tiistai 21. lokakuuta 2014

Vanha kunnon Breakfast Club

Tai siis, miten niin vanha kunnon? Enhän ollut nähnyt tätä vuonna 1985 ilmestynyttä klassikkoa ennen kuin tässä eräänä flunssaisena iltana. Tiesin kyllä The Breakfast Clubin olemassaolosta, mutta se oli paljon parempi kuin kuvittelin, mikä usein pätee niin sanottuihin high school -elokuviin, jotka voivat olla ihan hölmöjä mutta joista parhaimmat ovat oivaltavia, raikkaita ja koskettavia.

The Breakfast Clubissa joukko oppilaita saapuu lauantaiaamuna kello 7 jälki-istuntoon koulun kirjastoon. Heidän on määrä istua yhdeksän tuntia paikoillaan pulpetissa ja kirjoittaa vähintään 1 000-sanainen essee aiheesta "Kuka minä luulen olevani". Rakastan high school -elokuvia. Rakastan high schoolia, koska en ole siellä enää ja koska kuvaukset high schooleista ovat tietysti liioiteltuja ja silti tosia. Rakastan amerikkalaista high schoolia. Tykkäsin Beverly Hills 90210:sta, rakastan Veronica Marsia ja nyt pidin myös hurjasti Breakfast Clubista.



Heitä on viisi: sporttijäbä Andrew, hikke Brian, outo introvertti Allison, suosittu Claire sekä kovis Bender, eikä heillä tietenkään ennen tätä aamua ollut mitään tekemistä keskenään. Jokainen on ärsyttävä, mutta jokaisen kasvoihin myös avautuu jo varhaisessa vaiheessa halkeama, jokin joka kertoo muustakin kuin mitä naamion takana on. Allisonin kasvoihin se avautuu aika myöhään. Allison ärsytti minua eniten, mustanpuhuva tyttö jonka kasvoilla tukka roikkuu ja joka ei puhu, ynähtelee vain kimeästi ja syö muroja voileivän välissä, tuijottaa ja näyttää olevan mukana ja haluavankin olla mukana mutta ei kuitenkaan ole. Mitä se oikein kuvittelee? Miksei se sano mitään? Miten se kuvittelee voivansa vaikuttaa, olla osa joukkoa, kun ei se puhu mitään?

Kaikki kinastelevat vuoroin keskenään (ihailin sitä, miten he uskalsivat sanoa vastaan ja puolustaa toisiaan, ja miten nopeasti kaikki kääntyi, yhtäkkiä pilkan kohteena oli joku toinen, kaikki vuorollaan), ja nopeasti kaikki myös asettuvat yhteen rintamaan opettajaa vastaan, joka edustaakin aikamoisen raivohullua aikuista. Ehdottomasti söpöintä on hikke Brian (Anthony Micheal Hall) pilvessä aurinkolasit päässä.

Sitten alkaa rakoilla. Vaikuttava kohtaus: Andrew lähestyy Allisonia kysyäkseen tämän kotioloista, vilpittömänä toisin kuin Brian, joka ei ollenkaan tajunnut Allisonin tukahtunutta purkausta. Allison avaa suunsa, ja sieltä alkaa putoilla kaikenlaista, myös totuuksia: Sinä tottelet aina kaikkia muita. Sporttijäbä ei kuitenkaan luovuta, vaan vaatii saada tietää Allisonin perheestä. Lopulta Allisonin suojaus murtuu ja hän kakaisee: My parents ignore me.

Sitten he istuvat ringissä ja kertovat totuuksia, mistä tuli jälki-istuntoa, millaista kotona on. Andrew tunnustaa: Totta se on, en osaa ajatella omilla aivoillani. Hän joutui jälki-istuntoon yritettyään tehdä vaikutuksen isäänsä. Clairen vanhemmat käyttävät tyttöä omien riitojensa välikappaleena. Kaikilla on jotain, kaikki toivovat kamalasti jotain, kaikki välittävät muiden reaktioista. Kaikilla on kotona joko välinpitämättömät tai kohtuuttomia odotuksia asettavat vanhemmat, tai vain hirviöt. Se on totta, niin vain on, eikä se ole yhtään kliseistä vaan totta.

Mutta kun rehellisyys on riisunut kasvot, sitten aletaan jorata vapautuneesti, yksin ja yhdessä, nörtti ja kovis ja kaikki siltä väliltä. Sen haluan tästä muistaa, sen itkun jälkeisen paljauden. Tytöistä tulee kavereita ja toiselle tehdään makeover (tietysti), ja lopuksi Brian kirjoittaa kaikkien puolesta upean tekstin, joka jätetään opettajalle.



Olen ihastuksissani. Yhdeksän tuntia täydellistä luppoaikaa voi johtaa hyviin seurauksiin, olen aina ollut sitä mieltä. Vaikka väliin mahtuisi muutama tappelunalku, pilvihäröilyä ja ilkeyksiä jotka osuvat maaliin, tai siis niitä täytyy mahtua, ja se on ehkä edellytys kaikelle, jonkinlainen kommunikaatio. Olen edelleen sitäkin mieltä, että se tyttö joka ei aluksi puhunut mitään, on ärsyttävä. Täytyy puhua. Täytyy kertoa, mitä ajattelee. Täytyy antaa itsestään jotain. Mutta Allisonilla oli syynsä. (Ja entä jos ei tiedä mitä ajattelee tai miltä tuntuu, ei ole oppinut kysymään, mutta se on jo eri tarina. Siitä pitäisi tehdä tarina.)

Sitten kun Allisonin hiukset oli kammattu pois kasvoilta ja silmissä rajaukset vähän haaleampaa sävyä kuin mustaa suttua, hän sai poikaystävän. Mutta ei anneta sen häiritä (no, kasvothan onnistuneen mekaoverin jälkeen näkyvät paremmin). Hikke ei saanut tyttöä, mutta ei anneta senkään häiritä. Jälki-istuntoa valvonut opettaja jäi lukemaan hänen sanojaan, hänen sanansa saivat kuvata sitä mitä heille oli tapahtunut. Parasta ei ole vain se, että opettajat eli aikuiset tajuaisivat että heissä kaikissa onn sekä urheilija, aivot, prinsessa, kahjo ja rikollinen, vaan että myös he itse tajuavat sen.


Kuvat: toast.net

torstai 9. lokakuuta 2014

Wordlessness

Words are the great sin against wordlessness. Tätä Monika Fagerholmin siteeraamaa lausetta (ilmeisesti Samuel Beckettiltä) ajattelen usein.

Silloin kun sanat ovat loppuneet tai ne eivät juuri nyt riitä, voi tehdä jotain sellaista kuin katsoa tämän Docventures-dokumentin James Nachtweystä. http://areena.yle.fi/tv/2246159

Nachtwey on yhdysvaltalainen sotavalokuvaaja, joka on kuvannut viimeisen 30 vuoden aikana Afganistanissa, Irakissa, Bosniassa, Ruandassa, Kosovossa, Israelissa, Thaimaassa vuonna 2004 ja New Yorkissa 2011, nälkäänäkeviä Afrikassa ja Indonesiassa ihmisiä, jotka asuvat junaradan varteen levitettyjen pressujen päällä.

Alkoi itkettää monta kertaa. Kuten ne pienet pojat, jotka jossakin Kosovossa ylittävät eristyslangan ympäröimän alueen pienet kukkakimput kädessään ja laskevat kukkia pressujen peittämien ruumiiden päälle, se tottuneisuus heidän liikkeissään. Joskus olen kuvaajille niin kateellinen. Siihen mihin eivät sanat pysty, siihen pystyy kuva, onko se niin? En tiedä. Lopussa Nachtwey sanoo: "We must look at it. We're required to look at it. We're required to to what we can about it. If we don't, who will?"

Kunpa vielä löytäisin oman tapani tehdä.

Nachtwey esitetään dokumentissa varautuneena erakkoluonteena, joka käsittelee sota-alueilla kokemiaan hirveyksiä kuvaamalla, purkaa tunteensa valokuviinsa. Yksi nainen Hampurissa kertoo rakastuneensa häneen, mutta ilmeisesti etäisyyteen on ollut pakko tottua. On tässä yksinäisessä sudessa ihmisrakkauttakin. Parasta ystäväänsä, käsikirjoittaja Denis O'Neillia Nachtwey kiittää vierellä pysymisestä valokuvanyttelyn avajaisissa ja heittää, että näyttelyhässäkän jälkeen on aika suunnata vuorille, "head for the sierras".

Kollegoiden mukaan Nachtweystä tekee poikkeuksellisen se, että hän ei etäänny hurjassakaan tilanteessa, vaan pysyy paikalla ja kuvaa kädenkosketuksen päästä. Kun Nachtwey puhuu todistamastaan joukkomurhasta Ruandassa tai köyhydestä Indonesiassa, hänen äänensä on hiljainen ja tasainen. Katsoessani tällaisia dokumentteja ja kuvia alan myös miettiä, mitä kukaan tekee symboleilla, vertauskuvilla ja rivien väleillä, kun kaikkein kipein, kovin ja myös kaunein on kuitenkin aina silmien edessä, ilmaistavissa vain kertomalla mitä tapahtuu. Vertauskuvien ja viitteellisyyden ystävälle tämä on vaikea ajatus, mutta siltä joskus tuntuu.

Lopussa Nachtwey pudottelee suuria sanoja valokuvaamisen filosofiasta ja valokuvaajan roolista ihmisten hädän kuvaajana, mutta ehkä mahtipontisuus hänelle sallitaan. Yksi asia tässä dokumentissa ja sen kohteessa kyllä vähän häiritsee. Nachtwey näyttää tyylikkäästi harmaantuneelta Ken-nukelta, henkilöltä Kauniista ja rohkeista. No, ulkonäön ei pidä antaa hämätä.