Olen valaan laulu

Haluaisin kirjoittaa improsta, haluan puhua siitä. Haluan tehdä sitä.

Kuten monista parhaista asioista, improstakin on vaikea kirjoittaa, sen synnyttämää ravistelevaa iloa on vaikea vangita. Joka tapauksessa, viime syksynä kävin kerran viikossa leppävaaralaisen koulun askarteluluokassa kaksi ja puoli tuntia kerrallaan, ja ne olivat koko pimeän syksyn hauskimpia iltoja. Tiistai-impro oli niiden nimi, ja mitä siellä tehtiin?

Harjoituksia. Kohtauksia. Kurssin kuvauksessa oli puhuttu leikkimisestä, läsnäolosta, heittäytymisestä ja siitä, ettei oteta itseä vakavasti. Kuulosti hyvältä, kaikki. Kirjoittamisen ja elämisen ja esiintymistilanteiden ja kaiken suhteen.

Tässä olen hiihtämässä tammikuussa 2017. Kerran olin improssa hiihtoretkellä.
Kumpikin oli mukavaa.

Harjoituksissa lämmiteltiin, fyysisesti ja henkisesti. Yhden leikin nimi oli Kisu etsii kotia, ja siinä pitää vaihtaa vikkelästi toisen kanssa paikkaa niin että Kisun silmä välttää. Tai tällaista: Ota pari. Muodostakaa kirjain K, tai karhu luolassa, tai munat kennossa. Siitä vaan, puhumatta, suunnittelematta, sopimatta mitään.

Vähitellen ruvettiin tekemään kohtauksia kahden tai useamman ihmisen kesken. Kohtauksia mistä? No mistä tahansa. Parasta oli, kun vain ruvettiin tekemään. Leikkimään, näyttelemään. Kohtaus sai syntyä mistä tahansa, usein pieni arkinen asia tai tilanne riitti, ja parhaat jutut syntyivätkin ehkä niistä. Joskus opettaja tai muut ryhmäläiset keksivät tilanteen tai paikan, josta lähdettiin liikkeelle. Sellainen saattoi olla esimerkiksi hautaustoimisto, kaksi vanhaa ystävää baarissa, uimahallin kahvio tai nakkikeiton valmistus.

Suunnitelmaa, juonta tai päämäärää ei kohtauksissa ole. Tärkeintä improssa on sanoa kaikkeen kyllä. Sillä tavalla tilanne etenee ja osapuolet saavat rohkeutta tuoda lisää ideoita, siis tarjouksia, mukaan. Tärkeää on myös jättää analyyttinen ajattelu ja ajattelu ylipäänsä pois, sanoa ja tehdä se mikä tulee ensimmäisenä mieleen. Hyödyllistä ja hauskaa katsojan kannalta on määritellä tilanne ja osapuolet mahdollisimman tarkkaan. "Seppo! Terve. Olet siis vihdoin hankkinut siamilaiskissan!"

Tällä hetkellä olen mukana neljän kerran intensiivikurssilla. Molempien kurssien järjestäjä on ollut Työväenopisto. Tähän mennessä olen ollut ainakin R-Kioski, saippuakupla vanhuksen jalalla, porsaanreikä laissa ja valaan laulu, puhumattakaan kohtauksista, joissa olen ollut mm. hiihtoretkellä, deittiohjelmassa, baarissa ja hautaustoimistossa ja pyramideilla ja mitä vielä, tärkeintä ei ole se missä ollaan vaan millaista se on, miltä tuntuu.

Mikä improssa sitten on sellaista, että kun pimeässä syysillassa seisoin leppävaaralaisen pellon laidassa odottamassa bussia kotiin, olin pelkkää keveyttä ja hymyä ja nauru sen kuin kumpuili jossain hyvin syvällä sisällä.

Leikkiminen. Se että kaiken saa keksiä, kaiken saa keksiä tyhjästä ja kaikki otetaan vastaan. 

Se, kun seison muiden edessä tekemässä kohtausta tietämättä mihin se johtaa, ja unohdan esillä olemiseni, unohdan katselijat, unohdan itseni.

Ja nauraminen. Miten pienet eleet, sanat ja vivahteet voivat naurattaa NIIN PALJON.

Tietysti opettaja on ihana. Hänen nimensä on Anna Rimpelä ja hän on onnistunut saamaan aikaan turvallisen ja luottavaisen tunteen ainakin minulle: On helppo mennä mukaan. Mokaaminen ei ole vaarallista. Mokaaminen ei oikeastaan ole edes mahdollista.

Mahtavaa onkin se, että melkein kaiken voi tehdä ja kaikki on oikein. Kukaan ei tule sanomaan, että minun porsaanreikäni tai valaan lauluni ei olisi oikea. Se on minun käsitykseni asiasta ja siksi oikea. Mokaaminen ei ole vaarallista. Paljon tylsempää on olla yrittämättä. Tai laskelmoida jotenkin etukäteen.

Niin kauan kuin unohtaa valmistautumisen, kaikki menee hyvin. Suunnittelun sijaan kannattaa keskittyä tilanteen ja toisen ihmisen mukana liikehtimiseen. Vastapuoli onkin improssa tärkeä. Jos et itse keksi yhtään mitään, kuuntele toista. Katso mitä hän puhuu ja tekee, sanoo opettaja. Sieltä tulee varmasti tarjous.

 Lopulta parasta kaikessa onkin ehkä vuorovaikutus. Se että toisella on oma mielikuvituksensa, omat epämukavuusalueensa, ja että hänkin panee parastaan, jotta tilanne syntyisi ja etenisi.

Ja hienoa on se, miten tyhjästä kaikki lähtee. Rekvisiittaa eikä suunnitelmaa ole. Me luomme kaiken, tilanteen, sen osanottajat, materiaalin, tunteet ja tapahtumat. Ja että kaikki on mahdollista: tilanne voi edetä mihin tahansa suuntaan. Se on vapauttavaa. Mitään tarinan pakkoa ei ole.

Ainakin vielä tässä vaiheessa. En tiedä, mihin suuntaan improvisaatio etenisi, jos sitä tekisi enemmän, enemmän tarkoituksella, että se tähtäisi johonkin, voiko se tähdätä johonkin, en tiedä. Esityksiin oikealle yleisölle? Tähän mennessä parasta on ollut se, että mitään päämäärää ei ole.

Mutta haluan lisää. Haluan tehdä tätä lisää. Joka viikko.

Tu sei la mia amica geniale, devi diventare la più brava di tutti

Olen ihanasti, lämpimästi, kiihottavasti koukussa. Elena Ferranten Napoli-sarjan mestarillisuus on maailmalla ollut selvää jo pitkään (ks. vaikka täältä), ja onpa kaikuja sen erinomaisuudesta kantautunut Suomeenkin (ks. esim. tänne ja tänne). Nyt, luettuani ensimmäisen osan melkein kokonaan, liityn empimättä ylistäjien joukkoon. Italiaksi neliosaisen sarjan viimeinen osa ilmestyi 2014, koko sarja on käännetty myös englanniksi, ja suomeksi ensimmäinen kirja (Loistava ystäväni, WSOY) tulee nyt maaliskuussa.

Aah, viisas kirja, viisas ääni. Napoli-sarjan keskiössä ovat kaksi tyttöä, ystävykset Elena eli Lenuccia ja Lila, joiden elämää seurataan lapsuudesta aikuisuuteen. Ensimmäinen osa sijoittuu 1950-luvun loppuun. Se tuntuu viehättävästi vanhanaikaiselta kertomukselta vähän jo kaukaisesta ajasta, mutta samalla se on todentuntuinen, ajaton ja tarkka kuvaus ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Uumoilen, että neliosainen sarja muodostaa myös kuvauksen muutoksista (etelä)italialaisessa yhteiskunnassa 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta tästä en osaa sanoa vielä paljonkaan.

Ferrantesta kertovissa artikkeleissa on vilahdellut sellaisia nimiä kuin Karl-Ove Knausgård ja Jane Austen; Knausgårdia en ole lukenut mutta vertaus Austeniin on mielestäni esimerkiksi ihmiskuvauksen ajattomuuden osalta osuva. 

Ehkä todentuntuisuus liittyy Napoliin tapahtumapaikkana, vaikka en ole jalallani astunut rione Luzzattiin, piskuiseen asemantakaiseen kortteliin, johon Ferranten kertomus lähteiden mukaan sijoittuu, ja vaikka jo aseman etiset kadut, joilla raahasin matkalaukkuani tuolimyymälöiden, kiinalaisten pitämien kebab-kioskien ja kadullamaleksijoiden editse, tuntuivat tarpeeksi epämääräisiltä ja vierailta. Tiedän kuitenkin, miten pitkä matka on Piazza Plebiscitolta kävellen Santa Luciaan, varsinkin jos ensin on saapunut kaupungin laidalta bussilla, ja tiedän, miltä tuntuu kävellä Via Chiaiaa: kuin olisi astunut toiseen maailmaan.

Napoli tai ei, L'amica geniale on ajaton, koruttomasti mutta tyylikkäästi kerrottu, suuri sillä tavalla kuin kirja voi olla suuri ja itkettävä ja järjettömän hyvä.

Alusta asti, Elenan ja Lilan ensimmäisestä, salaa suoriretusta retkestä rionen rajojen yli, L'Amica geniale on mielestäni ollut kirja siitä joka lähtee ja siitä joka jää (samanniminen on myös sarjan kolmas osa), ja miksi ja miten näin tapahtuu. Puristaa lukea, kun nyt, viitisenkymmentä sivua ennen ensimmäisen osan loppua, viimeistään näkyy miten Lenuccialle ja Lilalle käy, minkälaisen suunnan heidän elämänsä ainakin nyt, 16 vuoden iässä ottavat. Puristaa lukea, miten toisen elämä kietoutuu koko ajan tiukemmin kortteliin, sen pinnan alla kyteviin ja usein leimahtaviin ihmissuhdekuvioihin ja valtataisteluihin, ja miten toisen elämä näyttää ehkä etenevän nyt verkkaisemmin, mutta miten hän kaiken aikaa rakentaa itselleen mahdollisuuksia katsoa ja lähteä kauemmas, mahdollisuuksia toimia muillakin tavoin ja muilla tasoilla kuin mitä päivittäinen elämä korttelissa tarjoaa. Ja uskon, että tämä ei jää tähän, että sydäntäni tulee puristamaan vielä monta kertaa.

L'amica geniale on tietysti kuvaus myös ystävyydestä. Uskon myös, että jokainen jolla on lapsuudessa ollut läheinen ystävä, tai missä tahansa elämänvaiheessa, joku jota rakastaa, ihailee ja myös selittämättömällä, kipeällä ja sysisellä tavalla tarvitsee, löytää Lenuccian ja Lilan suhteesta paljon tunnistettavaa. Ferrante kuvaa häkellyttävän tarkasti, miten läheiset ihmiset voivat vaikuttaa toisiinsa, mikä ristiveto siinä voi vallita, miten kummankin olemassaolo ja tekemiset saavat molemmat tekemään ratkaisuja, kamppailemaan, panemaan parastaan ja samalla rakentamaan kuvaa paitsi toisesta, myös omasta itsestä.

Ja luulen, että vaikka kumpikin tahoillaan voi luulla mitä luulee, joskus yhtä, toisinaan toista, lopulta ei ole kyse siitä että toinen voittaa ja toinen häviää, vaan jostain muusta. Vielä en ehkä täysin tiedä mistä, mutta haluan saada selville.

 Lukiessani olen tietysti myös riemuissani ja hykertelen siitä, että kaiken tämän tyylikkään, viisaan ja sydäntäpuristavan näyttämönä on Napoli, minun Napolini. Minä tiesin jo, miten ihmeellinen paikka se on. Hähää.

Ja samalla käsi hamuaa lompakosta luottokortin numeroa, klikkaudun verkkokauppaan. Tarvitsen lisää, nopeasti, olen vasta alussa. Haluan kasvaa näiden tyttöjen kanssa, tämän kirjan kanssa, haluan oppia lisää ihmisistä ja itsestäni, haluan vastauksia kysymyksiin joita minullakin on.

I'm everything you ever dreamed.

Holy Smith. Olenpa viettänyt virkistävän pariviikkoisen Ali Smithin parissa. The Accidentalissa Smartin perhe lomailee vuokratalossa uneliaassa Norfolkissa: kirjailija-äiti Eve, äidin uusi aviomies Michael, kirjallisuuden professori, 17-vuotias ahdistunut Magnus sekä 12-vuotias Astrid, joka tekemisen puutteessa kuvaa videolle auringonnousuja. Taloon saapuu noin kolmekymppinen ventovieras Amber, "tanned like a hitchhiker, dressed like a road protestor, one of those older women still determinedly being a girl". Kun Smartit palaavat Norfolkin-lomalta kotiin, vastassa on vain puhelinvastaaja ja sen viestit, mutta se on vain lopun kiihdytystä, todellisuudessa liike on alkanut jo aiemmin, nuhjuisessa loma-asunnossa.

En tiedä ketään, joka kirjoittaisi henkilöiden sisäistä monologia yhtä vetävästi ja elossaolevan kuuloisesti kuin Ali Smith. Samalla kyse on koko ajan muustakin kuin mitä kesän aikana ja sen jälkeen tapahtuu, todellisuudesta, sen esittämisestä kielellä ja kuvin, populaarikulttuurista, nykyhetkestä (kirja sijottuu kesään 2003 ja Irakin sota on brittimediassa vahvasti esillä). Myös monista lähteistä voi päätellä, että Ali Smith on kirjailija joka lataa kirjansa täyteen viittauksia ja kommentteja. Se että kaikkea ei täysin tavoita ei haittaa, koska tämä kirja on myös kamalan vetävä ja hauska. Viihdekirjallisuutta sanon minä, jos viihteellä tarkoitetaan sitä, että henkilöasetelma on kiehtova eikä kyse ole kuitenkaan "vain" siitä mitä tapahtuu, ja että vetävyys, rytmi ja nautinnollisuus kietoutuvat erittäin olennaisesti kieleen, mutta myös siihen mistä on kyse, nyt olen puhunut itseni solmuun mutta jos solmussa on kyse Ali Smithistä niin en välitä. 

Kolme huomiota Ali Smithistä:

Kattavan kahden kirjan otannan perusteella Smithin vakiohahmo on terävänäköinen, nokkela ja omissa maailmoissaan viihtyvä tyttö, jolle lopussa käy hyvin. Nuoret tytöt rikkovat Smithillä olemisen, puhumisen, kertomisen ja näkemisen tapoja, joihin aikuiset ja yhteiskunta ovat ruostuneet kiinni.

Ensimmäinen Ali Smithini oli vuonna 2013 suomennettu Oli kerran kello nolla, josta olin vähintään yhtä huikaistunut. Lukiessani The Accidentalin nyt englanniksi tunnistin äänen ja rytmin, joka oli tuttu Oli kerran kello nollasta. Johtopäätös? Ali Smithillä on tunnistettava ääni. Kristiina Drews on onnistunut tavoittamaan Ali Smithin äänen suomennokseen. Ali Smithillä on hyvä suomentaja. 

Myös ventovieraat, jotka saapuvat luomaan epäjärjestystä keskiluokkaiseen yhteisöön (perhe, illalliskutsut), kiinnostavat Ali Smithiä. Keskiluokkainen yhteisö saa piikkejä Smithiltä. 

Kukaan ei ole kesän jälkeen entisensä, Astrid, Magnus eikä Michael, mutta takakireä Eve kuulee Amberilta ehkä hyytävimmät sanat. Entä kuka Amber loppujen lopuksi on? Minämuotoiset Amber-jaksot ovat yhtä levotonta populaarikulttuurilainauksen ilotulitusta, ja niiden lomassa alkaa oikeastaan eniten käydä sääliksi Amberia. Amber on kaikkialla, eikä missään. Amber on loistava valo, mutta kuka kykenee katsomaan päin häikäisevää valoa?

When was the last time Eve had seen Astrid like that, like someone had tickled her into submission? God knew.  

And how in God's name she had managed to persuade Magnus? She had gone upstairs and come downstairs again and he had been there behind her, she had him by the hem of his shirt, she led him into the room, I found him in the bathroom trying to hang himself, she said. Everybody round the table laughed.

Pysäyttävintä Amberissa on, että hän puhuu totunnaiset fraasit ja tavat ympäri, vailla ironian ja metatasojen häivää. Pysäyttävintä Eve ja Michael Smartissa on, että he nauravat perään, kun Amber puhuu suoraan. Kuinka vaikea on puhua siitä, mitä tapahtuu, miltä tuntuu? (Vaikeaa.) Näemmekö toisissa ihmisissä vain sen minkä haluamme, minkä voimme, mitä tarvitsemme? Kun Eve lopussa syö voileipää amerikkalaisen talon yläkerrassa, tulee miettineeksi samaa. Loppu on samalla alku. 

Himoitsen lisää Ali Smithiä. Meidän tarinamme ei ole vielä lopussa, vaan alussa, Aliseni. Tiedän sen siitäkin, että erään Smithin kirjan nimi on Hotel World. 

Hevosvarkaat

Norjalainen Per Petterson on kirjoittanut yhdeksän teosta, joista kolme on saatavilla suomeksi: Hevosvarkaat (2009), Kirottu ajan katoava virta (2011) sekä En suostu (2014). Olen lukenut kirjoista kaksi, En suostu ja Hevosvarkaat. Molemmat on suomentanut Katriina Huttunen, mielestäni hyvin. Niin hyvin, että minusta on tullut Per Pettersonin kirjojen rakastaja, lukija joka ei löydä sanoja kertomaan, miten hyviä Per Pettersonin kirjat ovat ja etenkään millä tavalla ne ovat hyviä.

Täytyisikö sanoja löytyä? Mietin yhä useammin, onko olemassa asioita tai kenties tunteita, joiden kuvaamiseen ei tarvitse eikä kannata etsiskellä sanoja. En tiedä. Yrittämättä jättäminen tuntuu luovuttamiselta, toisaalta yrityksistä tuntuu usein tulevan myötähäpeää aiheuttavaa räpistelyä. Olen kuitenkin iloinen, että jotkut yrittävät, koska jotkut myös onnistuvat, ja mitä elämästä muka tulisi ilman hämmästyttävän täsmällisiä ilmauksia ja kirjoituksia, joiden lukemisen jälkeen jokin on toisin?

Joka tapauksessa puhun nyt Hevosvarkaista. Uusimmasta suomennoksesta En suostu tyydyn sanomaan tässä vain sen, että se kuvaa usean sivun verran, kuinka toinen päähenkilö Tommy istuu kahvilassa, katselee kahvilan myyjää, puhuttelee tätä ja tuntee sitten olonsa vaikeaksi. Sitä pätkää lukiessani ajattelin, että tämä on kauneinta, todellisinta ja runollisinta mitä olen koskaan lukenut rakkaudesta, toisen ihmisen lähestymisen hämmentävyydestä ja ajan kulumisesta. Juuri sellaisia Pettersonin kirjat ovat: tavanomaisilta vaikuttaviin puitteisiin yhdistyy jotain suuresti yleisinhimillistä.

Hevosvarkaat kuvaa kesää vuonna 1948, ja kuten Pettersonin teoksissa usein, menneisyys leikkautuu nykyhetkeen. Vuonna 1948 viisitoistavuotias Trond-poika viettää isänsä kanssa kesää pienellä karjamajalla maaseudulla. Melkein kuusikymmentä vuotta myöhemmin Trond on hankkinut samoilta seuduilta mökin tarkoituksenaan vetäytyä sinne loppuelämäkseen. Askeettisen mökkinsä hiljaisuudessa Trond alkaa vähitellen muistella, mitä tuona kesänä tapahtui.

Kirjassa kuvataan paljon fyysistä työtä, mikä ilmeisesti on tyypillistä Pettersonille. Kesällä 1948 isä ja poika hakkaavat puita, osallistuvat peltotöihin ja kasaavat ison kasan tukkeja joenrantaan lähettääkseen ne virran mukana Ruotsiin. Kuuma kesämetsä on koko ajan läsnä. Iäkäs Trond kamppailee saadakseen mökkinsä talviasuttavaksi ja tekee kävelyretkiä lähimaastossa.

Aluksi lukeminen oli lähes puuduttavaa, niin yksityiskohtaisesti puiden sahaamista, tukkien uittamista ja lumitöitä kuvailtiin. Tietysti tällä oli tarkoituksensa. Ajattelin, että Petterson kirjoittaa romaaneja kuin novelleja (en ole ihan varma, mitä tämä tarkoittaa, mutta olen varma että se on pelkästään hyvä asia): Liikahdukset näyttävät pieniltä ja tekstissä liikkuvat varsin konkreettiset asiat, mutta vähitellen avautuu esiin koko kuva. 

Loppua kohti, kun aikatasot rakoilevat ja lomittuvat, alkaakin valjeta, mitä kesä 1948 oikein merkitsi isälle ja pojalle. Trond näkee sen, mitä on käsillä, metsän, joen ja tukit joita täytyy liikutella. Isällä on mielessä laajempi kuva, jotain jossa liikkuu muutakin kuin tukkeja, jotain joka muuttaa elämiä. Vähitellen asioiden todellinen laita valkenee pojalle, ja sen jälkeen kaikki on toisin. 

Tuntui kuin esirippu olisi laskeutunut ja peittänyt kaiken sen mitä olin koskaan tiennyt. Oli kuin olisi aloittanut elämän uudestaan. Värit olivat erilaisia, hajut erilaisia, sisimmät tuntemukseni olivat erilaisia. Lämmön ja kylmyyden, valon ja pimeyden, violetin ja harmaan erot olivat erilaisia, samoin pelkoni ja iloni erot. 

James Woodin Petterson-katsauksesta The New Yorkerissa löytyy toistaiseksi paras lukemani kuvaus Pettersonin kirjailijanlaadusta: "Petterson’s interest is pictorial and spatial rather than logical and interrogative. His sentences yearn to fly away into poetry; it is rare to find prose at once so exact and so vague. Yet Petterson is novelistically acute about human motive and self-deception."

Isän toiminta ja motiivit kuvataan varsin viitteellisesti. Vahvempana lukijan – kuten ehkä Trondinkin – mieleen jää joukko kuvia, kuten romaanin ehkä avainkohtaus, jossa Trond kietoo käsivartensa ystävänsä Jonin äidin ympärille isänsä ja Jonin isän tasapainotellessa tukkien päällä. Tätä seuraa pian unenomainen kuvaus kesäyöstä, jossa Trond näkee, kenen kanssa hänen isänsä istuu penkillä joen vastarannalla, ja herää myöhemmin itse navetasta, johon karjakko on saapunut lypsylle.

Hevosvarkaat on myös kasvukuvaus: Lopussa Trond menee äitinsä kanssa Ruotsiin, ja matkalla hänelle ostetaan oikea miesten puku. Äiti tekee hänestä ulkoisesti miehen, mutta kesä isän kanssa jätti vähintään yhtä vahvan jäljen.

Annos symboliikkaa loppuun: Trondin, isän, Jonin isän ja muiden miesten tarkoitus on lähettää tukkeja jokea pitkin Ruotsiin, missä ne ennen pitkää saapuisivat perille jollekin sahalle. On siinäkin metaforaa: laskea tukkeja joen armoille, jossa ne ovat osana virtaavan veden liikettä, mutta voivat toisaalta vain lipua epämääräisesti ja saapua perille joskus jonnekin – jos saapuvat. 

Joka tapauksessa Petterson on nyt otettu kotijumalieni joukkoon, halusipa hän sitä tai ei (olen saanut vaikutelman, että mies viihtyy parhaiten pienellä kotitilallaan Kaakkois-Norjassa). Kyllä kotijumaliin sellainen mies kuuluu, joka ajattelee näin, tai ainakin kirjoittaa pojasta, joka haluaa ottaa kaiken irti viimeisistä päivistä, joesta ja maisemasta:

Nyt olin yhtä levoton kuin isäni, ja minun teki mieli ottaa kaikki irti viimeisistä päivistä ja joesta ja maisemasta, ennen kuin lähtisimme takaisin Osloon. Ja niin me ottaisimmekin, puristaisimme viimeisen lämmön metsän poluilta ja Furufjelletin rinteiltä ja näkisimme miten auringonsäteet heijastuivat koivunrungoista puiden väliin kuin kiowaintiaanien ampumat nuolet ja sukelsivat syvänvihreisiin saniaisiin, joita kasvoi viuhkamaisina kapean soratien varressa kuin palmunlehtiä pyhäkoulun Raamatussa palmusunnuntaina. 

Kuvat: Otava, Lars Eivind Bones / Dagbladet.no 

Miksi norjalaiset kirjailijat ovat hyviä?

Kirjallisten kotijumalieni loisteliaaseen budoaariin kuuluvat ainakin Monika Fagerholm, Joyce Carol Oates ja Marguerite Duras. Näiden upeiden naisten lisäksi huoneessa istuu villapaidassaan sävyisänä myös muuan mies, nimittäin norjalainen Per Petterson. Petterson on ottanut mukaan toverinsa Gaute Heivollin, joka on budoaarissa ikään kuin tervehdyskäynnillä, ei siksi että vielä kuuluisi kotijumaliin (olen lukenut Heivollin ainoan suomennetun teoksen Etten palaisi tuhkaksi ja pidin siitä kovasti, mutta ei kotijumaliin sentään yhden teoksen perusteella pääse), vaan lupaavuutensa ja tällä kertaa eritoten norjalaisuutensa takia (koska tässä tekstissä puhutaan norjalaisista kirjailijoista). Myös Heivollilla on villapaita. 

Ja kun ovet nyt näyttävät käyvän, mikseipä budoaariin saapuisi näyttäytymään myös maanmies Karl Ove Knausgård? Hän tuskin viihtyisi kauan villapaidassa, vaan riisuutuisi t-paitasilleen ja kaatelisi tuoleja ja puuskahtelisi jatkuvaa mutta tukahtunutta puhevirtaa elämästä ja rakkaudesta. Niin ainakin kuvittelen.

Per Petterson on liittynyt kotijumalieni joukkoon hiljattain. Olen lukenut uusimman suomennoksen En suostu (Otava 2013) sekä Hevosvarkaat vuodelta 2009. Pettersonista on vaikea puhua ilman että käyttäisi kiusallisen korkealentoisia sanoja kuten elämänkokoinen, ihmiselämä, suuri viisaus. En haluaisi puhua hänen kirjoistaan. Haluaisin painaa ne itseäni vasten ja olla kiitollinen. Haluaisin julistaa Pettersonin maailman suurimmaksi kirjailijaksi, mutta samalla hän pakenee kaikkea julistusta, aivan kuten hänen kirjansakin pienenevät määreistä ja kuvauksista, ne vain ovat ja uhkuvat viisautta. (Nyt lopetan.) 

Muutama vuosi sitten luin Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, ja se oli samalla tavalla hyvä, rauhallinen, mutta syvältäkouraisevan viisas. Kerronta kuvailee konkreettisia ja arkisia tapahtumia, mutta kirja uhkuu jotain hyvin todellista kipua ja kaihoa, jotka meinaavat välillä pakahduttaa.

Uumoilen, että Knausgård on vähän erilainen kaveri, mutta arvelen, että voisin pitää hänestäkin. Olen ymmärtänyt, että hän kuuluu monien kotijumaliin. Tämän otannan perusteella teen päätelmän, että norjalaiset (mies?)kirjailijat ovat hyviä.

Mikä niissä sitten oikein on? Olen käynyt pohjoisessa Norjassa ja nähnyt samalla katsomalla ryöppyävän meren ja valkohuippuisia vuoria, kauniimpia maisemia kuin missään muualla. Muut mielikuvani Norjasta: Hiihtäjiä punaisissa puvuissa, heille hurraavia kansalaisia punaisissa villapaidoissa ja posket punaisina. Kuningasperhe hevosvaunuissa oslolaisella kadulla, ja heille iloisina hurraavia kansalaisia. Oslon (yllättävän) rähjäinen rautatieasemanseutu ja sen liepeillä hiiviskeleviä huumeidenkäyttäjiä. Ruskea juusto ja kallis olut. Mistä niitä rauhallisia ja viisaita miehiä oikein tulee, sellaisia jotka näkevät punaposkisen tyytyväisen hiihtokansalaisuuden taakse mutta eivät pilaa kaikkea rettelöimällä? Ehkä se johtuu vuonoista, vuorista ja merestä, kirkkauden, korkeuden ja vuolauden yhdistelmästä, joka tarjoaa sekä turvallisia suvantoja että ääripäitä, joita vasten tutkiskella omaa itseään. 

Tämä kirjoitus ei osaa vastata kysymykseen tyhjentävästi. (Eikä edes yritä. Tarkoitus oli vain soittaa suutaan ja päästä puhumaan Per Pettersonista, josta ei voi puhua.) Täytyy pukea villapaita päälle ja mennä Norjaan.

Itsereflektiivisesti kiinnostava kysymys: Miksi joissakin kotijumalissani rakastan ryöppyilyä, purskahtelua ja pidäkkeettömyyttä, ja mainituissa mieskirjailijoissa taas vetoaa tietty muodon maltillisuus, jonka alla toki liikahtelee siirtolohkareiden kokoisia tunteita? Säästän (mahdolliset) lukijat tältä kiehtovalta kaivelulta ja palaan asiaan, kun minulla on jokin synteesi.

Joka tapauksessa palaan asiaan Per Pettersonin kanssa.

Lukaisenpa limerikin

Tämä ja muita hupaisia pikku tarinoita löytyy kirjasta A Book of Nonsense, joka sisältää Edward Learin ja Lewis Carrollin sekä muutamien muiden limerikkejä ja muita loruja. Kirja osui käteeni Kyproksella Lefkaran kylässä kahvilassa (Tasties Café), johon olimme poikenneet lounaan jälkeen. Omistajat olivat asuneet kauan Englannissa, ja paikka olikin kuin englantilaisen maalaistalon alakerta kyproslaisin vivahtein, vaaleaa ja kreikan-sinistä, piano, kirjahyllyjä ja kirjoja, valtavasti kirjoja, ihania pikku esineitä kuten posliiniveistos 1920-luvun tanssijasta, vessassa kylpyamme. (Virkistävän mannermainen tuulahdus Kyproksella.)

Otin kirjan käteeni, luin lorun, luin toisen. Tulin hilpeäksi ja samalla levolliseksi. Loruissa ei usein tunnu olevan (muuta) ilmeistä pointtia kuin kielellä leikittely ja absurdeja rinnastuksia. (Limerikeillä on oma mittansa ja ilmeisesti niihin sisältyy usein mm. kaksimielisyyksiä, mutta oma kiinnostukseni ei toistaiseksi ole ollut akateemis-analyyttistä vaan pelkästään nautiskelevaa.) Silloin ne tavoittivat kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Olin hetki sitten hypännyt ruutua paikallisen koulun autiolla pihalla, olimme syöneet jälkiruoaksi hunajaan upotettuja melonin sisäkuoresta tehtyjä (!) makeisia, iltapäivä oli kuuma ja raukea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Lefkarasta lähdettyämme ajoimme kukkulalle, josta näki samaan aikaan sekä jylhiä vuorenhuippuja että meren, yli 180 astetta merta.

(Kypros: Meri, kaikkialla meri, vuoret myös, korkeuseroja siis jatkuvasti näkösällä, kissoja, korianteri ja persilja, HUMMUS, roseviini, niin paljon enemmän kaikkea kuin olin odottanut.)

Kirja päätyi minulle. Tiesin sen jo ennen kuin kysyin, voisiko sen mahdollisesti ostaa. Tiesin, että voisi. Kun kysyin, nainen, toinen omistajista sanoi että hänen pitäisi oikeastaan kysyä mieheltään, jolle kirjat kuuluvat. Sitten hän pyysi minua näyttämään, mitä haluaisin. Näytin. Nainen kuiskasi, ettei kerrota kenellekään, ja työnsi limerikit ja muun nonsensen laukkuuni.

Ihana nainen jolla oli jotain hyvin brittiläistä olemuksessa, lämmin, elämää nähnyt, veikeä ja nokkela katse ja luja kädenpuristus. Nainen sanoi myös muuta tärkeää. Ylistimme taloa ja sisustusta, johon hän, että kylläpä sen parissa vierähtikin aikaa. Mutta mitä tahansa teet rakkaudesta, silkasta rakkaudesta, nainen sanoi, vaikka se veisi aikaa ja aiheuttaisi vaivaa, siitä tulee hyvä.

Jos olisin psykologi tai sosiologi (tai taidehistorioitsija?), lanseeraisin käsitteen Välimeren-ikävä. Sellainen iskee, kun palaa Välimereltä takaisin Suomeen, ja minä olen tuntenut sen raastavan ensimmäistä kertaa jo 12-vuotiaana. Joku minussa herää siellä eloon, joku joka muualla uinuu. Olen ehkä entisessä elämässäni asunut Välimerellä. Tai mitä hittoa, miksi en asuisi siellä nyt, juuri tässä elämässä.

There was a Young Lady of Hull, / Who was chased by a virulent Bull; / But she seized on a spade, / And called out, "Who's afraid!" / Which distracted that virulent Bull.

On The Surface, All Is Calm

Jos minä ohjaisin elokuvan, ohjaisin samanlaisen kuin François Ozonin Swimming Pool (2003).

Swimming Pool on tiheä, jännittävä, kesäisen kuuma ja kepeä samaan aikaan. Ja tietysti arvoituksellinen ja kutkuttavan monikerroksinen. Psykologinen jännitystarina, mutta minun mielestäni eniten kuvaus kirjailijan työstä. Eikä tarvita muuta kuin talo Ranskassa, kirjailijan kompleksinen mieli ja Charlotte Ramplingin kasvot. Ja tietysti se uima-allas.

Uima-altaat kiihottavat mieltäni. Ne ovat herkullisen turkooseja, mutta kirkkaus on lumetta, niihin liittyy myös jotain pinnallista ja uhkaavaa, lupaus liian kepeästä ja vähän kielletystä. Rakastan katsella uima-altaita mutta onko niissä uiminen koskaan sama asia kuin meressä? Tietenkään ei. Silti en muista monta yhtä ihanaa uintihetkeä kuin päivän jäljiltä autioituneella hotellin uima-altaalla auringonlaskun aikaan.

Tältä kohtaa

Mahtavaa, kun löytää albumin, joka on sävelletty ja kirjoitettu kauan sitten ja jonka kaikki jo tietävät, ja sitten se on täynnä sanoja jotka puhuvat juuri minulle, juuri nyt. Viime viikolla löytyi Tori Amosin Little Earthquakes.

Ja sitten on Blondi. Olen vasta alussa, mutta jo nyt on selvää: Tämä kirja minun täytyi lukea.

Sen tiesin jo, että Joyce Carol Oates on nero. Kun minulle suositeltiin Blondia, olin skeptinen: Voisiko se mitenkään olla parempi kuin Sisareni, rakkaani? Ja Marilyn Monroe – ei minulla ole mitään suhdetta Marilyniin. Tiedän kyllä, on kirjoja, jotka kertovat todellisesta historian henkilöstä tai tapahtumasta mutta ovat silti fiktiota ja itsenäisiä tarinoita. Ja niin saa olla, se on hienoa, ketä kiinnostaa "totuus"? Silti olin skeptinen. En ole enää. Kiitos Linda, kiitos Helmi.

Niin että Blondi kertoo nyt sitten minusta. Toki muutamia poikkeuksia on. En ole syntynyt Hollywoodissa, toiminut Studion sopimusnäyttelijänä tai työskennellyt valokuvamallina ja elokuvanäyttelijänä, mutta miten kamalan lähelle se noita, Joyce Carol Oates, voi päästä kirjoittamalla kokonaan toisesta ihmisestä, toisen ihmisen nahoissa.

Ja vielä sellaisen, joka on oikeasti elänyt. Kun on kyse todellisesta henkilöstä, samastuminen tai puhuttelevuus lukiessa kai shokeeraa erityisesti. Ehkä siksi todellisia ihmisiä kuvaavien fiktiivisten teosten totuudellisuutta aina perätään. Ei tuo voinut ajatella samalla tavoin kuin minä. Fiktiiviselle henkilölle tuttuuden suo ehkä helpommin.

En tiedä mitä ajattelisin Norma Jeane Bakerista, Oatesin kirjan päähenkilöstä. Haluaisin tavata hänet. Hän oli varmaan kaunis. Jotenkin sydäntäsärkevän lepattava. Tai ehkä tajuaisin, että olimme jo tuttuja, tai ainakin tunsin joskus jonkun tytön aivan sellaisen kuin hän.

Mutta se kipeä kaipuu tulla nähdyksi, alttius tulla määritellyksi toisten katseiden kautta, se tässä kirjassa yllätti minut.

Hän livahtaa teatteriin, valitsee paikan eturivin tuntumasta ja antautuu varauksetta elokuvalle, joka on yhtä aikaa sekä tuttu että vieras, niin kuin usein toistuva uni, jota ei pysty kunnolla muistamaan. Näyttelijöiden puvut ja kampaukset, jopa elokuvaväen äänet ja kasvot muuttuvat vuosien mittaan, ja hän kykenee muistamaan – ei selvästi, mutta pirstaleina – omat kadotetut tunteensa, lapsuusajan yksinäisyyden, jota salaperäisenä häämöttävä valkokangas vain osittain lievitti. Toinen maailma, jossa elää. Missä? Jonain päivänä, jonain hetkenä hän tajusi, että Kaunis vaalea prinsessa, joka on niin kaunis koska hän on niin kaunis ja koska hän on Kaunis vaalea prinsessa, on tuomittu etsimään muiden silmistä vahvistusta omalle olemassaololleen.

Ihailen sitä, miten Oates kuvaa Norma Jeanen kehitystä. Ainakin tähän mennessä keskeiset muutokset nähdään usein ulkopuolisen silmin: kasvattiäiti seuraa, kuinka nuoren naisen ikään tullut Norma Jeane silittää paitoja ja ripustaa pihalla pyykkejä. Norma Jeanen ihailijat löytävät aikakauslehdistä kuvia, joissa Norma Jeane esiintyy viattoman näköisenä ja silti outoa, eroottista vetovoimaa uhkuen. Norma Jeanen ominta yksityistä taas ovat hetket, jolloin hän kuuraa keittiön lattiaa, vuotaa verta tai pelkää hirveästi hikoilevansa pukuun tahroja.

Norma Jeane on terävä ja ajatteleva, hän näkee valtavasti vaivaa pitääkseen itsensä puhtaana, tukkansa kiiltävänä ja vaatteensa silitettyinä. Muut eivät vain oikein tunnu kykenevän käsittämään häntä. Aivan kuin hän olisi uhka. Ja niin he turvautuvat näkemään hänessä sen, mitä haluavat nähdä.

No, en ole vielä edes puolivälissä. Aavistelen, että jokin on muuttumassa. Norma Jeane on juuri saanut ensimmäisen tärkeän roolinsa "Marilyn Monroena".

Sähkövirta kulki hänen solakan, innokkaan tytönvartalonsa läpi. Hän oli "Marilyn" – ei, hän oli "Angela" – hän oli Norma Jeane joka näytteli "Marilyniä" joka näytteli "Angelaa" – niin kuin venäläinen nukke, jonka sisällä on aina pienempi ja pienempi nukke, ja isoin niistä on äiti; nyt hän ymmärsi kuka "Leon-setä" oli, ja samassa hänestä tuli pehmoinen, viettelevä, suurisilmäinen ja luottavainen kuin lapsesta. Calhern huomasi sen heti. – – Ohjaaja huomasi sen myös. Päivän harjoitusten jälkeen hän – joka harvoin kiitti näyttelijöitä eikä ollut tätä ennen sanonut Norma Jeanelle juuri mitään – sanoi: "Tänään taisi tapahtua jotakin? Mutta mitä?"

Se pimeä voima, joka Norma Jeanen valtaa, kun saa esiintyä roolissa, mennä jonkun toisen nahkoihin. Hirvittävä ujous, kun yliopiston luennolla istuu omana itsenään. En tiedä, lakkaanko koskaan lukemasta tätä kirjaa. Ihmeellisesti Oates taikoo esiin paitsi päähenkilönsä Norma Jeanen sekä "oikean" Marilyn Monroen (heijastuman), myös naisen ruumiin yleensä, naiseuden, naiskäsityksen. Niin monia ääniä, joista vain yksi on se käheä, josta kai tuli kuuluisa.

Sivumennen sanoen: On ilmeisesti joidenkin todennäköisyyslaskelmien mukaan mahdollista, että Joyce Carol Oates saa torstaina Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Ei sillä, että palkinnot olisivat itseisarvo, mutta jos niin käy, lippu salkoon ja kansainvälinen juhlapäivä alkakoon.


Kuvat: Wikipedia, Yle/EPa/Andre de Dienes, wallpaperstock.net, beautyinnyc.com

Parlo un italiano strano

 

Koska blogimerkintäni ovat viime aikoina koostuneet YouTube-klipeistä, jatkan samalla linjalla.

Ja koska tämä on ehkä hienoin video ja biisi ehkä hienoimmasta kaupungista maailmassa. Tässä on niin paljon sitä, millaisena muistan Napolin. Outo väreily joka tuntui ensin uhkaavalta mutta johon sitten solahdin. Sekava katukuva, kitschroina ja palatsit pölyn alla, merikin jossain ja Vesuvius, kaikki tunki ihon alle. Ihmiset samaan aikaan piittaamattomia ja uhmakkaan ylpeitä sortumaisillaan olevasta kaupungista. Ja koska kohdassa 0.26 ensimmäistä kertaa näkyvä harmaatukkainen basisti asui samassa asunnossa Materdeissa kuin minä ensimmäisen kuukauden, kun olin nuori ja vaalea eikä Napolista ollut tullut minun kaupunkini vielä, ja koska se mies oli ensimmäinen ystävällinen ihminen siinä asunnossa.

Ja koska en koskaan koskaan koskaan lakkaa fiilistelemästä tätä. NAPOLI NAPOLI NAPOLIII

My dear, you'll never take me to Groby

Jo toukokuussa posti toi Amazonista Parade's End -dvd:n, tv-sarjan jossa on kolme voittamatonta ominaisuutta: englantilainen kartano ja maaseutu, 1900-luvun alku (mukaanluettuna ensimmäinen maailmansota) sekä Benedict Cumberbatch.

Parade's End on Tom Stoppardin käsikirjoittama ja Susanna Whiten ohjaama viisiosainen tv-sarja, joka perustuu brittiläisen Ford Madox Fordin mammuttimaiseen neliosaiseen romaaniin (1924–28). (Sarja esitettiin myös Suomessa viime joulun aikaan hölmöllä nimellä Juhlien jälkeen.) Benedict Cumberbatch (tuleva aviomieheni, muuten) esittää Christopher Tietjensiä, miestä jolla on syvä velvollisuudentunto ja repiviä tunteita kahta naista kohtaan, joka rakastaa englantilaista maaseutua ja jonka kasvoja eivät ilmeet paljon väräyttele.

Keskeistä: Arvoisa Grobyn tila ihanassa Yorkshiressä, monella tavalla symobli sille, mistä Christopher Tietjens joutuu luopumaan. Kolmiodraama Tietjensin, tämän huikentelevaisen, laskelmoivan ja jotenkin perin pohjin kyllästyneen vaimon Sylvian sekä nuoren, raikkaan, toimintatarmoisen ja aika romanttisen Valentine Wannopin välillä. Yhtä lailla keskeistä: ensimmäiseen maailmansotaan nivoutuva valtava muutos yhteiskunnallisissa rakenteissa, arvoissa ja arkielämässä.

Rakastan kartanosarjoja, rakastan englantilaista sota-aikaa – jopa piinallisuuteen, sosiaalipornomaininnanarvoisuuteen asti. Kuka olisi oikeasti halunnut elää puutteessa, jatkuvien ilmahälytysten uhan alla... matkustaa silloin tällöin kiemurtelevia pikkuteitä jonkun duken kartanoon maaseudulle, laittaa gramofonin soimaan, vaikka onkin sota... Minä.

Parade's Endissä kaikki on tehty tyylikkäästi. Se on yhtä aikaa moderni ja klassinen. Sylvia Tietjensin näyttelijä Rebecca Hall sanoi tässä haastattelussa, että Parade's End on kuin yhdistelmä Downton Abbeyä ja The Wireä. En ole koskaan katsonut yhtään jaksoa The Wireä, mutta uskon Rebeccaa.

Lopussa Tietjens palaa sodasta ja peltotraktori halkoo Grobyn maita, joita kerran käytettiin käyskentelyyn päivänvarjojen alla. Henkilöiden kohtalo heijastelee koko ajan hienosti historiallisia puitteita. Tietjens on jonkinlainen arvokonservatiivi, joka arvostaa sanansa pitämistä, omista huolehtimista ja velvollisuudentuntoa, ihminen joka ihanasti kuuluisi vanhaan aikaan millä vuosisadalla tahansa. Hän ei suostu tilastobluffaukseen hallituksen edun nimissä, hän kuvittelee säilyttävänsä oman ja vaimonsa kunnian pysymällä muodollisesti avioliitossaan, vaikka vaimon karkuretkestä toisen miehen kanssa tietävät kaikki. Hänen suhteestaan nuoreen Valentine Wannopiin juorutaan, mutta oikeasti mitään ei ole tapahtunut. Lopputulos: epäilyttävä maine. Christopherin ainutlaatuinen periaatteellisuus ja suoraselkäisyys saavat melkein kaikki muut näyttämään narreilta, ja sitä monen on vaikea sietää.

Puolustuspuhe: ei Christopher ole tunteeton pölkky tai typerä periaatteidensa orja. Hän vain inhoaa tyhjänpuhumista ja tekopyhyyttä. Tärkeintä kaikista: hän osoittaa kykenevänsä muuttumaan. It's not a good thing to find oneself living by an outmoded code of conduct. People take you to be a fool. I'm coming round to their opinion. 

Sylvia Tietjens saa pitää koko sarjan synkimmät, katkeruutta tihkuvat puheet. Mitä useammin katson Parade's Endin, sitä karmivammin alkaa valjeta Sylvia Tietjensin hahmon traagisuus. Sylvia kuuluu sellaiseen yhteiskuntaluokkaan, jossa naisen ainoa mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa on avioliitto. Verrattuna esimerkiksi mieheensä Sylvia vaikuttaa aluksi edustavan nykyaikaisempaa ja epämuodollisempaa elämäntapaa, mutta lopussa Sylvia on se, joka jää paikoilleen vanhan ja tunkkaisen yläluokan lahoaville raunioille. Sylvia Tietjens ei ole sympaattinen, mutta jotain lohdutonta hänessä on: pääsemättömissä avioliitosta miehen kanssa, jonka lujuutta hän yhtäältä vihaa, toisaalta kunnioittaa. Eikä asia ole niin yksinkertainen, että Sylvia huikentelee ja Christopher on suoraselkäinen periaatteen mies. You forgave, without mercy, sanoo Sylvia, ja silloin en voi kuin olla tuntematta sympatiaa häntä kohtaan.

Valentine Wannop taas on selkeästi uuden ajan ihminen. I wanted to find someone who was very fresh, who had an otherness about her, sanoo ohjaaja Susanna White näyttelijä Adelaide Clemensistä behind the scenes -haastattelussa. Sarjan alussa Valentine Wannop juoksee, hyppää ojan yli ja melskaa suffragettimielenosoituksissa, sodan aikana hän työskentelee tyttöjen voimistelunopettajana: Valentine joutuu ponnistelemaan ja tekemään työtä elättääkseen itsensä, mutta juuri se pelastaa hänet uuteen aikaan. Hän vaikuttaa alusta asti oman elämäänsä ruumiillisesti ja poliittisesti, hänessä on kirkkautta ja teräksisyyttä, joka sopii vastukseksi Christopher Tietjensille.

Rakastan sitä miltä kaikki näyttää, rakastan latausta jokaisessa kohtauksessa, sisältöä, katseita, ääneen sanomatonta, pakahdusta, pilkettä. Vuorosanat on ladattu niin täyteen merkityksiä ja tasoja, että välillä on pakko pysäyttää ja katsoa uudestaan. Se ei haittaa katsomiskokemusta. Päinvastoin, koska silloin tajuaa, miten monta kertaa tämän voi vielä katsoa.

Parade's Endiä on verrattu Downton Abbeyyn, joka ilmeisesti kuvaa samaa aikaa. Olen katsonut yhden (1) jakson Downton Abbeyä. Voin siis valistuneena mielipiteenäni todeta, että tähän verrattuna se on vaisu, kliseinen, tylsä ja kaaaaamalan hidastempoinen. Benedict sanoo samassa haastattelussa kuin Hall yllä, että ”Parade’s End is definitely not a long soak in the bath with s----- milk chocolate like Downton Abbey”. 

Joidenkin arvioiden mukaan Parade's End jäi etäiseksi, mutta minun mielestäni se on täynnä tunnetta, tyylikäs ja suuri sellaisella tavalla, josta puuttuu pikkusievyys ja alleviivaaminen. Benedictin suuruutta on nimenomaan kyetä kuvaamaan Tietjensissä raivoavaa älyä, turhautumusta ja hellyyttä ilman, että yksikään kasvojen lihas värähtää.

Ja sitten se sota! En muista, milloin olen nähnyt näin todentuntuista ja inhimillistä sotakuvausta elokuvassa. Sotasuhteessani on mukana aimo annos romantisointia, ah kyllä. Mutta kun Parade's Endissä sain vielä juoksuhaudatkin, sain kaiken.


Kuvat:Nick Briggs BBC/Mammoth Screen/HBO