Luin ensimmäisen Kjell Westöni ja löysin kauneimman ruotsinkielisen sanan.
Puolivälissä Kangastus 38:aa (Hägring 38, suom. Liisa Ryömä) arvelin, että ihan mukavaa, taitavaa ja viihdyttävää, mutta ei sentään nostata suuria väristyksiä.
Viimeisen sivun jälkeen olin vaikuttuneempi. Kirjan teemat ja ajan kysymykset tulivat henkilöiden kautta hienosti esiin. Ehkä tähän sittenkin kutoutui jotain syvempää kuin ensi lukemalta vaikutti, tai olin valmis uskomaan. Henkilöiden seurassa oli miellyttävä olla. Kiinnyin asiananajaja Thuneen, ja hänen humaaniutensa mutta myös tietty hyväosaisuutensa ja säyseytensä oli monitahoisesti kuvattu. Myös muut hahmot olivat tunnistettavia, ja Matilda/rouva Wiik/Miljaneiti tietysti kiehtova. Vaikka en kaikkia hänen ratkaisujaan ihan ymmärtänytkään.
Tartuin Kangastukseen kun kiinnostuin naispäähenkilön kolmijakoisuudesta luettuani Parnasson artikkelin romaanin versioimisesta näyttämölle. Ja toisekseen, koska ajankohta kiinnostaa. Karmivaa oli tajuta, miten kirjassa kuvatut vuoden 1938 puheenaiheet, jotkut tapahtumat ja reaktiot muistuttavat sitä, mitä tänä päivänä on meneillään.
Ja tietysti, miten lähellä sisällissodan tapahtumat tuolloin vielä olivat, miten kahtia revitty kaupunki ja koko maa oli, niin revitty etten sitä varmaan oikein tajuakaan, miten lähellä vankileirit ja laukaukset olivat vielä vuonna 1938 ja miten sama kaupunki oli todistanut niitä ihan hetki sitten.
Loppuratkaisu yllätti täysin, myönnän. Kieli ei missään vaiheessa nostattanut suuria värityksiä, mutta pidin Helsinki-kuvasta ja tunnelmista, ja siitähän Westö kai tunnetaan. Kirjan lukemisen jälkeen olen kulkenut katse talojen seinissä ja katoissa ja ajatellut Korkeavuorenkatua, Mechelininkatua ja huvilayhdyskunta Munkkiniemeä, miettinyt mitkä talot olivat paikallaan jo vuonna 1938 ja mitkä ovat nousseet sen jälkeen, missä kohtaa Kasarmitoria Thune toimisto sijaitsi ja mikä olikaan Heikinkatu.
Silti jotain sadunomaista, tai ehkä kulissinomaista, jotenkin elokuvallista tässä kirjassa tai ehkä Westön tyylissä on, ja ehkä siksi kirja ei sydämeen asti yltänytkään, vaikka tunnelma jätti vahvan jäljen.
Ja se ruotsi. Hägring. Pidän kaikista kielistä, mutta jostain syystä kovin moni ruotsin kielen sana ei ole herättänyt suuria tunteita (paitsi ehkä ruotsinruotsalaisten lausumana, tai siis laulamana). Mutta hägring. Tuntuu, että voisin jatkaakin Westön parissa, jonakin sopivana hetkenä, jotta pääsisin taas joskus siihen ihanaan Helsinki-tunnelmaan. Ehkä jopa ruotsiksi, onhan Kjellin henkilöiden maisema niin vahvasti ruotsinkielinen, ja olisihan se hyvä tilaisuus virkistää omaa kielitaitoa. Seuraavan Westön luen siis kenties på svenska.