Lahoren varakonsulin ahdinko

Jo pitkään on tuntunut siltä, että varmaan pidän Marguerite Durasin romaaneista. Siksi, kun äkkäsin viime syksyn kirjamessuilla divarihyllyssä Varakonsulin (Otava 1988), hankin sen heti, ja heinäkuussa luin sen.

Vuonna 1966 ranskaksi ilmestynyt Varakonsuli yhdistää kaksi tarinaa. Äiti ajaa nuoren tytön kotoa tämä tultua raskaaksi. Tyttö harhailee ympäri Intiaa, vatsa turpoaa, jalassa on haava, nälkä on silmitön. Samaan aikaan Kalkutassa puhutaan Ranskan Lahoren varakonsulista: kerrotaan, että tämä on ampunut yöllä parvekkeellaan silmittömästi puistoon. Nyt varakonsuli on Kalkutassa odottamassa suurlähettilään päätöstä siitä, mitä hänelle pitäisi tehdä. Ranskan suurlähettilään vaimo Anne-Marie Stretter pitää vastaanoton. Kalkutassa on joukko muitakin nuoria miehiä, oikea seurapiiri, joka parveilee Anne-Marie Stretterin ympärillä. Peter Morgan kirjoittaa tarinaa nuoresta tytöstä, joka kävelee Mekongjoen viertä, ohittaa Mandalayn, Siamin ja Birmanian ja päätyy lopulta Kalkuttaan. Anne-Marie Stretterin liepeillä väreilee valo, mutta myös varjo. Onnekkaat pääsevät hänen kanssaan Saarille, tarunomaiseen Prince of Wales- hotelliin, nyt myös Charles Rossett saa kutsun sinne.

Henkilöt liikkuvat kuin unessa, ja silti täynnä outoa tuskallista määrätietoisuutta. Lauseet ovat abstrakteja ja silti konkreettisia, silmieni edessä leijuu kuva mutta en aivan saa siitä otetta. Ja silti olin siellä, Tonle Sapin alajuoksulla, läkähdyttävässä löyhkäävässä Kalkutassa ja Anne-Marie Stretterin vastaanotolla, näin suurlähettilään talon puutarhan ja Anne-Marie Stretterin polkupyörän ja Gangesin rantabulevardin, jonka varrella lepratautiset makasivat.

Kirjassaan Kirjoitan Duras kirjoittaa Varakonsulista näin:

On totta, että varakonsuli huusi joka päivä… mutta minulle salaisesta paikasta. Niin kuin joku rukoilee joka päivä, hän huusi. On totta, että hän huusi kovaa ja että yöllä Lahoressa hän ampui Shalimarin puistoon tappaakseen. Hän tappoi tappaakseen. Kenet tahansa, koko Intian siis, joka oli hajoamassa. Hän huusi kotonaan, virka-asunnossaan ja ollessaan yksin aution Kalkutan mustassa yössä. Hän oli hullu, älynseä terävyydestä seonnut. Hän tappoi Lahoren joka yö.

On vaikea ymmärtää Varakonsulia. Muistin, että tältä se on aina tuntunut. Aikaisemmin olen lukeut Rakastajan ja Lol V. Steinin, ja varsinkin jälkimmäinen oli yhtä merkillinen kuin tämä. Enkä tarkoita ymmärtämistä niin että kaikki pitäisi tekstissä selittää auki ja lopuksi lukijalle jäisi kiva olo. Nämä kirjat kääntyvät sisäänpäin, puhuvat itsekseen ja katsovat samalla tiukasti jonnekin kauas.

Silti pidän niistä, luulen. Jokainen lause on huuto. En aina tiedä mistä lauseet puhuvat, ja samalla ne iskevät kuin potku vatsaan.

Hän etsii leningistään, rintojensa välistä jotakin jonka hän sitten ojentaa Charles Rossettille: elävän kalan. Mies ei liikahda. Nainen ottaa kalan, näyttää sitä hänelle ja puraisee sen pään nauraen vieläkin enemmän. Häntä huvittaa varmaan pelotella, saada toinen tuntemaan oksetusta. Hän tulee lähemmäs. Charles Rossett perääntyy, nainen tulee yhä lähemmäs, mies perääntyy vieläkin, mutta lähestyminen on nopeampaa ja Charles Rossett heittää kolikon maahan, kääntyy ja pakenee juosten tielle päin.