Pixadores ja opetus

Amir Escandarin Pixadores oli juuri niin kova kuin odotin. Miehet kiipesivät hullun korkean kerrostalon seinää kuin hämähäkit. Yö, aina oli yö. Sakea portugalin kieli, favela-asuntojen kelmeä valaistus. Mitä en odottanut: nauroin. São Paulon pojat pääsivät Berliiniin taidebiennaliin. "Gringot viettävät makeaa elämää." "Paikalliset maalaavat vaakatasoon." Kansalaisten kohtaamispaikaksi pystytetty graffitiseinä oli faveloiden kasvattien edessä pelkkä hupaisa pahvi.

Pixação-merkit näyttivät maagisilta. Miehet osasivat lukea ja maalata niitä, mutta eivät välttämättä kirjoittaa omaa nimeään viranomaiskaavakkeeseen tai lukea kirjaa. Ja: "Jos nimi on ainoa mitä minulla on, miksi en maalaisi sitä seinään?"

Mutta muuttuuko mikään koskaan? Joka tapauksessa, hieno elokuva. Koska lähden São Pauloon?

Entäs se opetus sitten?

No, se tapahtui jo ennen elokuvan alkua Café Engelin sisäpihalla. Saavuin paikalle 40 minuuttia ennen leffan alkua eli auttamattomasti myöhässä: kaikki istumapaikat oli varattu.

Pälyilin hetken viinilasiani pidellen ja äkkäsin pojan, joka siirteli vilttien säilytyspaikkana toimivaa arkkua tuolirivien viereen valkokankaan etuosaan.

Saako tuossa istua? kysyin. Saa, ehkä, kuului myhäilevä vastaus. Kävi ilmi, että jäbä ei ollutkaan avuliasta henkilökuntaa järjestämässä lisää istumapaikkoja katsojille (kuten minulle), vaan pelkästään aktiivinen kansalainen toimimassa oman hyvinvointinsa eteen. Tulossa oli kaverikin, joten tilaa arkun päällä ei ehkä olisi.

Ystävällinen nuorukainen tarjoutui kuitenkin hakemaan minulle toiselta puolelta pyöreän pöydän istumapaikaksi, jos sillä aikaa vahtisin arkkua. Sehän sopi, ja kohta asettelin itseäni ja viinilasiani kiikkerän terassipöydän päälle. Kaikki näytti hetken hyvältä. Sitten kahvilan omistaja ilmoitti, että pöydillä ei saa istua, ja pöydät siivottiin pois. Olin jälleen vailla istumapaikkaa, ja niin oli moni muukin.

Alkoi aktiivinen spontaanien istumapaikkojen järjestely. Jostain ilmestyi yhtäkkiä muutama lisätuoli. Toiset löysivät muovilaatikoita, joita päällekkäin pinoamalla sai itselleen kelpo istuimen.

Mitä tein minä? Seisoin paikoillani ja vilkuilin ympärilleni. Pohdin, mistä voisin löytää jotain istuttavaksi kelpaavaa. En käynyt kahvilassa etsimässä lisätuoleja, en kurkannut porraskäytävään, riittäisikö laatikoita. En oikeastaan tehnyt mitään. Lopulta levitin kaulahuivini maahan ja istuin niille sijoilleni.

En ansaitse yhtään parempaa, ajattelin. Minä seisoa pällistelin tumput suorina, kun toiset ympärilläni sen sijasta toimivat ja aktiivisesti loivat omat paikkansa.

Näinkö minun käy, ajattelin. Passiivinen kansalainen, joka ei laita tikkua ristiin oman hyvinvointinsa hyväksi. Näin käy sellaisten, jotka ovat toiminnan kohteita, eivät toimijoita. Sitä saa tyytyä siihen, mikä jää.

Paikka oli kuitenkin ihan hyvä. Olin valmis hyväksymään osani. Söin suklaata ja toivoin, että elokuva alkaisi. Väkeä parveili edessä, mutta luotin siihen, että he tajuaisivat kohta siirtyä.

Silloin vilttiarkkua vallinnut poika sai tarpeekseen. En mä kehtaa tätä enää varata, hän ilmoitti. Tulkaa istumaan vain. Paikat arkulla hänen ympärillään täyttyivät heti. Minä nostin peukun maassa pystyyn: Tämä on ihan hyvä. Minä istun tässä.

Hei kuule, tule säkin tänne, poika vaati hetken kuluttua paraatipaikaltaan yläilmoista. – Mihin muka? Ei siellä ole tilaa. Tämä on ihan…  – Tule tähän vain, mä menen tuohon eteen. Mulla on siinä kavereita.

Ja niin katsoin elokuvan mukavasti keskellä tukevaa arkkua istuen, paremmalla paikalla kuin yksikään edeltävä kokeilu oli ollut. Tunsinko ansainneeni paikkani? Olin saanut sen tekemättä mitään, korkeintaan sanailemalla leppoisasti ja hymyilemällä vähän. Toiset selkäni takana olivat ahertaneet istuintensa eteen kuin muurahaiset.

Ehkä tämäkin joskus riittää, ajattelin. Olla kanssaihmisen yllättävän hyväntahtoisuuden kohteena. Kohta hyväntekijäni nosti uudelta paikaltaan maasta peukkunsa kysymyksen merkiksi pystyyn. Sanoin kiitos ja toivoin vain, että hymyni oli tarpeeksi leveä.