Olen tänä vuonna lukenut erään englanninkielisen kirjan. Kirjan nimi on
Swimming Home ja sen on kirjoittanut
Deborah Levy.
Tunnustus: En lue kaunokirjallisuutta alkukielellä. Korjaus: Luen alkukielellä vain italiankielistä kaunokirjallisuutta. Osaan hyvin englantia ja italiaa, joten mikään ei estäisi lukemasta englanniksi kirjoitettuja kirjoja englanniksi, niin kuin kirjallisesti sofistikoituneet ja luontevasti kansainväliset ihmiset ilmeisesti tekevät.
Kun joku kuivasti huomauttaa lukevansa vaikkapa englanninkieliset teokset mieluiten alkukielellä, minun päässäni syttyy valo ja silmien edessä pomppii kysymys: Miksi? Saatan vähän ihailla sellaisia ihmisiä. Toisaalta en oikein ymmärrä heitä (paitsi silloin kun suhde kieleen on läheinen, kuten maassa asumisen myötä).
Vika on tietysti minussa. Miksi minä sitten luen kirjat mieluummin suomeksi?
Siksi että minä pidän suomen kielestä. Sanoilla on minulle ja tässä kulttuurissa merkitys, menneisyys, mielleyhtymiä. Suomi on kaunista, ja minä haluan nähdä ja tuntea, miten se toimii.
Kenties torjun todellisen syyn ylistämällä kaunopuheisromanttisesti suomen kieltä, ja oikea vastaus on: Olen laiska. Voi olla.
Minkä vuoksi sitten haluan lukea italiankieliset kirjat italiaksi? No siksi, että asuin kerran vuoden Italiassa, ja sen vuoden aikana italia pesiytyi ihon alle, korviin ja päähän. En halua päästää siitä irti. Ja siksi, että vuoden jälkeen italian kuuleminen pitkään palautti minut Napolin kaduille. Minussa on vieläkin sopukka sille kielelle. Kun sanat uppoavat sinne, minä yhtä aikaa muistan ja tunnen jotain.
Kun luen englanniksi, uppoamista ei tapahdu. En ole koskaan asunut englanninkielisessä maassa enkä ole juuri lukenut englanninkielistä kirjallisuutta alkukielellä koulun ja yliopiston jälkeen. Ei englanniksi lukeminen koskaan vastenmielistä tai hankalaa ollut. En vain ole jatkanut sitä, kun ei ole ollut pakko. Minuun ei siis ole päässyt muodostumaan paikkaa englannille. En ole koskaan ajatellut, tuntenut, nähnyt englanniksi, tai pikemminkin Englannissa.
Muutama vuosi sitten luin erään työhön liittyvän kirjan ranskaksi. Kun nyt ajattelen kirjaa, se leijuu silmieni edessä samearajaisena, hauraana kuvana. Erotan kyllä kuvan pääpiirteet, mutta viivat ovat hennot.
Sillä tavalla käy, kun luen kaunokirjallisuutta muulla kuin äidinkielellä. Joku jää uppoamatta. Ja minä haluan uppoamisen. Mitä paremmin osaan kieltä, sitä selvärajaisemmaksi ja voimakkaammaksi kuva tulee, mutta aina se jää hiukan etäälle leijumaan.
Tällainen moukka olen. Ehkä jos lukisin myös englanniksi, pääsisin vähitellen syvemmäs, sanat alkaisivat kantaa mielleyhtymiä, vaikka sitten puhtaasti kirjallisperäisiä. Italian kielen tulevaisuus näyttää valoisalta. Ihan kaikessa en nähkääs ole laiska. Minulla on aikomus ylläpitää kerran hankittua kielitaitoa, vaikka romaanin lukeminen vaatisi sanakirjan viereen ja veisi kaksi vuotta.
Sitä en mene vannomaan, että luen kaikki englanninkieliset kirjat tulevaisuudessa englanniksi. En vain lue. Siitäs saatte.
Sivuhuomautus: En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka haukkuvat suomennoksia. "En halua lukea käännöskirjallisuutta suomeksi, suomennos on usein vaan niin tökerö." Mistä ihmeestä nämä ihmiset
tietävät sen? Milloin suomennos on tökerö? Röyhkeä anglismi on röyhkeä anglismi, mutta jos lukiessani kuulen alkukielen taustalla, jotenkin viitteellisemmin, rytmissä vaikka, olen usein vain ilahtunut. Sellaistahan kieli on, usein jostain toisesta kielestä tullutta. Koskaan mieleeni ei juolahda syyttää suomennosta. Jos havaitsen kökön lauseen, saatan kyllä viivähtää hetken ajattelemassa kustannustoimittajaa. Ja silloinkaan vika ei yleensä ole toimittajan ammattitaidossa, vaan esimerkiksi päättömissä aikatauluissa.
Tänä vuonna olen kuitenkin siis lukenut englanniksi kirjoitetun kirjan englanniksi. Luin kirjan, koska
Monika Fagerholm suositteli sitä
Iiris-lehdessä ja se kuulosti hyvältä. Englanniksi siksi, että kirjaa ei ole suomennettu. Sekä siksi, että minusta on hauska joskus voida sanoa lukevani kirjoja alkukielellä.
Kuva: wikipedia, rockalily.com, fffertileminds.blogspot.com