Wordlessness

Words are the great sin against wordlessness. Tätä Monika Fagerholmin siteeraamaa lausetta (ilmeisesti Samuel Beckettiltä) ajattelen usein.

Silloin kun sanat ovat loppuneet tai ne eivät juuri nyt riitä, voi tehdä jotain sellaista kuin katsoa tämän Docventures-dokumentin James Nachtweystä. http://areena.yle.fi/tv/2246159

Nachtwey on yhdysvaltalainen sotavalokuvaaja, joka on kuvannut viimeisen 30 vuoden aikana Afganistanissa, Irakissa, Bosniassa, Ruandassa, Kosovossa, Israelissa, Thaimaassa vuonna 2004 ja New Yorkissa 2011, nälkäänäkeviä Afrikassa ja Indonesiassa ihmisiä, jotka asuvat junaradan varteen levitettyjen pressujen päällä.

Alkoi itkettää monta kertaa. Kuten ne pienet pojat, jotka jossakin Kosovossa ylittävät eristyslangan ympäröimän alueen pienet kukkakimput kädessään ja laskevat kukkia pressujen peittämien ruumiiden päälle, se tottuneisuus heidän liikkeissään. Joskus olen kuvaajille niin kateellinen. Siihen mihin eivät sanat pysty, siihen pystyy kuva, onko se niin? En tiedä. Lopussa Nachtwey sanoo: "We must look at it. We're required to look at it. We're required to to what we can about it. If we don't, who will?"

Kunpa vielä löytäisin oman tapani tehdä.

Nachtwey esitetään dokumentissa varautuneena erakkoluonteena, joka käsittelee sota-alueilla kokemiaan hirveyksiä kuvaamalla, purkaa tunteensa valokuviinsa. Yksi nainen Hampurissa kertoo rakastuneensa häneen, mutta ilmeisesti etäisyyteen on ollut pakko tottua. On tässä yksinäisessä sudessa ihmisrakkauttakin. Parasta ystäväänsä, käsikirjoittaja Denis O'Neillia Nachtwey kiittää vierellä pysymisestä valokuvanyttelyn avajaisissa ja heittää, että näyttelyhässäkän jälkeen on aika suunnata vuorille, "head for the sierras".

Kollegoiden mukaan Nachtweystä tekee poikkeuksellisen se, että hän ei etäänny hurjassakaan tilanteessa, vaan pysyy paikalla ja kuvaa kädenkosketuksen päästä. Kun Nachtwey puhuu todistamastaan joukkomurhasta Ruandassa tai köyhydestä Indonesiassa, hänen äänensä on hiljainen ja tasainen. Katsoessani tällaisia dokumentteja ja kuvia alan myös miettiä, mitä kukaan tekee symboleilla, vertauskuvilla ja rivien väleillä, kun kaikkein kipein, kovin ja myös kaunein on kuitenkin aina silmien edessä, ilmaistavissa vain kertomalla mitä tapahtuu. Vertauskuvien ja viitteellisyyden ystävälle tämä on vaikea ajatus, mutta siltä joskus tuntuu.

Lopussa Nachtwey pudottelee suuria sanoja valokuvaamisen filosofiasta ja valokuvaajan roolista ihmisten hädän kuvaajana, mutta ehkä mahtipontisuus hänelle sallitaan. Yksi asia tässä dokumentissa ja sen kohteessa kyllä vähän häiritsee. Nachtwey näyttää tyylikkäästi harmaantuneelta Ken-nukelta, henkilöltä Kauniista ja rohkeista. No, ulkonäön ei pidä antaa hämätä.