maanantai 28. huhtikuuta 2014

Tekstianalyysi ja löytö

Nyt kerron, millainen on hyvä novelli. Olen lukenut Otavan kustantaman Granta-aikakauskirjan ensimmäistä Suomen-osaa, jonka teema on ruoka. Tänä aamuna avasin kirjan, ja esiin valikoitui Ryszard Kapuścińskin Jouluaatto Ugandassa (suom. Tapani Kärkkäinen).

Tarkkaan ottaen en olekaan varma, onko teksti novelli vai enemmän dokumentatiivinen. Grantassa julkaistaan molempia ja ruokanumeron lopusta luin, että Kapuściński oli puolalainen toimittaja ja kirjailija, joka julkaisi reportaasikirjoja eri maiden historiasta, kulttuurista ja arkielämästä.

Tähän hetkeen asti olen pitänyt Jouluaattoa Ugandassa fiktiona. Se voisi olla myös myös reportaasityyppinen kertomus. Tosin tapa, jolla se yhdistää kaksi episodia, sai minut ehkä pitämään sitä fiktiivisenä. Se voi myös yhdistää sekä faktaa että fiktiota, ja onko genrellä edes väliä? Hyvä teksti on hyvä teksti.

On muunkinlaisia hyviä novelleja. Viime aikoina olen pitänyt hurjasti esimerkiksi Alice Munron pitkistä, usein koko ihmiselämän kaaren kattavista tarinoista, joissa on joskus jopa rupatteleva sävy. Toisaalta rakastan Raija Siekkisen kuulaita, usein lyhyitä novelleja. Oli miten oli, tänä aamuna keittiössä kului hetki, mietin Jouluaattoa Ugandassa, ja sitten tuli hetkeksi eheä ja samalla voimakas olo, niin kuin silloin tulee, kun on lukenut jotain hyvää.


Näin se menee: Minäkertoja ajaa autolla kohti Kisenyin toria katsomaan, löytyisikö sieltä kalaa. Kertoja on puolalainen, ja Puolassa jouluaattoon kuuluu kala, kullanruskea ja kirpeä. Olot Ugandassa ovat epävakaat. Henkeä pidättäen kertoja ajaa sotilassaattueen perässä. Saattueen keskellä kulkevan Citroënin takapenkillä lojuu ruumis. Autot kääntyvät onneksi toiseen suuntaan.

Kisenyi on ennen ollut värejä, tuoksuja, ääniä ja ihmisiä pursuava maaginen ja omaperäinen kaupunginosa Kampalan kaupungissa, mutta nyt siitä on tullut synkkä ja vaarallinen. Tori on kurjistunut ja valikoima säälittävä. Pian paikalle kuitenkin kaartaa kalastajien kuorma-auto, jonka lavalla pötköttää valtava, hämmästyttävän suuri viiksekäs kala.

Käy ilmi, että saalis on pyydetty Port Bellistä, samasta paikasta johon kiduttajilla on ollut tapana heittää murhaamiensa ihmisten ruumiit. Väkijoukko tuijottaa kalaa hiljaisena. Sitten paikalle kaartaa sotilaspartio. Heille kala on mieleen. Vastineeksi vonkaleesta sotilaat nostavat oman autonsa lavalta myyntipöydälle verisen ruumiin.

Tekstin loppu kuvaa kertojan asumusta siirtomaahuvilan toisessa kerroksessa. Asunto on suuri mutta autio, sillä sieltä on vähitellen ryöstetty lähes kaikki huonekalut: tuolit, maalauksia, vaatteita, kattiloita ja kulhoja. Asunnossa käy Huseini, palvelija eli home boy. Huseini sairastaa tuberkuloosia ja saa malariakohtauksia. Joskus Huseini tulee töihin puolialasti, ja se tarkoittaa että hän on myynyt viimeisen t-paitansa. Hän haluaa kuitenkin tehdä itsensä korvaamattomaksi, sillä hän tarvitsee työn.

Eräänä päivänä Huseini kertoo, että sotilaat ovat eilen tappaneet yhden hänen lapsistaan. Lapsi oli poika, Obo, hän oli kolmivuotias.

Loppu.

Ensi alkuun tekstin kaksi osaa tuntuivat irrallisilta. Ne eivät mitenkään liittyneet toisiinsa: jouluaaton torimatka ja karut olot asunnossa. Sitten valkeni, millaisia eleettömiä rinnastuksia teksti tekee ihmisestä ja eläimestä, ruuasta, sekä toisaalta kuolemasta.

Kala on Kisenyin torilla arvossaan, ja kertojakin halajaa sitä joulupöytäänsä. Yhdellä ronskilla heilautuksella myyntipöydältä nostetaan niljakas kala, ja tilalle rojahtaa ihmisen ruumis. Huseinin, tuon kituliaan mutta ilmeisen lojaalin homeboyn pojan kohtalo tuo ruumiit vielä lähemmäs: yhtäkkiä niillä on nimi, ikä, ja isä ja äitikin jossain. Onko Huseinin poika juuri se ruumis, jonka sotilaat mäiskäyttivät torille; voi olla, tai ehkä ei, mutta sillä ei ole väliä. Jokainen kuuluu jollekulle, on aina jostakin lähtöisin.

Ihailen sitä, miten kirkas ja osoittelematon Jouluaatto Ugandassa on, ja miten tarkasti ja täsmällisesti teksti Kärkkäisen suomentamana kulkee. Teksti ei selittele eikä taivastele, mutta yksityiskohtaisuudessaan se tulee todella lähelle.

Jälkikirjoitus!! Googlaan Kapuścińskia tarkemmin, ja kas mitä paljastuu. Millainen mies! Puolalainen Kapuściński ryhtyi journalistiksi nuorena ja kiersi maailmaa sanomalehtireportterina 1950-luvulta asti. Ja mitä matkoja – Intiaan, Afganistaniin, Kiinasta Trans-Siperian rataa takaisin. Sitten Afrikkaan, jossa hän 1960- ja 70-luvuilla todisti eurooppalaisten kolonialistihallitusten romahduksen. Kiinnostava yksityiskohta: Kapu oli reportteri, mutta ei koskaan kysynyt lehdistötilaisuudessa yhtä ainutta kysymystä. Ilmeisesti hänen tyyliään ovat ylistäneet niin kirjailijat kuin toimittajat. Hän yhdisteli kirjoituksissaan piirteitä sekä journalistisista että kaunokirjallisista genreistä, ja hänen tyyliään on kuvattu maagiseksi journalismiksi. Salman Rushdie: "One Kapuściński is worth more than a thousand whimpering and fantasizing scribblers. His exceptional combination of journalism and art allows us to feel so close what Kapuściński calls the inexpressible true image of war."

Olen hurmioitunut. Mikä löytö.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

On The Surface, All Is Calm

Jos minä ohjaisin elokuvan, ohjaisin samanlaisen kuin François Ozonin Swimming Pool (2003).



Swimming Pool on tiheä, jännittävä, kesäisen kuuma ja kepeä samaan aikaan. Ja tietysti arvoituksellinen ja kutkuttavan monikerroksinen. Psykologinen jännitystarina, mutta minun mielestäni eniten kuvaus kirjailijan työstä. Eikä tarvita muuta kuin talo Ranskassa, kirjailijan kompleksinen mieli ja Charlotte Ramplingin kasvot. Ja tietysti se uima-allas.

Uima-altaat kiihottavat mieltäni. Ne ovat herkullisen turkooseja, mutta kirkkaus on lumetta, niihin liittyy myös jotain pinnallista ja uhkaavaa, lupaus liian kepeästä ja vähän kielletystä. Rakastan katsella uima-altaita mutta onko niissä uiminen koskaan sama asia kuin meressä? Tietenkään ei. Silti en muista monta yhtä ihanaa uintihetkeä kuin päivän jäljiltä autioituneella hotellin uima-altaalla auringonlaskun aikaan.


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kaupungit, mon amour

Kävin viikko, pari sitten elokuva-arkistossa katsomassa Hiroshima, rakastettuni.

Marguerite Durasin käsikirjoitus: konkreettisuudessaan vaihtelevia lauseita, joista monet jäävät leijumaan etäälle, mutta silloin kun niistä saa kiinni, silmänräpäykseksi, niissä tuntuu olevan kaikki tieto maailmasta, kaikki tunne ja hurja tuska.

En voi olla pitämättä Marguerite Durasin lauseista, vaikka en ehdi kaikkia ymmärtää. Tiedän vain, että haluan tavoittaa niitä, olla niin auki että lauseiden on mahdollista tulla sisääni ja avautua.

Tällaisia, jotain tännepäin – mies naiselle: "Minusta tuntuu, että siellä piti vähältä, etten minä olisi koskaan tavannut sinua. Että siellä sinusta alkoi tulla se, joka olet nyt."



Sitten eräänä aamuna muistin huoneen jossa asuin reilun kuukauden syksyllä 2005. Jossa olin niin irti entisestä kuin olin koskaan ollut, enkä vielä lainkaan kiinni siinä mitä oli ympärillä. Olin tullut Napoliin syyskuussa kolme viikkoa ennen kuin yliopiston ovi aukesi (saati että henkilökuntaa olisi ollut paikalla). Olin tullut ollakseni yksin vieraassa kaupungissa. Ja yksin totisesti olin.

Joka yö kuuntelin skootterien pärinää ja tupakka-automaatin kolahduksia ulkona kadulla. Nukuin myöhään, katselin parvekkeelta kadulle jossa nuoret miehet leveissä aurinkolaseissa ajoivat skootterilla ja pysähtyivät vaihtamaan poskisuudelmia tuttujen kanssa. Mietin, olisinko kohta osa tuota elämää.

Kukaan ei odottanut minua mihinkään. Kaupunki oli meluisa, likainen ja jotenkin uhkaava. Halusin oppia tuntemaan sen, mutta ensimmäiset viikot en osannut kävellä kuin Via Toledoa, leveää ostoskatua joka ei ollut lainkaan pittoreski eikä eurooppalainen vaan sekava ja täynnä rumia kauppoja ja autoja. Vihasin Via Toledoa mutta olin siitä pääsemättömissä. Kujilla, jotka myöhemmin tuntisin hyvin, tunsin oloni vieraaksi, ne olivat vielä syyskuussa liian kapeita.

Jonkun kuitenkin olin tavannut, sillä minulla oli huoneessa kasa cd-levyjä. Minulla oli tuttava Napolissa, Alessio, ja Alession kämppis Raffaele oli lainannut minulle pinon cd:itä päätään pudistellen. Raffaelella oli pähkinänruskeat silmät ja veistokselliset kasvot, komeammat kuin olin ehkä koskaan niin lähietäisyydeltä nähnyt, ja äkkipikainen luonne mutta minuun hän suhtautui ensin epäuskoisen ihastuneena, sitten veljellisen hellästi ja järkähtämättömän ritarillisesti. Raffaelen mielestä en tiennyt musiikista mitään. Mikä oli totta.

Raffaele tutustutti minut musiikkiin. Voisin tehdä soundtrackin siitä kuukaudesta. Radiossa soi Green Dayn September. Minulla soi koneessa Coldplay, Travis, The Devics, jotkut tuntemattomia nimiä, jotkut tuttuja , mitään niistä en ollut koskaan kuunnellut. Yhtäkkiä olin taas entistä enemmän se ihminen, joka halusin olla.

Kun lähdin Napoliin, unohdin puhelimeni kotiin yöpöydälle. Ensi shokista selvittyäni ostin Via Toledon ensimmäisestä virallisen näköisestä kaupasta uuden puhelimen. Muutaman päivän kuluttua vanhempieni lähettämä puhelin saapui Suomesta.

Kun olin ollut viikon Napolissa, laukkuni varastettiin, Suomesta lähetetty puhelin mukanaan. Nyt minulla oli jälleen vain yksi puhelin, halpa Napolista ostettu harmaa Nokia.

Olin päättänyt viime hetkessä olla osallistumatta kielikurssille Sienassa ja tulla sen sijaan yksin Napoliin. Olin yksin huoneessa, yksin kaupungissa. Alessio oli matkustanut kotiinsa Pugliaan. Ostin matkaoppaan ja opettelin nähtävyyksiä. Kävin katsomassa San Martinon luostarin ja kävelin Via Caracciolon rantapromenadilla. Mietin, milloin elämäni Napolissa alkaisi ja millainen siitä tulisi.

Siitä ei tietenkään tullut lainkaan sitä, mitä kuvittelin. Mutta se alkoi, lopulta.

Voi olla, että jokin alkoi myös noina ensimmäisinä viikkoina. Tai oli alkanut jo aiemmin, tai sitten vasta myöhemmin, toisina vuosina. Mutta joku siinä pysähtyneisyydessä, irrallisuudessa, joku niissä levottomissa, tyhjissä ensimmäisissä päivissä. 


Kuva: vivandlarry.com