torstai 22. elokuuta 2013

Snabba cash

Hei, miksi en ole aikaisemmin lukenut Jens Lapidusta? Nyt luen. Lapiduksen esikoisteos, trilleri, on nimeltään Rahalla saa (ruotsiksi ihanasti Snabba cash), sitä saa nykyään ihan kaikissa formaateissa, kirja aloittaa trilogian ja siitä on tehty elokuva ja kymmeniä käännöksiä ja mitä vielä, mutta minä luen nyt ensimmäistä osaa kovakantisena (Like 2008) ja olen löytänyt monta syytä digata Lapidusta.

Olen aina tuntenut vetoa sanoihin kovaksikeitetty dekkari. Nykyään tykkään myös kaikesta, joka on noir, ja Jenshän on trilogiansa myötä lanseerannut käsitteen Stockholm noir. Ah.

Tukholma on ihan kiva kaupunki, mutta Tukholman vireä alamaailma on erityisen kuuma.  Jako oli selvä: rotu, lähiö, rikoksen laji. Rasistijengit eivät olleet mitään. Kaikkein kovimpia olivat Helvetin Enkelit, Bandidos, jugoslaavit ja Original Gangsters.

Snabba cashissa tarina nivoutuu kolmen keskushenkilön ympärille. Yksi heistä on JW, svedu, pikkukaupungin poika joka yrittää epätoivoisesti peittää menneisyytensä ja luoda itsestään Stureplan-kelpoisen snobin. JW on fiksu ja voisi olla ihan sympaattinen, ellei olisi niin kiimainen rahan perään. Hm, miksi sympatiseeraan wannabe-snobia, joka häpeää taustaansa? En tiedä. JW on kuitenkin ajatteleva kaveri, ja helposti lähestyttävä ehkä siksikin, että ei ole aidosti osa kieltämättä vastenmielistä Stureplan-jengiä. JW juttelee yhtä sulavasti snobien kanssa merkkivaatteista ja osakkeista kuin lähiön arabien kanssa koksukaupan logistiikasta ja hinnoittelusta. Lisäksi hän haluaa pakkomielteisesti löytää sisarensa Camillan, joka katosi selittämättömästi neljä vuotta sitten.

Kaksi muuta päähenkilöä: Jorge, J-boy, notkea chileläinen diilerilahjakkuus, joka hämmentää kyttiä liukkailla liikkeillään. Kaapin kokoinen serbi Mrado, kovis joka heltyy vain kun Lovisa-tytär lepää hänen käsivarttaan vasten. (Tykkään myös kaikesta johon liittyy Balkan, joskus se saa myös kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä. Sitten kun olet varma siitä, että hän ymmärtää keneltä toimitat terveisiä, tee hänestä selvää. Oletko koskaan leikannut vatsaa auki? – Olen, pistimellä Srebrenicassa 1995.) Kaiken kaikkiaan, hyvin rakennetut keskushenkilöt, joiden puuhista avautuu herkullinen näköala Tukholman järjestäytyneeseen rikollisuuteen.



Lapidus on kirjailijuutensa ohella asianajaja, joka kustantajan esittelyn mukaan on "edustanut Ruotsin pahamaineisimpia rikollisia". Ainakin kerronta on kutkuttavan sujuvaa, jotenkin itsetietoista ja samalla letkeää, ja putoilee suvereenisti kohdalleen yläluokan hulppeissa kartanobileissä, latinodiilereiden kanssa McDonaldsilla ja jugoslaavipamppujen kuntosaleilla. Tykkään merkkidroppailusta ja yksityiskohtaisesta pukeutumisen kuvailusta. Tykkään myös lyhyistä lauseista. Tiuhaan viljelty tyylikeino: kaksoispisteet ja lauseet ilman verbejä. Mrado omasta mielestään: nero. Enää vakuutettava: Magnus Lindén, Wolfpack. He tapaisivat Golden Cave -pubissa Fittjassa. Puolueettomalla maaperällä. Välillä se tuntuu vähän maneeriselta, mutta tykkään silti. 

Bonussyy digata Lapidusta: Wikipedian mukaan hän on ottanut kielellisiä vaikutteita muun muassa "kirjailijakollega Jonas Hassen Khemirin kirjoista". Paranee vaan! Jens osaa ottaa oppia parhaalta.

Sivistyneemmät ihmiset tämän jo tietävät, mutta Jens Lapidushan on itse syntisen komea, siis todella komea, niin komea että kelpaa kirjojensa kansikuvaksi ja säilyttää silti uskottavuutensa. Jens on vähän kuin yhtä aikaa omat rikollisensa, paljon nähnyt asianajaja, joka niitä edustaa, sekä tummakatseinen kirjailija, joka kaikesta kirjoittaa. Aah.

Ainoa, joka vähän pistää silmään, ovat "kuulustelupöytäkirjat" henkilöiden oikeudenkäynneistä tai esimerkiksi poliisin järjestäytynyttä rikollisuutta kitkemään perustaman Nova-projektin "raportit". Tiedetään, Jens, ne toimivat kerronnallisina kikkoina ja sinä olet varmasti loistokas juristi ja kirjoitat poikkeuksellisen sujuvia kuulustelupöytäkirjoja, jos sinun niitä edes pitää kirjoittaa, mutta säästä kirjallisilla kyvyilläsi leveily kuitenkin mieluiten ihan siihen tarinankerrontaan ja tule sen sijaan nyt ottamaan mun kanssa drinkki tai kaksi, vie mut Stureplanille Kharmaan, näytä ne koksupellet, haluaisin myös nähdä muutaman jugoslaavipahiksen, mennään Sollentunaan, näytä mulle kaikki mitä tiedät Tukholman pimeästä puolesta.



Kuvat: Like.fi, novellix.se, Dan Hansson/SvD/Scanpix

sunnuntai 18. elokuuta 2013

My dear, you'll never take me to Groby


Jo toukokuussa posti toi Amazonista Parade's End -dvd:n, tv-sarjan jossa on kolme voittamatonta ominaisuutta: englantilainen kartano ja maaseutu, 1900-luvun alku (mukaanluettuna ensimmäinen maailmansota) sekä Benedict Cumberbatch.



Parade's End on Tom Stoppardin käsikirjoittama ja Susanna Whiten ohjaama viisiosainen tv-sarja, joka perustuu brittiläisen Ford Madox Fordin mammuttimaiseen neliosaiseen romaaniin (1924–28). (Sarja esitettiin myös Suomessa viime joulun aikaan hölmöllä nimellä Juhlien jälkeen.) Benedict Cumberbatch (tuleva aviomieheni, muuten) esittää Christopher Tietjensiä, miestä jolla on syvä velvollisuudentunto ja repiviä tunteita kahta naista kohtaan, joka rakastaa englantilaista maaseutua ja jonka kasvoja eivät ilmeet paljon väräyttele.

Keskeistä: Arvoisa Grobyn tila ihanassa Yorkshiressä, monella tavalla symobli sille, mistä Christopher Tietjens joutuu luopumaan. Kolmiodraama Tietjensin, tämän huikentelevaisen, laskelmoivan ja jotenkin perin pohjin kyllästyneen vaimon Sylvian sekä nuoren, raikkaan, toimintatarmoisen ja aika romanttisen Valentine Wannopin välillä. Yhtä lailla keskeistä: ensimmäiseen maailmansotaan nivoutuva valtava muutos yhteiskunnallisissa rakenteissa, arvoissa ja arkielämässä.

Rakastan kartanosarjoja, rakastan englantilaista sota-aikaa – jopa piinallisuuteen, sosiaalipornomaininnanarvoisuuteen asti. Kuka olisi oikeasti halunnut elää puutteessa, jatkuvien ilmahälytysten uhan alla... matkustaa silloin tällöin kiemurtelevia pikkuteitä jonkun duken kartanoon maaseudulle, laittaa gramofonin soimaan, vaikka onkin sota... Minä.

Parade's Endissä kaikki on tehty tyylikkäästi. Se on yhtä aikaa moderni ja klassinen. Sylvia Tietjensin näyttelijä Rebecca Hall sanoi tässä haastattelussa, että Parade's End on kuin yhdistelmä Downton Abbeyä ja The Wireä. En ole koskaan katsonut yhtään jaksoa The Wireä, mutta uskon Rebeccaa.



Lopussa Tietjens palaa sodasta ja peltotraktori halkoo Grobyn maita, joita kerran käytettiin käyskentelyyn päivänvarjojen alla. Henkilöiden kohtalo heijastelee koko ajan hienosti historiallisia puitteita. Tietjens on jonkinlainen arvokonservatiivi, joka arvostaa sanansa pitämistä, omista huolehtimista ja velvollisuudentuntoa, ihminen joka ihanasti kuuluisi vanhaan aikaan millä vuosisadalla tahansa. Hän ei suostu tilastobluffaukseen hallituksen edun nimissä, hän kuvittelee säilyttävänsä oman ja vaimonsa kunnian pysymällä muodollisesti avioliitossaan, vaikka vaimon karkuretkestä toisen miehen kanssa tietävät kaikki. Hänen suhteestaan nuoreen Valentine Wannopiin juorutaan, mutta oikeasti mitään ei ole tapahtunut. Lopputulos: epäilyttävä maine. Christopherin ainutlaatuinen periaatteellisuus ja suoraselkäisyys saavat melkein kaikki muut näyttämään narreilta, ja sitä monen on vaikea sietää.

Puolustuspuhe: ei Christopher ole tunteeton pölkky tai typerä periaatteidensa orja. Hän vain inhoaa tyhjänpuhumista ja tekopyhyyttä. Tärkeintä kaikista: hän osoittaa kykenevänsä muuttumaan. It's not a good thing to find oneself living by an outmoded code of conduct. People take you to be a fool. I'm coming round to their opinion. 



Sylvia Tietjens saa pitää koko sarjan synkimmät, katkeruutta tihkuvat puheet. Mitä useammin katson Parade's Endin, sitä karmivammin alkaa valjeta Sylvia Tietjensin hahmon traagisuus. Sylvia kuuluu sellaiseen yhteiskuntaluokkaan, jossa naisen ainoa mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa on avioliitto. Verrattuna esimerkiksi mieheensä Sylvia vaikuttaa aluksi edustavan nykyaikaisempaa ja epämuodollisempaa elämäntapaa, mutta lopussa Sylvia on se, joka jää paikoilleen vanhan ja tunkkaisen yläluokan lahoaville raunioille. Sylvia Tietjens ei ole sympaattinen, mutta jotain lohdutonta hänessä on: pääsemättömissä avioliitosta miehen kanssa, jonka lujuutta hän yhtäältä vihaa, toisaalta kunnioittaa. Eikä asia ole niin yksinkertainen, että Sylvia huikentelee ja Christopher on suoraselkäinen periaatteen mies. You forgave, without mercy, sanoo Sylvia, ja silloin en voi kuin olla tuntematta sympatiaa häntä kohtaan.

Valentine Wannop taas on selkeästi uuden ajan ihminen. I wanted to find someone who was very fresh, who had an otherness about her, sanoo ohjaaja Susanna White näyttelijä Adelaide Clemensistä behind the scenes -haastattelussa. Sarjan alussa Valentine Wannop juoksee, hyppää ojan yli ja melskaa suffragettimielenosoituksissa, sodan aikana hän työskentelee tyttöjen voimistelunopettajana: Valentine joutuu ponnistelemaan ja tekemään työtä elättääkseen itsensä, mutta juuri se pelastaa hänet uuteen aikaan. Hän vaikuttaa alusta asti oman elämäänsä ruumiillisesti ja poliittisesti, hänessä on kirkkautta ja teräksisyyttä, joka sopii vastukseksi Christopher Tietjensille.



Rakastan sitä miltä kaikki näyttää, rakastan latausta jokaisessa kohtauksessa, sisältöä, katseita, ääneen sanomatonta, pakahdusta, pilkettä. Vuorosanat on ladattu niin täyteen merkityksiä ja tasoja, että välillä on pakko pysäyttää ja katsoa uudestaan. Se ei haittaa katsomiskokemusta. Päinvastoin, koska silloin tajuaa, miten monta kertaa tämän voi vielä katsoa.

Parade's Endiä on verrattu Downton Abbeyyn, joka ilmeisesti kuvaa samaa aikaa. Olen katsonut yhden (1) jakson Downton Abbeyä. Voin siis valistuneena mielipiteenäni todeta, että tähän verrattuna se on vaisu, kliseinen, tylsä ja kaaaaamalan hidastempoinen. Benedict sanoo samassa haastattelussa kuin Hall yllä, että Parade’s End is definitely not a long soak in the bath with s----- milk chocolate like Downton Abbey”. 

Joidenkin arvioiden mukaan Parade's End jäi etäiseksi, mutta minun mielestäni se on täynnä tunnetta, tyylikäs ja suuri sellaisella tavalla, josta puuttuu pikkusievyys ja alleviivaaminen. Benedictin suuruutta on nimenomaan kyetä kuvaamaan Tietjensissä raivoavaa älyä, turhautumusta ja hellyyttä ilman, että yksikään kasvojen lihas värähtää.

Ja sitten se sota! En muista, milloin olen nähnyt näin todentuntuista ja inhimillistä sotakuvausta elokuvassa. Sotasuhteessani on mukana aimo annos romantisointia, ah kyllä. Mutta kun Parade's Endissä sain vielä juoksuhaudatkin, sain kaiken.


Kuvat:Nick Briggs BBC/Mammoth Screen/HBO




sunnuntai 11. elokuuta 2013

Erään tiiliskiviromaanin ylistys


Etkä sinä saa ikinä puhua tästä                      Skyler
Et edes Jeesukselle

Olen lukenut (taas, kai tätä on tapahtunut ennenkin) hyvän paksun romaanin. Tällaiset kirjat muistuttavat, että kirjallisuus on niin paljon (ja ensi sijassa?) muutakin kuin vain sanoja, rakenteita, vertauskuvia, teemoja ja muuta kuivalta kalisevaa.  

Epäröin vain hiukan tarttuessani Joyce Carol Oatesin viime vuonna suomeksi julkaistuun romaaniin Sisareni, rakkaani (Otava 2012). Viime aikoina lukumieltymykseni ovat kai olleet enemmän kallellaan tiiviiseen ilmaisumuotoon. Epäilykset olivat aiheettomia.



733 sivua eivät uuvuta eivätkä lätise turhia. Sitä vain antautuu Skylerin vimmaiselle, humoristiselle ja kipeälle kerronnalle. Tarina on tällainen: new jerseyläisen perheen pikkutyttö Bliss nousee hiukan yllättäen mutta nopeasti taitoluistelusensaatioksi. Isoveli Skyler, joka vielä kerran oli mamin pikku mies, tarkkailee tapahtumia omasta viistosta näkökulmastaan. Pikkusisko murhataan raa’asti kotitalon kellariin. Siinä vaiheessa kukaan perheessä ei ole enää voinut hyvin. Kymmenen vuoden päästä tapaus on yhä selvittämättä.

Se mitä tapahtuu, on melkein liian kamalaa. Vanhemmat tarvitsevat lapsia statussymboleiksi tai täyttämään muuten omaa sisäistä tyhjyyttään. Neljävuotiaan lapsen parrasvaloihinsa (mamin auliilla avustuksella) imaiseva taitoluisteluskene on kamala, mutta pakko myöntää, myös järjettömän kiehtova. Bliss imee sormiaan ja näkee öisin pahoja unia, mutta kukaan ulkopuolinen ei tiedä, miten rasittava ja samalla surullinen keikisteleväksi prinsessaksi jäällä muuttuva pikkutyttö kotona on. Kokonainen yhteiskuntaluokka nappailee lääkkeitä, television iltapäivissä keskusteluohjelmat tihkuvat  pahaenteistä myötäelämistä, yläluokkaisen sisäoppilaitoksen oppilaat käyvät koulua muutetuilla nimillä, koska (yleensä) vanhemmat ovat tehneet jotain niin kamalaa, ettei heidän ole sopivaa esiintyä omilla nimillään.

Oatesin satiiri on herkullista. Koskettavinta ja kipeintä on kuitenkin se, miten keskivertoperheen reippaan pojan mittoihin mahtumaton Skyler valuu omassa perheessään ulkopuoliseksi ja lopulta friikiksi, se miten pientä poikaa ei pelasta painajaismaiselta syyllisyydentunteelta kukaan.

Itse asiassa on liian masentavaa muistella Skylerin viimeisiä retkiä isän kanssa – – – ”uimaopetusta” Fair Hillsin Country Clubin lämmitetyssä (sisä)altaassa (missä isä kauhoi altaassa kierroksia kuin iso hurjistunut hylje ja rupesi juttusille suunnilleen yksitoistavuotiaan uimaripojan kanssa, joka liikkui nopeasti ja sulavasti kuin kala kirkkaansinisessä/silmiäkirvelevässä vedessä, toisen miehen pojan, jolle altaan matalassa päässä nöyränä koiraa uiva Skyler yritti olla olematta kateellinen) – ja ne päättyivät Skylerin vierailuun isän toimistossa Univers Bio-Techissa.

Ei kuitenkaan ole kyse siitä, että Skylerille ei perheessä olisi paikkaa. On kyse siitä, mihin häntä tarvitaan.

Rakastan poukkoilevaa rytmiä, epäkronologista, toistelevaa ja itseään kommentoivaa kerrontaa. Tällaisen tiiliskiviromaanin lukemisesta ne tekevät ihanan ja samalla jotenkin turvallisen kokemuksen. Ryöppyävä poljento tuo lisäksi mieleen Monika Fagerholmin, ja siitäkinkös minä pidän. Sisareni, rakkaani ei ole kirja, se on maailma, niin kuin todella hyvät kirjat ovat. Tai sitten se on todella hyvä kirja.

Herää yksi kysymys: miten tällaisia romaaneja kirjoitetaan? Hullulla vimmalla, intohimosta ja taidolla kai. Sekä valtavasti paneutuen ja puurtaen, luulen. Joyce Carol Oates on tunnettu tinkimättömästä työrytmistään. Kiitos, Joyce Carol. Antautumiskykysi ansiostasi me lukijat saamme uppoutua tähän ihanaan amerikkalaiseen lähiöhulluuteen ja sen karmiviin liepeisiin, maailmaan joka on visuaalinen ja käsn kosketeltava, vaikka "vain" sanoilla luotu. Samaa voi tietysti sanoa mistä tahansa Tolstoista tai Dostojevskista tai Eugenidesista, mutta minä sanon nyt tästä: Ihmeellistä, että tällainen todellisuus syntyy vain yhden ihmisen ajatusten, kiinnostumisen, pakkomielteiden, paneutumisen ja työn ilon tuloksena.

Skylerille oli vielä eräänä päivänä hätkähdyttävää nähdä oma nuori itsensä ja oma perheensä vangittuna tietämättään videonauhalle, käsittämätöntä ja sensaationhakuista jälkimaailmaa varten: tavallisen näköinen seitsemän- tai kahdeksanvuotias poika kulki isänsä rinnalla ontumatta mitenkään näkyvästi, mikä on omituista, sillä minä tiedän että onnuin, ja minä tiedän että lapsenkasvoni olivat epämuodostuneet ja irvistävät.

Jälkikirjoitus. Sisareni, rakkaani perustuu (aika tarkkaan, itse asiassa) tositapahtumiin: lapsimissi JonBenet Ramsayn murhaan Amerikassa 1996. Muistan JonBenetin kuvan hämärästi Ilta-Sanomien etusivun oikeasta nurkasta. Vilkaisin nopeasti aiheeseen liittyviä nettisivuja, karmivaa.



sunnuntai 4. elokuuta 2013

Alkueläimen tyytyväisyys


Seuraavia päiviä, kesiä, vuosia varten: muista tarpeeksi usein

  • astella auringon lämmittämällä kalliolla paljain jaloin
  • edetä rantakivillä nelin kontin, mieluiten meren rannassa tai joella kosken jälkikuohuissa, uskaltaa mennä vielä vähän kauemmaksi, vielä yksi kivi eteenpäin
  • istahtaa uittamaan jalkoja virtaavassa vedessä.

Elät onnellisena.

torstai 1. elokuuta 2013

Huhuu! Onkos siellä ketään?

– Kyllä vaan on!

Hotelli Hertassa heräillään kesätauon jäljiltä. Huoneiden ikkunaluukut avataan, plyysisohvia pöyhitään ja muhkeat sohvatyynyt asetellaan paikoilleen. Gramofoni viritetään käyttökuntoon. Pianon päältä pyyhitään pölyt ja kristalliset samppanjalasit kaivetaan kaapista. Terassin kukkalaatikot täytetään tulipunaisilla pelargonioilla, kissa käpertyy tyytyväisenä portinpieleen. Baarimestari asettaa baarikaapin päälle pullon Kuubasta tuomaansa rommia, ikkunan viereen on jostain ilmestynyt kullattu häkki ja sen sisällä vihreä papukaija. Pölyrätti käväisee kirjahyllynkin päällä, ja utelias käsi hamuaa hyllystä muutaman opuksen. Uinuttuaan tovin kesäunessa Hotelli Hertta on valmis avaamaan ovensa jälleen!