ranskassa vuonna 1933.

Mansfield oli siis novellin mestari. Woolf kirjoittaa, että hänen päiväkirjansa oli mystinen seuralainen. Päiväkirjan sivuilla Mansfield kommentoi ja kuvasi pieniä sattumuksia, ympäristöään ja omaa itseään, omaa persoonaansa. Hän eli ja hengitti kirjoittamista ja suhtautui työhönsä vakavasti. Vahvimmin jää mieleen Woolfin vaikuttuneisuus Mansfieldin herkkyydestä ja havaintojen virrasta. Päiväkirjassa kiinnostavinta ei Woolfin mukaan ole Mansfieldin kirjoittajanlaatu, vaan "the spectacle of a mind – a terribly sensitive mind – receiving one after another the haphazard impressions of eight years of life."

Tutustuin Mansfieldiin ensimmäisen kerran ehkä vuonna 2001 lukion äidinkielen kokeessa, jossa tehtävä oli kirjoittaa novellianalyysi Mansfieldin novellista Laulutunti. Rakasti novellianalyyseja, en muista oliko rakkauteni puhjennut jo ennen tätä tehtävää vai alkoiko se siitä, mutta joka tapauksessa rakastuin myös tuohon Mansfieldin novelliin, tunsin näkeväni sanojen taakse, suoraan novellin ytimeen. Otsikoin aineeni "Sydämen laulutunti", ja kun opettaja antoi aineista palautetta kokeiden jälkeisellä viikolla, hän puhui myös otsikoinnista ja nosti omani esiin hyvänä esimerkkinä. (Kouluaikojen voitokkaimpia hetkiä.)


Vuosia myöhemmin tilasin nettiantikvariaatista novellikokoelman Puutarhakutsut (Weilin + Göös 1980), joka sisältää 18 Mansfieldin novellia eri kääntäjien suomentamana. Joukossa on Laulutunti, ja esimerkiksi myös viehkeä Kuppi teetä, joka taas luettiin eräällä kirjoituskurssilla vuosia sitten. Siinä Rosemary Fell -niminen nuori rouva törmää kadulla nuoreen naiseen, joka pyytää epätoivoisesti rahaa kuppiin teetä. Rosemary vie naisen kotiinsa ja tarjoaa teetä tuolle pikku raukalle. Sen jälkeen he juttelisivat sydämellisesti takan lämmössä. Ennen kohtaamista Rosemary on käynyt antiikkikaupassa ihailemassa pientä emaljirasiaa, joka maksaa 28 guineaa. Iltapäivä on ollut hengästyttävä.

Kuppi teetä on tyypillinen mansfieldilainen novelli, ainakin sikäli millaisiksi minä ne käsitän. Tapahtumaympäristö saattaa olla hyvinkin arkipäiväinen, mutta henkilöt on kuvattu sielukkaasti, heidän ajatuksensa helisevät. Ja tietenkin lukiessa on koko ajan tunne, että kyse on jostain muusta kuin mistä puhutaan, ja että kaikki samaan aikaan on siinä, ihan silmien edessä.

Siitä huolimatta minulta on jäänyt noin puolet Puutarhakutsujen novelleista lukematta. Miksi? Ehkä jotkut novelleista tuntuvat jopa liian hienovaraisilta, ilmassa leijuvilta kuvilta. Tai sitten niitä pitäisi vain lukea rauhassa. 

Entä se yhteys? En ole varma, mistä tunne syntyy. Joka tapauksessa olen iloinen, että Virginia Woolf palautti tämän ihastuttavan kirjailijan taas mieleeni.


perjantai 24. helmikuuta 2017

Minä rakastan sinua, ja muuta tunnepuhetta

Luin Helmin jutun tunnepuheesta.*

Minä kuulun niihin, joiden on vaikea ilmaista tunteita puhumalla. Olen opetellut, mutta se on joskus silti vaikeaa. Kuulun myös niihin, jotka usein pitävät asiansa omana tietonaan. Jo koulussa se kiusasi minua. Viittasin vain ranskan tai ruotsin tunneilla, kun tiesin vastauksen, en missään nimessä silloin, kun olisi pitänyt kertoa polveileva mielipide.




Tämä ei tarkoita, etteikö minulla olisi mielipiteitä. Saati tunteita. Olen vain ilmeisesti oppinut pitämään ne omana tietonani. Ainakaan en ole niitä, joiden on helppo sanoa suoraan.

Pienessä porukassa on helpompi (turvallisempaa) ilmaista mielipiteensä, kuin isossa ja vieraassa. Hyvin tuttujen ihmisten kesken en ehkä epäröi yhtään kertoa, mitä ajattelen.

Uskoisin ja toivoisin olevani ihminen, joka ei jää vaiti silloin, jos jotakuta kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Uskoisin myös olevani ihminen, joka ainakin joskus sanoo jotain kivaa ihmisille.

Mitä tunteiden analysointiin sinällään tulee, siinä olen aika hyvä. Varsinkin silloin, kun voi eritellä niitä jonkun ulkopuolisen kanssa. Rakastan analysoida ja puhua tunteista ja se on mielestäni ihmisenä olemisen kannalta hyväksi, kunhan ei jahkaukseksi mene.

Kasvokkain, toinen toiselle keskinäisistä tunteista puhuminen onkin vaikeampaa. Mitä kompleksisempi ja suurempi tunne, sen vaikeampaa.

Pahinta mitä olen parisuhteessa kuullut, on että en saanut toista tuntemaan itseään rakastetuksi. Siitä on kauan, olen opetellut ja olen ehkä oppinutkin jotain. Olen myös miettinyt paljon, mistä arkuuteni johtuu. Vaikka ne kolme vaarallista sanaa: minä rakastan sinua.

Olen ehkä miettinyt, että jos se ei olekaan totta. Mihin oikeuteen minut voidaan haastaa näiden sanojen vuoksi? Mihin sitoudun? Tulenko luvanneeksi jotain, mikä ei ole totta? Onko se totta?

Voin myös pelätä, että en saa vastakaikua. Mitä jos se kiusaantuu, kääntää päänsä pois, vaihtaa puheenaihetta, naurahtaa hermostuneesti? Mitä jos se ei tunnekaan samalla tavalla? Mitä jos minut torjutaan, siis.

 Lisäksi olen saattanut miettiä, mitä minun tykkäämiseni, minun rakastamiseni toista liikuttaa. Mitä hän minun tykkäämiselläni tekee, mitä merkitystä sillä hänelle muka olisi?

Tämä koskee myös mielipiteiden ilmaisua. Pidän ajatukseni omanani, koska pohjimmiltani en aina usko, että niillä on merkitystä. On toisia ihmisiä, tärkeämpiä, joiden mielipide merkitsee enemmän.

Tietysti pelkään myös negatiivisten tunteiden ilmaisua. Joskus on tosi vaikea sanoa, että nyt tuntuu pahalta. Mitä jos se kääntää selkänsä, ei halua katsella tällaista napisijaa/ärisijää/itkuista riepua?

**

Tämä saa ajattelemaan, mitä kaikkea taustalla on. On ainakin pelkoa torjutuksi tulemisesta. Pelkoa siitä, että minä en merkitse mitään, se mitä ajattelen tai se miltä minusta tuntuu. Tai sen uskomista oikeastaan, oman arvon vähättelyä.

Kaikki saa myös ajattelemaan, miten paljon pelko hallitsee elämääni, sitä mitä jätän tekemättä ja sitä minkä päätän tehdä. Mietin tätä paljon myös viime syksynä. En ole vieläkään varma vastauksista.

**

Mielestäni rehellisyys ja avoimuus tunteiden ilmaisussa kuuluu ihmissuhteissa asiaan. Arvailu on syvältä. Olen siis yrittänyt opetella. Haluan olla ainakin sellainen ihminen joka sanoo kun tykkää. Ja näyttää sen. En halua säästellä ainkaan hyvistä tunteista kertomisessa, enkä oikeastaan mistään muustakaan

Haluaisin hyväksyä myös sen, että jollekulle on helpompi ilmaista tunteita esimerkiksi tekojen kautta, mutta kyllä kai jonkinlainen omista tunteista puhuminen myös toisaalta tekee hyvää ihan kenelle tahansa. Ehkä kaikki lähtee lopulta tunteiden tunnistamisesta, siitä että osaa jotenkin havainnoida, miltä tuntuu. Sitten sitä ei ehkä pelästy, itsessä eikä toisessa. Tätäkin olen miettinyt paljon.

Minä opettelen vielä. Haluaisin että tunteet virtaisivat minussa vapaasti. Haluan huutaa, itkeä ja halata. En tiedä, ehkei se kaikki ole minua varten, ääneen huutaminen. Tai ehkä onkin. Jossain haluan huutaa. Haluan olla pelkäämättä tunteita. Nyt tuntuu tältä, huomenna tuolta, se ei ole niin vaarallista. Se kaikki on totta. Ja siihen on oikeus.



 *Minä luin Helmin kirjoituksen, ja Helmi oli lukenut Visual Diary -blogia. Kiitos molemmille! Helmin juttu käsitteli lopulta ehkä eniten mielipiteiden ilmaisua ja keskustelua, tästä tuli tunnepitoinen juttu tunnepuheesta.










maanantai 13. helmikuuta 2017

Ajan katoava virta

Viime syksyn kirjoista eniten odotin tätä, nimittäin Peter Sandströmin Laudaturia (S&S 2016, suom. Outi Menna). En tuntenut Sandströmiä ennestään, omaa tietämättömyyttäni tietysti, hän on ruotsiksi kirjoittava romaani- ja novellikirjailija joka asuu Turussa, mutta jokin sai vakuuttuneeksi, että tämä kirja täytyy lukea.

Kirjan kertoja on mies, Peter nimeltään, ja hän muistelee erästä elokuun päivää vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Kirjan nykyhetkessä sama mies menee tapaamaan vanhaa kollegaansa, professori Tulijärveä, ja tulee samalla miettineeksi elämäänsä, vaimoaan Seepraa, lapsiaan Neoa ja Bonnieta, ja ajan kulkemista, omaa lähestyvää vanhuuttaan.



Peter on mies, joka istuu kellarissa selkä pesukonetta vasten ja lukee runoja samalla kun pesuohjelma pyörii. ("Pesukonetta ei käyttänyt kukaan muu kuin minä.") Sama mies katuu sitä, ettei ole ollut tarpeeksi läsnä lastensa elämässä, mutta huomaa kuitenkin: "Minähän olin aina paikalla." Vaimo on neljäkymmentäyhdeksän vuotta ja raskaana. Seepra myös viihtyy päiväkausia yhden Mäkisen luona, ja minäkertoja on jollakin tasolla hyväksynyt sen. Mutta kuka Mäkinen on?

Aika paljon paljastetaan kuin ohimennen, sivuhuomautuksena. Varsinainen virta on muualla, se mistä kaikessa on kyse. 

Elokuussa vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan nuori Peter on palannut kesäksi lapsuudenkotiinsa. Hänen isänsä on jäämässä eläkkeelle. Sinä päivänä elokuun päivänä isä muuttuu yhtäkkiä toiseksi mieheksi, sellaiseksi joka soittelee puheluja ravintola Döbelnin tuulikaapista ja sanoo, että nyt mennään hoitamaan pari asiaa. Peter tajuaa isästään jotain sellaista mitä ei ole koskaan tajunnut, ja samalla ehkä elämästä yleensä, ajan kulumisesta.

Laudatur tuo mieleen Per Pettersonin. Jo ensimmäisestä virkkeestä tulee mieleen Per Petterson. "Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä." Mies pohdiskelee elämäänsä, vähän sivustakatsojana, mutta tarkkanäköisesti, surumielisen humoristisesti. Liikutaan kahdessa eri aikatasossa, on kesäinen päivä menneisyydessä, sellainen päivä josta jälkeenpäin voi sanoa, että silloin asiat loksahtivat uudenlaiseen järjestykseen eikä mikään näyttänyt samalta kuin ennen.

Omalaatuisella tavalla Sandström yhdistää mietteliääseen kerrontaan huvittavia havaintoja ja absurdeja, unenomaisia tapahtumia. Sodan käyneet miehet ajavat ränsistyneellä pihamaalla karusellissa. Toinen miehistä hilataan ylös lipputankoon, keittiössä odottaa pyörätuolissa istuva nainen, perheen lapsen nimi on Gretchen ja hän onkin aika jännä pakkaus. 

Viehkeä kirja, mutta oli myös jotain josta en saa kiinni. Jotain varmasti ajateltua, mutta sellaista joka jää etäälle. Outi Mennan suomennos on hyvä, sikäli kuin sitä pystyn arvioimaan. Yliopistomaailma ja tiedon olemus saavat osakseen paljon pohdintaa. Mutta vielä tärkeämpää on rakkaus, ja joku muu, sen tajuaminen, mistä päivästä toiseen yhteen liittyvissä päivien kulussa on kyse. Ja sen, että kun päiviä on ketjussa tarpeeksi, näkee, että kaikki ei ehkä linkittynyt yhteen niin kuin kuvitteli.

Kuten Pettersonilla, aikatasot lomittuvat tiukasti. Lämmin elokuun päivä tulee tähän, ihan lähelle. Jossain on alkusysäys sille, miksi vaimoa sanotaan Seepraksi. Jossain on myös lapsuus, ja nuoruus, ja jotain sellaista, miksi elämästä tuli sellainen kuin tuli. Mutta onko käännös takaisin kohti lapsuutta mahdollinen vasta tietyssä iässä, tietyn rajapyykin jälkeen?

Tämän haluaisin kysyä kertoja Peteriltä. Joka tapauksessa kirjan loppusanat ovat kauniit, jopa liikuttavat.

Samalla aavistelen, että kirjailija-Peter ei ole ollenkaan niin vakava kuin ainakin minuun tihkunut pohjavire tässä kirjassa, tai pikemminkin, että hän on juuri sellainen kuin tämä kirja: tosissaan elämän edessä, mutta myös suupieli virneessä, sellainen joka näkee miehiä lipputangon nokassa ja sianruhon auton takakontissa, ja oman hymyilyttävyytensä myös.

Lukukokemus ei ollut niin voimakas kuin odotin. Mutta kiinnostava, vähäeleinen kirja, terävä, yllättävästi huvittava, ja yllättävästi surullinen myös. Välillä oli pakko keskeyttää lukeminen koska ajan kuluminen tuntui niin raskaalta kestää, se että se kuluu, vääjämäättä, yhdestä päivästä tulee monta, ja onko lopulta edessä päivä jolloin se mikä joskus oli vielä mahdollista, ei ole sitä enää.


perjantai 3. helmikuuta 2017

Play

Pitkän aikaa olin työlääntynyt kirjoihin. Olen aina rakastanut kirjoja – esineinä, taidemuotona, itsetarkoituksena, niiden sanoja ja ilmaisuvoimaa ja kaikkea mitä kirjaan ja sen elämään kuuluu. Viime vuoden jälkimmäinen puolisko meni kuitenkin kriisissä minun ja kirjan välillä. Olin kyllästynyt kirjaan. Se ei tuntunut voivan välittää sellaista, minkä halusin elämässä tuntea. Nimenomaan tuntea! Saat tuntuivat vajavaisilta ja kirja esineenä mykältä.

Elokuvalta olen kadehtinut monipuolista ilmaisuvalikoimaa. On musiikkia, valoja, kuvakulmia, nopeuksia ja hitauksia. Elokuvia katsoessa ihaninta on se, että ei tarvitse analysoida mitään. Kun opittuja keinoja ei juuri ole, voi vain katsoa. Sama koskee visuaalista taidetta (valokuvaa varsinkin), joka sekin on usein toiminut vastahuumeena kaikelle kirjalliselle muodolle joka elämässäni on niin läsnä.

Nyt on kuitenkin elokuvan vuoro olla pannassa. Olen nähnyt liikaa elokuvia. Mikään ei sytytä. Tarvitsen tauon.

Ilokseni huomaan, että kirja toimii taas. Kirjat ovat ihania. Kirjoissa on viisaus. Rakastan kirjoja.

Mutta keskiviikkona olin konsertissa Musiikkitalossa! Kyseessä oli Musica Nova -festivaalin alkajaiskonsertti, jossa RSO soitti neljän säveltäjän (Sauli Zinovjev, Michel van der Aa, Sebastian Hilli ja Andrew Norman) teokset. Spontaani idea lähteä paikan päälle syntyi samana aamupäivänä, mutta ajatus, se oli muhinut jo kauan. Olen kaivannut musiikkia, ja olen kaivannut kuunnella sitä sille pyhitetyssä paikassa pitkästä aikaa. I want to see something I've never seen before, sanoi Robert Mapplethorpe, ja niin haluan minäkin. Haluan nähdä ja kuulla, haluan olla ymmärtämättä, haluan olla analysoimatta kuiviin mutta haluan tulla ravistelluksi, että joku tuntuu joltain.

Keskiviikon konsertti oli erinomainen aloitus. Orkesteri nousi ja laski kapellimestarin kädenliikkeestä. Soittajat toimivat yhdessä niin että korkeaan saliin muodostui valtavasti eri ääniä, upea sinfoninen maisema. Niin sanottu nykymusiikki ei ehkä aina ole minun makuuni, sikäli kuin sitä tunnen, ja keskiviikon konsertti osittain vahvisti tätä käsitystä. Kaipaan ehkä suurempia kaaria, pakahdusta, jotain, vaikka sitten mahtipontisuutta, sellaisten hermostuneiden nykäyksien sijaan, joita nykymusiikkiin tuntuu kuuluvan. (Kuten huomaa, kovin kehittyneitä keinoja musiikkikokemuksen ilmaisuun ei ole.)

Tai sitten kaipaan vain jotain tuttua, ja tämä nykymusiikki olisi juuri jotain, mitä en ole nähnyt ja kuullut tarpeeksi. Joka tapauksessa, oli jo ihanaa istua konsertissa ja tarkkailla orkesterin toimintaa ja säveltäjien hykertelyä esityksen jälkeen, ja onneksi varsinkin Andrew Normanin sävellyksessä oli myös ihania kontrasteja, hiljaisuuksia ja vastapainoksi muutama mahtipontisempi kohta, puhallinsoittimet päristelivät.

Tulvikoon elämääni siis lisää musiikkia! Sinfoniamusiikkia, oopperaa, konserttoja, ja tulvikoon myös tanssia, nykytanssia ja klassista balettia sekä myös tanssitunteja. Ruumis huutaa tanssitunnille.

Tällaisia ovat taidemuotojen nousut ja laskut elämässäni.