lauantai 28. marraskuuta 2015

Rotan parhaat biisit

Viime aikoina olen lietsonut itseni työntekoon ja muutenkin mainioon vireeseen Nino Rotan myötävaikutuksella. Nimittäin etenkin elokuvamusiikistaan tunnetun säveltäjän, joka oli Fellinin luottomies ja sävelsi musiikkia muillekin italialaisohjaajille sekä esimerkiksi Kummisetään

Oma Rota-raitani koostuu toistaiseksi lähinnä Fellini-sävellyksistä. Vähän kuin kulkisi öisen kaupungin katuja, silloin tällöin vastaan tulisi sekalaista mutta kiehtovaa sakkia, hilpeä juhlaseurue, joku surumielinen yksinäinen kulkija (vai olisitko se sinä itse), niin että lopulta kaikki maisemat alkaisivat näyttää oudoilta ja kiihdyttäviltä mutta ehdottomasti viekoittelevilta. Jos tekee hypätä mukaan, niin kannattaa kuunnella! 

Tarjoilen tässä pienen potpurin lempisävelmistäni. (Myös elokuvat kannattaa katsoa.)





maanantai 23. marraskuuta 2015

Talo jossa asun on omani

En ole ihan varma, miten Cabirian yöt pitäisi tulkita.



Fellinin elokuva alkaa, kun seuralainen törkeästi varastaa Giulietta Masinan esittämän Cabirian käsilaukun ja Cabiria molskahtaa jokeen. Myöhemmin Cabirialle, kolhitulle mutta hilpeälle, sinnikkäälle ja rääväsuiselle prostituoidulle on käymässä hyvin. Mies on luvannut mennä naimisiin, Cabiria on myynyt talonsa ja kalleimmat esineensä, on määrä muuttaa yhteen. Oscar on vakavarainen virkamies, joka ei kysele Cabirian menneisyydestä ja rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Äsken ravintolassa Cabiria on ylpeänä esitellyt talokaupoista saamaansa rahatukkua. Se on hänen panoksensa yhteiseen kotiin.

Sydäntäsärkevää: Cabirian ylpeys, se miten hanakasti hän puolustaa elämäänsä, vannoo olevansa tyytyväinen, hänellähän on oma talokin. Ja miten hän kuitenkin rukoilee madonna del divino amorelta: Auta minua muuttamaan elämäni.

Cabiria ja Oscar kävelevät metsässä. Mennään katsomaan auringonlaskua. Minä tiedän oikopolun, mies sanoi. Ja sitten näköalapaikalla: Cabirialla on sittenkin jotain mitä miehet haluavat enemmän kuin muuta – tai mitä he pysty kestämään.

Kun Cabiria kävelee jälleen metsässä, nyt yksin, hän on menettänyt rahat, toivon, onnellisen tulevaisuutensa. Takaisin kadulla joukko nuoria laulaa, soittaa ja ajaa skootterilla. Ja sitten se, mistä jää kuitenkin toiveikas mieli, mikä tuo valon täydellisen romahduksen keskelle: ilakoivan nuorison keskellä Cabirian kasvoille alkaa levitä hymy.

En tiedä, voiko Giulietta Masinan elokuvista muistaa lopulta mitään niin hyvin kuin ne veikeät kasvot. Ja miten loukatuksi tuleminen, ilo, ylpeys, pettymys, pahanilkisyys ja muut tunteet hämmästyttävästi valaisevat ne vuorotellen.


Tästä kuitenkin muistan, että ehkä Cabiria uskoo sittenkin vielä ihmeisiin. 

perjantai 13. marraskuuta 2015

Me opimme rakastamaan. Antaa heidän oppia jäämään.

Jos haluat lukea oikein hyvän kirjan, lue tämä: Taiye Selasin Ghana ikuisesti. Avainsanat lukea ja hyvä. Tätä lukiessa lukeminen tuntuu hyvältä.

Kirja kertoo ympäri maailmaa hajonneesta Sain perheestä: äiti Folasta, Olusta, kaksosista eli Taiwosta ja Kehindestä sekä Sadiesta. Ja isä Kwekusta, joka kirjan alussa kuolee. Se sysää jokaisen perheenjäsenen vastatusten kipeiden asioiden kanssa: mm. Nigeriasta ja Ghanasta lähtemisen, joukkoon kuulumisen halun, poissaolevuuden, vihan, rakkauden ja pelon. Kirja kertoo vaikenemisesta ja sen seurauksista, lähtemisestä, häpeästä, yksinäisyydestä ja siitä, mitä on kuulua perheeseen. Tämä on surullinen, pakahduttava ja paikoin myös hyvin kaunis kirja. Kiitos Marianna Kurtto, suomentaja.

Usein niin ei tapahdu, mutta Ghanan äärellä mietin, joudunko jättämään kesken. Niin paljon ja helposti ihmiset vain katosivat toistensa elämästä. Ehkä surumielisyys johtui siitä, että minä makasin yksin huoneessa Anziossa ja ajattelin muutenkin synkkiä ajatuksia kuten että jotkut päivät, kuten elämä kaksikymppisenä, ovat väistämättä ohi.


Jatkoin kuitenkin. Luin kuumeisena peiton alla Roomassa, junassa matkalla Napoliin, anziolaisen ravintolan pöydässä lounaan jälkeen ja lentokoneessa, jossa lopulta itketti. Selasin tyyli on tempoileva ja runsas, takaumia kiertyy auki, ja hengästyttävän tapahtumavyöryn ja kipeyden keskellä pilkahtelee myös kuvauksia todella tunnistettavista hetkistä ja ajatuksista. Kutkuttavaa lukea paikoista ja ihmisistä, joilla on sellaiset nimet kuin Lagos, Folasade ja Kehinde. Kirjasta taittuu esiin myös kiintoisia näkökulmia ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisten elämään Yhdysvalloissa.

Välillä juolahti mieleen, miten monta selän kääntämistä, yksin jättämistä, menneisyydestä vaikenemista yhteen kirjaan, yksien henkilöiden elämään mahtuu. Ja miten suuri täytyy häpeän olla, että sen vuoksi tekee jotain niin radikaalia kuin tässä tehdään.

Muutamassa kohtaa joku lause tuntui myös hitusen teennäiseltä. Oikeastaan ne saivat minut kuitenkin vain pitämään kirjasta enemmän. Ihan kuin olisi löytänyt kirjailija Taiyen sieltä keskellä kirjoittamistyötään. Ihan kuin siellä täällä näkyisi vielä editointityön jälkiä, jotka olisi (minun mielestäni) voinut poistaa tai sanoa toisin, mutta jotka tekivät kokonaisuudesta rakastettavan.

Kaikesta huolimatta tämä oli ihana kirja lukea, oivallista matkalukemista ja kuitenkin sellainen jossa myös kieli jätti jäljen, joka ei pyyhkiytynyt mielestä heti lukemisen loputtua.

Jälkikäteen luin mm. Hesarin arvion vuonna 2013 suomeksi ilmestyneestä kirjasta.

Mm. sanat ghanalainen ryhmähali mainittu, ja Selasi "vääntää lukijan sydäntä kuin tiskirättiä."

Oliko se tosiaan noin korni? Ja miten minä siitä huolimatta pidin niin kovasti, oikein ahmin? Yleensä vähän vieroksun sellaista, mitä voi kuvata vaikkapa sanalla tunteisiinvetoava. Onko lukutottumuksissani tapahtunut historiallinen muutos? Onko analyyttinen lukija siirtynyt syrjään tunnelukijan tieltä?

Jos näin on, olen pelkästään tyytyväinen. Ainakin silloin kun saan lukea tällaisia kirjoja ja tuntea niiden äärellä kaikkia näitä tunteita. Kyllähän tarina kiertyy aika kauniisti kokoon, lopussa on joulukuusi ja kaikki, mutta mitä sitten. Viis eeppiyksistä ja korniuksista. (Loppujen lopuksi myös Hesarin arvioitsija päätyi samansuuntaisiin tuloksiin.) Ghana ikuisesti tarjosi pakahduttavia tarinoita, kiehtovia henkilöitä, jotain tuttua ja jotain vierasta, ja vieläpä kaupan päälle tilaisuuden pikku kritisointiin.

Haluan lisää ghanalaista ryhmähalia, Folasadea, Kehindeä ja Lagosia.



maanantai 9. marraskuuta 2015

Jälleen Roomassa

En astu sisään roomalaisiin hosterioihin ja trattorioihin, pieniin huoneisiin joissa on pöydillä valkoiset liinat ja joihin ei näe kadulta sisään. Haaveilen artisokasta ja annoksista joita en ole koskaan syönyt. Seuraavan kerran istun noissa pöydissä jonkun kanssa. 

Tämä ei ole matka, jolla ylitän sellaisia rajoja, että astun sisään tuntemattomaan paikkaan, päädyn puheisiin vieraiden ihmisten kanssa.

Toivon ylittäväni toisenlaisia rajoja.

Uusi lempipaikka Roomassa: Foro Traiano Piazza Venezian takakyljessä. Osun paikalle kaksi kertaa illalla, katumuusikko soittaa, rauniot on valaistu, vasta tällä matkalla olen huomannut korkeat pinjapuut joita kasvaa kaikkialla. Alkaa itkettää.

Ensimmäisenä iltana juon kuohuviiniä ghetossa ja kirjoitan postikortteihin ja tekstiviesteihin olevani täydellisen onnellinen. Seuraavana päivänä sanat vähän hävettävät. Taika on rapissut. Satu loppui jo, ja olen takasivuilla, niillä joilla ei ole enää tekstiä. Pelkään tuottaneeni pettymyksen niin monelle ihmiselle tämän matkan aikana. Viimeisenä iltana syön lihapullia yksin kotona ja menen myöhemmin trastevereläiseen baariin juomaan lasin viiniä. Tämä on matkan viimeinen ilta. Haluan lukea kirjaa, katsella ihmisiä ja olla ajattelematta mitään, tehdä sitä mitä luulin tulevani tekemään paljon enemmän.

Millaisilta matkoilta oppii jotain? Sellaisilta, joilla näkee tai tekee jotain, mitä ei ole ennen tehnyt. (Minä sokkeloisessa hämärässä roomalaisasunnossa joissa on ikkunoissa pitsiverhot, ikkunaluukut kiinni mutta kun ne avaa, näkyvät Trasteveren katot ja yhdestä kulmasta Pietarinkirkko. Minä asunnossa yksin.)

Hypätä tuntemattomaan. Se on tämän matkan teema. Miten se tapahtuu, miksi ei, miksi sitä välttelee. Mitä sen jälkeen tapahtuu, etenkin se. Hypätä tuntemattomaan ja jäädä siihen, avata silmänsä ja katsoa ympärilleen, ei rynnätä pois niin kuin avannosta. 











sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Napule è

Mandariinit alkavat kypsyä. Katselen ikkunasta merelle, näkyy Pozzuolinlahti ja sen takana Procida ja Ischia. Huonoimpina hetkinä ajattelen, että Pozzuolissa parasta on metro, joka vie sieltä pois. Istun loputtomilta tuntuvia matkoja Napolin linea 2:sen ”metrossa”, joka kolkuttelee Pozzuolista Piazza Cavourille 30 minuuttia. Sitten kun lopulta nytkähtää liikkeelle. Toisaalta, yhtä kursailematonta merimaisemaa (oikealla pelkkää sinistä vettä, auringonsäteet kimaltavat, on marraskuu) en ole nähnyt metrovaunun ikkunasta missään.

Vihdoin saan pysähtyä pidemmäksi aikaa, mutta mieli on levoton, joka päivä lasken, paljonko aikaa on jäljellä. Sen sijaan että nauttisin ajasta, kidutan itseäni kysymyksillä. Miksi en viivy täällä pidempään? Arkielämänhän minä halusin. Nyt se olisi mahdollista. Miksi sen jää? Mikä minua pelotti? Miksi arkailin.

Ole kuin kotonasi. Ei sinun tarvitse ostaa ruokaa! Tänä iltana syödään pestoa. Frutti di mare. Minä hoidan tiskit, älä koske niihin. Otatko viiniä? Miksi et viivy pidempään? Italialainen vieraanvaraisuus tulee totisesti tällä matkalla tutuksi. Tiedän myös, että syy miksi arkailin on tämä: Miten pitkään olisi kohtuullista asua toisten nurkissa? Miten pitkään tuntisin oloni mukavaksi, olkoonkin että minulla on oma vierasmaja jossa nukkua ja että pojat käyvät päivisin töissä. Joka päivä minua kaduttaa, että lähden, ja joka päivä muistan, miksi kaipaan omaa tilaa.



Luulin että pari iltapäivävisiittiä Napoliin riittäisi, mutta mitä vielä. Maanantaina kävelen Piazza Cavourilta kohti Spaccanapolia ja hoen: En voi lähteä täältä. En voi lähteä täältä. Mikään kaupunki ei vedä vertoja Napolille. Mikään valokuvia, videoklippi tai teksti ei kerro siitä tarpeeksi. Ihan pirun kova meno. En muistanutkaan. Täällä ovat samalla kujalle ahtautuneet alusvaatteet ja verkkaripöksyt pyykkinarulla, nunnat, skootterit, punkkarit, yliopistoihmiset, hipit ja taiteilijat. Kirjakauppoja (niitä on paljon!), toimeensa vakavasti suhtautuvia käsityöläisiä, jotka maalaavat seimiasetelman hahmoja ja pulcinella-ukkoja pimeissä pikku luolissaan näillä kujilla niin kuin ovat tehneet satoja vuosia. Hätkähdyttävän rapistuneet talojen seinät. Ehkä totuin niihin silloin, tai sitten ei ollut aikaa kiinnittää huomiota.

Kujille on sinne tänne ilmestynyt trattorioita ja pizzerioita. Se tekee alueesta vähän helposti lähestyttävämmän ja viihtyisämmän. Silloin kun minä asuin täällä, ei ollut paljon mitään. Oli pimeää, tyhjät ja sateesta märät kadut sunnuntai-iltaisin tammikuussa. No, nyt on lämmin marraskuu, mutta hyvillä mielin panen merkille uudistukset. Nyt muistan myös, miksi Rooma ei täällä asuessani tuntunut oikein miltään. Onhan se vähän… säyseä. Napoli on paljon monikasvoisempi ja boheemimpi, nyt sen tajuan. 

Napoli on kuitenkin ensisijaisesti ja täydellä voimalla napolilaisten hallussa. Se on aivan selvää. I napoletani. Ensimmäisenä aamunani Pozzuolissa saapuu siivoja klo 9, ja hän on napoletana. Napoletana napoletana. Via Toledo, hän ilmoittaa ylpeästi asuinpaikakseen, ja tiedän heti mistä on kyse. Via dei Tribunari, kerron missä itse asuin, minäkin ylpeänä. Silti tunnen itseni höyheneksi, vauvaksi, valkonaamaksi, kuten aina. En muistanutkaan, millaisia nämä ihmiset ovat. Naisilla vahvasti meikatut haukankasvot, tyyli jotain halvan katumuodin ja itäeurooppalaisen estetiikan sekoitusta, kieli kuulostaa portugalin ja venäjän sekoitukselta, ihmiset kovan ja hitusen häijyn näköisiä, kulkevat kortteleissaan kyseenalaistamattoman itsevarmoina ja piittaamattomina.


Piazza San Domenico Maggiorelle, jolla me istuimme maassa ja joimme halpaa viiniä muovilaseista, on nyt ilmestynyt kahvilan pöytiä ja tuoleja. Elääkseni ajan kulumisen oikein kunnolla menen kahvilaan ja istun pöytään, suurin piirtein niille kohdin jossa istuimme viimeisenä iltanani täällä heinäkuussa 2006. Minä tunnen tämän kaupungin eri tavalla kuin minkään vieraan kaupungin. Paljon on hämärtynyt, mutta joku sisäinen vaisto vie minut oikeille reiteille. Minä muistan. Jalat muistavat. Eivät enää aina silmät mutta joku muu, tämä kaupunki on yhä selkärangassani ja ihoni alla, totisesti.

Kävellä Napolissa on kuin kävelisi italialaisessa kaupungissa, Itä-Euroopassa, keskiajalla ja jossain Euroopan tuolla puolen, idässä yhtä aikaa. Olen huumaantunut, ihastunut, haluan jäädä. Haluan kertoa tästä jollekin. Haluan näyttää tämän. Ensi kerralla tuon tänne ihmisiä. Kaikkien maailman ihmisten täytyy saada tietää. Minun täytyy kertoa tästä, paljon pidemmin ja enemmän kuin nyt. Sen täytyy saada olla minä. Virittelen suunnitelmaa.



Keskiviikkona seison Napolin rautatieasemalla loistavalla tuulella. Seikkailumieleni on palannut. Se oli vaimennut joksikin aikaa, mutta sykkii taas. Vierailumatkat ovat erikseen, mutta näillä matkoilla tarvitaan yksinoloa. Jokin on myös muuttunut, sillä sen sijaan että kolkuttelisin Roomaan sinivihreästä väristä tunnistettavalla 13 euron paikallisjunalla, kuten vuonna 2006, jolloin matka kesti 2 tuntia 45 minuuttia, hyppään virtaviivaiseen pikajunaan, joka on matkalla Milanoon ja vain pysähtyy Roomassa. Olen valmis siihen, että tällä matkalla on vielä jotain tarjottavanaan. Aion ottaa sen avosylin vastaan.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Anzio? Ma perché?


Teki pahaa lähteä Roomasta kun suurin osa ajasta kului nukkumiseen, mutta kun pääsen junaan, ajan raiteita joita en ole ennen kulkenut, mieli virkistyy. Kukaan ei ymmärrä, miksi lähdin Anzioon. Missä se on, mitä siellä on, jos olisit kysynyt etukäteen, meri olisi kyllä parempi muualla. Selviää, että Anziossa on rapistuneita vanhoja huviloita, rantakadulla purjehdusklubeja ja satamassa kalaravintoloita. Meri avautuu suoraan silmien edessä, rantaviiva on suora, illalla laitan silmät kiinni ja kuuntelen loisketta. Rantaviivan takia valitsin tämän kaupungin. Seuraavana päivänä kävelen huviloiden ja palmujen syleilyssä, täällä on ehkä lähestyvän talven alkavaa uneliaisuutta tai sitten vain menneen ajan loistoa, rapistuneen huvilakaupungin dekadenssi. Sunnuntai-iltana perheet kokoontuvat pääaukiolle, lapset juoksentelevat parhaimpiinsa pukeutuneina ja aikuiset juovat aperol spritzejä. Tämä on niin italialaista. Minäkin menen aukion koreimpaan kahvilaan ja tilaan lasin proseccoa. Jokin Hotelli Hertassa on syntyisin tällaisesta pikkukaupungista. Meri, hotelleja, huviloita ja palmuja, muutamalla kadulla vaateliikkeitä, jäätelöbaareja, ravintoloita, kahviloita, ihmiset tuntevat toisensa ja hotelleissa on suuret terassit joilta voi katsella merelle.

Maanantaina olen päättänyt mennä lounaalla ulos syömään, ensimmäistä kertaa kunnolla ravintolaan tällä matkalla ellei Pariolia lasketa. Kaikki sujuu loistavasti. Uskallan mennä, koska ulkopöydissä istuu jo valmiiksi kaksilapsinen perhe. Ei liikaa meluavia paikallisia mutta sopivasti, jotta en tunne itseäni silmätikuksi. Isomahainen mies punaisessa pikeepaidassa ja mustissa verkkareissa esittelee korein sanoin ruokalistaa ja minä sanon kaikelle kyllä, tänään otan kaikkea. Syön kalaisan antipasto miston, spaghetti alle vongole sekä perunaviipaleiden alla hautunutta valkoista kalaa. Kaikki on yksinkertaista ja todella maukasta. Pöytään tuodaan viinipullo josta saan juoda sen verran kuin mieli tekee. Viereiseen pöytään on saapunut nelihenkinen perhe ja vastapäiseen pöytään mies ja nainen. Terassi on siis täynnä, ja mahakas mies hyvässä vireessä. Hän onnistuu luomaan hilpeän yhteishengen ravintolaan, ikään kuin olisimme osa omia pöytiämme suurempaa kokonaisuutta. Painan mieleeni, että sellainen on hyvä ravintoloitsija: ottaa kunkin huomioon omalla tavallaan, lapsiperheen, pariskunnan ja yksin matkaavan naisen. Olen nähnyt saman ennenkin, esimerkiksi Gennaron työssään. Lähtiessään kaikki toivottavat arrivederci, ja muista pöydistä vastataan. Ehkä niin tapahtuu täällä aina, en tiedä, mutta nyt minäkin teen niin. Kolmen ruokalajin ateria, vajaa puoli pulloa viiniä, pullo vettä ja kahvi tekee yhteensä 25 euroa. Lähtiessäni mies kiittää kädestä pitäen ja sanoo, että jos siltä tuntuu, he ovat illallakin paikalla. Kävelen autioitunutta katua keskusaukiolle ja tunnen itseni rikkaaksi. Taas kerran tuntuu kuin olisin osunut täsmälleen oikeaan paikkaan.


Tämänkertainen asunnon omistaja on hillityn oloinen nainen, joka teitittelee, toisin kuin Roomassa tehtiin. Minäkin sanon siis lei ja signora, ja kuten aina, joku minussa ryhdistyy. Olen ylpeä osatessani oikeat muodot. Oven läpi kuulen, kuinka nainen puhuu ystäviensä kanssa, ääni voimistuu, siitä tulee kimeä, nainen inttää ja väittää. Ehkä hillityn pinnan alle kätkeytyy voimaa. Toisena iltana kotiin palatessani nainen tarjoaa lasin viiniä ja kysyy, haluanko syödä supermarketista haalimani illallisen keittiön pöydän ääressä. Kiitän tarjouksesta mutta menen mieluummin huoneeseeni. Suljetun oven takana mietin, tunteeko nainen itsensä yksinäiseksi. Asunnon seinät ovat täynnä maalauksia, ne on tehnyt edesmennyt aviomies. Kun palautan astiat, nainen siivoaa keittiötä keltaiset muovihanskat kädessä. Hän on hyvin kohtelias ja ystävällinen, mutta joku hänessä saa minut vähän varuilleni, varomaan asunnon seiniä ja valokuvia, jotain täällä. Ehkä se on vain varautuneisuus toisessa, joka saa minut varautuneeksi, ehkä tarvitsen ulospäin suuntautuneen ihmisen suuntautuakseni itsekin ulospäin. Kaikesta huolimatta olen iloinen, että naisen luona vierailee sunnuntai-iltana ystäviä.



Mitä pienempi kaupunki, sitä kohteliaampia ihmiset ehkä ovat, muodollisempiakin, ja sitä konservatiivisemmin tyylikkäästi pukeutuneita. Boheemeja tai hipstereitä ei Anziossa juuri näy, sen sijaan pohjista korotettuja tennareita, college-paitoja, näyttäviä koruja ja jopa yhdet tuoreet botox-huulet. Olen iloinen, että tulin Anzioon. Olen iloinen, että katsoin karttaa, noudatin vaistoani, lähdin jonnekin josta minulla ei ollut ennakkokäsityksiä. Ei ole varmaa, palaanko tänne milloinkaan, mutta siihen voin ehkä luottaa, että tällaisia paikkoja löytyy tulevaisuudessakin, iloisia yllätyksiä, viehättäviä kolkkia jotka löytää jos vain lähtee.