maanantai 20. marraskuuta 2017

Maagisen ajattelun aika

Me olisimme voineet olla uimassa luolaan vuoksen kirkkaan mainingin myötä, ja koko niemenkärki olisi voinut juuri sillä hetkellä vieriä alas, luisua mereen ympärillämme. Olin osannut odottaa, että kokonainen niemennokka voisi luisua mereen ympärillämme. Sydänkohtausta ruokapöydässä en ollut osannut odottaa.

Joan Didionin Maagisen ajattelun aika (suom. Marja Haapio) on kirja surusta, vuodesta joka seurasi Didionin miehen äkillistä kuolemaa.

Joan Didionin mies, kirjailija John Gregory Dunne, kuolee yllättäen päivällispöydässä kesken lauseen.



Tätä ennen tiesin Joan Didionista vain vähän. Hän on amerikkalainen toimittaja, esseisti ja kirjailija. Tiesin ehkä nimen, kirjasta olin kuullut. Mutta sitä, mikä merkitys Didionilla amerikkalaisessa kulttuurissa ilmeisesti on, en tiennyt, ja yhtä vähän tiesin hänen miehestään, heistä pariskuntana ja heidän lapsestaan.

Surun kuvauksena tämä on ihmeellinen, kirkas kirja. Välillä melkein kestämätön, myös kysymyksiä herättävä. Didion kirjoittaa tiiviisti, elegantisti. Hämmästyttävän tyynesti, ja silti tämä ääni, nämä sanat hiipivät mieleen ja jäävät sinne. Ja saavat ehdottomasti kiinnostumaan siitä, kuka on Joan Didion.

**

Vähitellen kirjassa välähtelee esiin muistoja Didionin ja Dunnen elämästä, kirjoittamisen täyteisistä vuosista Kaliforniassa ja New Yorkissa, ja heidän lapsestaan Quintana Roosta.  

Johnin kuolemaa edeltävänä iltana hän ja Joan Didion ovat juuri palanneet katsomasta tytärtään sairaalassa. Tytär Quintana makaa sairaalassa koomassa pahaksi äityneen keuhkokuumeen vuoksi. Aluksi ihmettelen, miten vähän Didion kaiken keskelläkin puhuu siitä, että tytär makaa sairaalassa. Koomassa! Didion ja Dunne olivat sairaalasta palattuaan keskustelleet siitä, pitäisikö mennä ulos syömään vai syödä kotona. Didion on sytyttänyt tulen takkaan ja tarjonnut miehelleen drinkin.

Sitten tajuan. Didion käsittelee kirjassa tavallaan kahta surua. Yksi lävistää välittömästi, halvaannuttaa odottamattomuudellaan. Mies kuolee kesken lauseen. Äkillinen tapahtuma suistaa kaiken raiteiltaan. Jopa sen, että tytär makaa sairaalassa tajuttomana.

Sitten vähitellen Didion alkaa hahmottaa päiviä ja viikkoja, jotka miehen kuolemaa edelsivät. Tytär joutui jouluna sairaalaan. Flunssana alkanut sairaus paheni hengenvaaralliseksi.

Suru ei nyt ole äkillistä, vaan jatkuvasti mukana kulkevaa huolta, jatkuvasti edessä häämöttävää aavistusta siitä mitä ehkä on edessä.

On vaikea käsittää, miten yhden ihmisen elämään voi kasautua kerralla sellaisia vuoria. Ja kun tietää, miten Quintanan lopulta kävi, kun en voi olla ottamatta siitä selvää, lukeminen on melkein kestämätöntä. Sitä ajatusta, sitä surua en ole kestää, se tekee kirjan lukemisesta välillä melkein sietämätöntä.

**

Joan Didion ja hänen miehensä työskentelivät molemmat kotona, kävelivät aamuisin yhdessä Central Parkissa, ajattelivat ääneen toisilleen. He hengittivät samaa ilmaa. Tuollainen läheisyys on minulle ehkä vierasta. Ja samalla siinä on jotain hienoa, jotain mitä melkein kadehdin. En ole varma, pystyisinkö itse siihen, onko sellainen minua varten, en tiedä osuuko sellainen koskaan minun kohdalleni.

Mutta Didion ja hänen miehensä olivat selvästi tiivis pari. Samalla kirjasta huokuu tyhjentymätön rakkaus tytärtä kohtaan.

Kysymyksiä: Mitä Joan Didion ajattelee, tuntee äitinä olemisesta? Mikä on kirjoittamisen merkitys? Suuri. Hän kirjoittaa koko ajan. 

Pidän siitä, miten Didionin ja Dunnen elämän rutiineja ja pikku yksityiskohtia pompahtelee esiin. Miten he käyvät illallisella Morton'silla, Didion sytyttää tulen takkaan, ja miten he kirjoittivat kaikkialla, Manhattanilla, hotellihuoneessa Honolulussa ja talossaan Malibussa.

Malibu, Havaiji, Sacramento, millaisia paikkoja. Ja minkä elegantin kosketuksen tämä kirja niille antaa.

Jotkut kirjan huomioista kuulostavat niin tutuilta. Didion havahtuu siihen, miten hän koko miehensä kuolemaa seuranneen vuoden aikana on elänyt edellisen vuoden kalenterin mukaan, miettinyt, mitä hän ja John tekivät yhdessä vuosi sitten. Ja miten yhtäkkiä on päivä, jolloin tänä päivänä vuosi sitten oli jo aika, jolloin hänen miehensä oli jo kuollut.

Yksi vaikuttavimmista kohdista on se, jossa Didion pohdiskelee elämän ja kuoleman välisen rajan lopullisuutta. Toistuvasti käy niin, että hänelle juolahtaa mielee ajatus, uutinen tai huomio, joka pitäisi kertoa miehelle. Kuitenkin kuvitelma Johnin läsnäolosta tai toive saada hänet lähelle vain vahvistaa tunnetta siitä, miten lopullinen ero on. Mitä ikinä mies vastaisi, se olisi olemassa vain Didionin mielikuvituksessa, hänen tulkintansa. Ja miten loukkaavaa olisi pelkistää miehen ajatukset olemaan olemassa vain hänen tulkintanaan.

Kuvittelimme tietävämme kaiken mitä toinen ajatteli, silloinkin kun emme välttämättä halunneet tietää, mutta minulle on alkanut valjeta, ettemme oikeastaan tienneet hitustakaan kaikesta siitä mitä olisimme voineet tietää.
**

Didionin tapa selviytyä surussa on lukea, hankkia tietoa, "kääntyä kirjallisuuden puoleen". Hän lukee, että delfiinit kieltäytyvät syömästä menetettyään elämänkumppaninsa. Entä hanhet: Hanhien oli havaittu reagoivan vastaaviin kuolemantapauksiin lentämällä ja kiljumalla, etsimällä kunnes menettivät itse suuntavaistonsa ja eksyivät.

Kiljua ja etsiä kunnes eksyy.

Didion vaikuttaa intensiiviseltä, tarkalta ja älykkäältä ihmiseltä. Hän käy läpi Johnin sairaushistoriaa, selvittää minuutti minuutilta miten kävi. Ensin hän uskoo epätoivoisesti voivansa muuttaa asioiden suuntaa, sitten hän ponnistelee rekonstruoidakseen tapahtumat, ymmärtääkseen mitä kävi. Lopulta alkaa vähittäinen hyväksyminen. 

Ymmärrän myös, että voidaksemme elää itse on koitettava vaihe, jolloin meidän on luovuttava vainajista, päästettävä heidät menemään, pidettävä heitä kuolleina. 

Kuolemaa seurannut hätäännys, epätoivo ja ajatusten vimma huokuvat kyllä tekstistä läpi. Ensimmäisen vuoden aikana Didion ei esimerkiksi lakkaa ajattelemasta, että mies vielä palaa takaisin. Kenkiä ei voi heittää pois, sillä palatessaan John tarvitsisi niitä.

Välillä silti ihmettelen, missä on parku, missä ovat räkä ja kuola poskilla.  Ihmettelen myös Didionin hämmennystä tapahtumia seuranneen sekavuutensa edessä, sen jota hän itse kutsuu "hulluudeksi". Eikö sellainen ole luonnollista, kun jotain näin musertavaa tapahtuu?

Ehkä on paljon kyse tyylistä kirjoittaa, tavasta hahmottaa ja hallita asioita. Kiehtovalla tavalla Didion vaikuttaa yhtä aikaa intohimoiselta ja rationaaliselta ihmiseltä.

Tiedän, etten tiedä hänestä läheskään kaikkea tämän kirjan perusteella. Epäilen, voiko Didionista tietääkään. Tiedän myös, että tämä ei jää tähän. Olen jo lukenut artikkeleita, sivistänyt itseäni. Käsillä on myös vastailmestynyt dokumentti. Tämä ei jää tähän. 

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Ehkä se mitä luin, oli totta

Sadie Jonesin ensimmäisen suomennetun teoksen, järjestykessä kirjailijan neljännen romaanin nimessä on vastustamatonta viehätystä: Ehkä rakkaus oli totta.

Viihdyin. Ehkä rakkaus oli totta kertoo Lontoon teatterimaailmasta 1970-luvulla. Lukesta, Paulista, Leighistä ja Ninasta, jotka kaikki hengittävät kuplivaa ja (kadehdittavan) dynaamista teatteriskeneä käsikirjoittajina, tuottajina, lavastajina tai näyttelijöinä. Ahmin kirjaa, tempauduin mukaan niin kuin tempaudun tv-sarjojen ja elokuvien ääreen. Ihailtavalla varmuudella Jones kuljettaa henkilöitään vuosien läpi, aika kuluu sykäyksittäin tai suurissa kaarissa. Ehkä sujuvuus liittyy Jonesin pitkään kokemukseen tv-käsikirjoittajana. Kirja näyttää tarkkanäköisesti, miten se, mistä ihmiset tulevat, vaikuttaa siihen mihin he kulkeutuvat ja mistä he etääntyvät, ja mitä tekevät tai jättävät tekemättä. Tietysti kirja kertoo myös rakkaudesta, kaipuusta ja aukoista joita kaikissa ihmisissä on, sekä yrityksistä täyttää ne.


Marianna Kurton suomennos sai sanat ja lauseet kaikumaan päässä alkukielellä, siis englanniksi. Mikä on vain hyvä asia, luulen, se että alkukieli soi taustalla, kunhan teksti toimii myös suomeksi.

Kuten sanoin, pidin kirjasta. Seurasin sitä ahnaasti. Tämä ei ollut minulle ensisijaisesti kirja, eikä kirjallinen maailma, vaan tapahtumia ja ihmisiä silmien edessä. Melkein todellinen.

Todentuntuisuudesta ja koukuttavuudesta huolimatta kirjasta ei muodostunut henkikirjaa, sellaista jonka lukeminen kipristelee, aiheuttaa melkein kipeää haikeutta ja välkähtelevää, puristavaa iloa yhtä aikaa. Sellainen joka jää liikehtimään mielessä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. No, nyt en ollut aivan rehellinen. Henkilöt jäivät. Ne elävät mielessäni yhä, heidän haavoittuvaisuutensa, ja ovat tulleet uniinkin.

En lakkaa ihmettelemästä tapoja, joilla kirjat voivat olla hyviä ja vaikuttaa lukijaan, tässä tapauksessa minuun. Se on todella kiehtovaa. On niin monia tapoja pitää kirjoista, viihtyä niiden parissa ja nähdä selvästi niiden kiistämättömät huomiot. Kuten se, miten eläviksi Jones henkilönsä kirjoitti ja miten tosia kuvaukset kirjassa olivat.

Monella tapaa hyvä kirja ei kuitenkaan läheskään aina ole yksi niistä, jotka jättävät lähtemättömän jäljen ja tönäisevät paljon liikkeelle, muillakin tasoilla kuin tarinaa tai henkilöitä miettiessä. Tämä ei tietenkään haittaa, koska kaikkien kirjojen ei tarvitse olla henkikirjoja.

Lukukokemuksen erittely siis, niin kiinnostavaa. Omaan napaan tuijottelua? Ehkä, mutta tämä onkin minun blogini ja minä teen täällä mitä haluan. Millä perusteella jokin kirja päätyy henkikirjaksi? Se on asia jota en halua liian analyyttisellä tikulla törkkiä. Henkikirja on hiljaisuus, avara tila, jossa mm. Monika Fagerholm, Ali Smith ja Per Petterson saavat samoilla vapaasti, ilman että sinne päätymisen mekanismeihin liikaa tartuttaisiin. Henkikirja liittyy kieleen, paljon. Eikä kuitenkaan pelkisty, sillä eiväthän yllä mainitutkaan ole kaikki samasta puusta veistettyjä.