perjantai 21. heinäkuuta 2017

Letters from Puotila

Olen muuttanut Puotilaan. Se mitä oli kaksi kuukautta sitten, kaksi vuotta sitten, viime syksynä tai keväällä, tuntuu kaukaiselta. En ole varma, onko se joku toinen elämä. En ole varma, mihin tämä elämä on menossa. En ole varma, viihdynkö. Ehkä minun on vain vaikea sopeutua uuteen kotiin ja asuinpaikkaan. Mutta taivas on matalalla Puotilassa.

En ole varma, millainen kaupunginosa Puotila on. Hiljainen? Rauhallinen. Vehmas. Puistomainen? Unelias? Kaunis? Ylevä? Tylsä? Painostava. Minäpä kerron, minkälainen.

Rantakartanontielä jalkakäytävää reunustavat lehtevät puut. Se on Puotilan kaunein katu, jotain keski-eurooppalaista. Puita täällä on paljon, korkeita runsaita puita, minunkin ikkunani edessä kasvaa kaksi koivua ja hevoskastanja niin että kun olohuoneen ja keittiön ikkunan näkee yhtä aikaa, näyttää kuin asuisin viherhuoneessa. Talot ovat säntillisiä ja kolmikerroksisia ja sisäpihoja on myös, viihtyisiä sisäpihoja, kukkaistutuksia, pyykkinaruja ja pöytäryhmiä. Puotilan kartanon päärakennus on punainen ja pihalla tuntuu kuin ei kävelisi Helsingissä ollenkaan. Kartanon takana aukeaa rinne ja siellä on kaistale mertakin – mutta ei, ei kallioita tai laakeaa niittyä, vaan siirtolapuutarhapalstat. Petyn joka kerta vähän nähdessäni ne. Mutta jos uskaltautuu palstojen sekaan kävelemään, varsinkin näin keskikesällä, saa kävellä ruhtinaallisessa kukkaloistossa.

Mutta minne mennä juomaan viiniä tai lukemaan kirjaa iltaisin? Minne istahtaa, kun pujahtaa ulos kävelylle ja haluaisi vähän aikaa haistella ilmaa, tuulettaa ajatuksia? Mistä siis löytyvät iltakävelykalliot. Uimaranta on varattu lapsille, lahti on kaislikoiden peittämä, eikä ruoholäikkä metroradan varressa ole kovin romanttinen.

Kaipaan kallioita itsepäisesti, kiihkeästi, hemmotellun lapsen itkuisuudella. Mutta jos kesäiltana ottaa pyörän, ajaa Vuosaaren siltaa ja kääntyy oikealle, löytää kallioitakin. Vuosaaren sillalta katsottuna yhtäkään taloa ei näy, Puotila uinuu jossain siellä kukkulalla puiden sylissä. Ja Vuosaaren silta, se vie Vuosaareen. Vuosaari on iso, toistaiseksi tuntematon, avara ja villi, niin kuvittelen.