lauantai 23. joulukuuta 2017

Iltojen sinessä

Sille, että minulla oli lapsi, oli oma aikansa. Se aika meni ohi. Vielä en ole kokenut sitä aikaa, jolloin en kuulisi hänen hyräilevän takaisin nauhurille.
Iltojen sinessä (suom. Kirsi Luoma) on kirjoitettu Quintanan, Joan Didionin ja John Gregory Dunnen tyttären kuoleman jälkeen, ja se kertoo Quintanasta. Paitsi että loppua kohden aihe on yhä enemmän Joan itse, hänen ajatuksensa vanhenemisesta, hauraudesta, sairauksista ja ajan kulumisesta.

Kun puhumme kuolevaisuudesta, puhumme lapsistamme. Didion muistelee Quintanan häitä ja lapsuutta, ja kuten varmaan kuka tahansa äiti, jonka oma lapsi on kuollut, tuntee syyllisyyttä, miettii, mitä teki väärin tai jätti tekemättä.

Tyttärensä sairautta ja kuolemaa  käsittelevissä kohdissa Didion ei kuitenkaan ole likimainkaan niin yksityiskohtainen ja pakkomielteisen tiedonhaluinen kuin miehensä kuoleman jälkeen kirjassa Maagisen ajattelun aika. Ainakaan niitä ajatuksia ei ole kirjoitettu tähän kirjaan. Väistämättä tulee tunne, että tyttäreen, siihen mitä on olla lapsi ja mitä on olla vanhempi, liittyy jotain niin kipeää, että sitä on tuskallista katsoa kohti.

Netflixin dokumentissa The Center Will Not Hold Joan Didion puhuu tyttärestään, mutta myös työstään. Olen niin onnellinen että tämä kaikki on avautunut minulle nyt, Joan Didion ja hänen elämänsä. 

Naarasin tähän tämän (monessa paikassa nähdyn) kuvan, koska siihen tuntuu kiteytyvän jotain olennaista.
Ja koska siinä on meri ja talo Malibussa (ilmeisesti) ja terassi ja kaikki. Kuva NY Times.

Mietin, millaista on ollut kasvaa Didionin ja Dunnen lapsena. Kaksi voimakkaasti kirjoittamisestaan elävää henkilöä. Yksi lapsi. Tiedän itse jotain siitä, millaista on kasvaa ainoana lapsena. Kaksi aikuista, yksi lapsi. Kaksi vastaan yksi. Lapsen maailma on oman itsen varassa. Vaadimmeko me häntä olemaan aikuinen, Didion pohtii. Estivätkö meidän odotuksemme häntä toimimasta lapsen tavoin?

 Ja: Eikö hän käsittänyt, kuinka paljon häntä tarvitsimme?

Ja kuten Maagisen ajattelun aikaa lukiessa, mietin nytkin, millainen äiti Didion on ollut. (Onko tämä epäoikeudenmukainen kysymys? Kaikki ovat varmasti omanlaisiaan äitejä ja juuri sellaisina parhaita. Pitäisikö kysyä pikemminkin: Miltä Didionista tuntui olla äiti?) Suhde ja läheisyys aviomieheen tuntuu niin mutkattomalta, tyttären kohdalla se on ristiriitaisempaa, vivahteikkaampaa, ryteikköisempää.

Quintanan ollessa lapsi perhe matkustelee paljon Didionin ja Dunnen työn vuoksi, Quintana tottuu asumaan hotelleissa ja kuittaamaan huoneeseen tuodut Shirley Temple -cocktailit. Syntyy vaikutelma pikkuvanhasta tytöstä ja työhönsä paneutuvasta äidistä, hajamielisestäkin, joka kuitenkin näkee paljon, on tietoinen, valmistaa suurella hartaudella tyttärelle eväät kouluun. Didion kirjoittaa saaneensa myöhemmin tietää, että yksi Quintanan peloista oli, että isä kuolisi ja vain hän jäisi huolehtimaan äidistä. Miten hän saattoi edes kuvitella, etten minä huolehtisi hänestä? Ja sitten: Miten hän olisi voinut edes kuvitella, että minä olisin pystynyt huolehtimaan hänestä? 

Didion puhuu hauraudestaan ja tietynlaisesta valmistautumattomuudestaan äitiyteen. Ja silti, mikä mittaamaton rakkaus, tyttären tarkkailu ja ihailu, etäältä, koska mikään muu ei ole mahdollista, koska pysymme aina väistämättä etäisinä suhteessa toiseen ihmiseen. Ja tietysti yhtä aikaa läheltä, niin läheltä kuin kukaan voi.

Sille, että minulla oli lapsi, oli oma aikansa. Se aika meni ohi.

Näissä kirjoissa on jotain niin surullista, että siitä on melkein mahdoton puhua.

En tiedä, kumpi on kamalampaa, olla äiti joka kärsii surusta lapsensa vuoksi, menettää lapsensa, vai olla lapsi ja tietää äitinsä joutuvan kärsimään sellaisen surun.

Myös tästä Didionin kirja kertoo.

Miten suhteidemme painolasti estää meitä näkemästä toisiamme selvästi.
Miten sen paremmin he kuin mekään emme kestä pohtia toistemme kuolemaa, sairautta tai edes ikääntymistä.

**

Quintana joi liikaa, sanoo Didion dokumentissa, ja me olimme huolissamme. Myös kirjassa juominen mainitaan. Kirjassa mainitaan myös monet diagnoosit, kuten "maanis-depressiivisyys" ja  "rajatilahäiriö". Jo Maagisessa ajattelussa huomioni kiinnitti tietty huolettomuus ja melkein ylenkatse, jolla Didion tuntui suhtautuvan tällaisiin lääketieteellisiin diagnooseihin ja määritelmiin varsinkin tyttärensä kohdalla. Ikään kuin hän olisi halunnut sysätä ne kauemmas, pois näkyvistä.

Minä ajattelen: Itse olisin ehkä kiitollinen sellaisista. Olisi ainakin jotain, mihin reagoida. Quintana saattoi kärsiä mainituista mielenterveyden häiriöistä. Sen vuoksi hän vaipui kenties helposti masennukseen. Ja sen vuoksi hän ehkä turvautui alkoholiin keskimääräistä helpommin.

Iltojen sinessä ilmestymisaikoihin julkaistussa artikkelissa Didion arvelee taipumuksen alkoholismiin periytyvän Quintanan biologisesta suvusta. Hän ei kuitenkaan ollut halunnut tutkia asiaa tarkemmin. "I didn't think I had the right to."

Kirjassa Didion pohtii myös suhtautumistaan tyttärensä pelkoihin, painajaisiin Murtuneesta miehestä ja ajatuksiin adoption sattumanvaraisuudesta. Mitä jos tulevat vanhemmat eivät olisi vastanneet puhelimeen, mitä jos he olisivat joutuneet onnettomuuteen matkalla sairaalaan katsomaan tytärtä, Quintana kyselee. Talossa on joku joka miettii, joka pelkää. Mutta: Koska minulla ei ollut tyydyttävää vastausta näihin kysymyksiin, en suostunut pohtimaan niitä, kirjoittaa Didion.

Onko se tyydyttävä vastaus, joka tarvitaan?

Ennen kuin olin lukenut Iltojen sinessä ja katsonut dokumentin, ajattelin Joan Didionin olevan ihminen, joka tahtoisi pitää kaiken hallinnassaan. Ajattelin että kontrollin menettäminen on hänelle kauhistus, ja hänen tapansa pitää kaaos loitolla on hankkia tietoa, lukea, turvautua kirjoihin.

Nyt ajattelen, että Joan Didion on ihminen, joka pyrkii pitämään asiat hallinnassa, mutta joka on myös jatkuvasti tietoinen kaaoksen mahdollisuudesta, siitä että kaikki voi milloin tahansa romahtaa. The center will not hold.

Ja se on myös juuri tämä tietoisuus, joka tekee hänestä niin kiinnostavan.

Ajattelen myös, että katsoessaan tyttäreensä, pieneen vauvaan, lapseen, joka näkee painajaisia Murtuneesta miehestä, hän ei voi olla tajuamatta, että on asioita joita ei voi koskaan täysin hallita. Tätä ehkä korostaa vielä se, että tytär on adoptoitu. Koskaan ei voi täysin tietää, mitä tuon ihmisen mielessä liikkuu. Ja koskaan ei voi täydellisesti suojella tuota pientä ihmistä.

Pidinkö koko hänen elämänsä ajan jonkinlaisen seinän välissämme?
Olisinko mieluummin kuulematta, mitä hän sanoi?
Pelottiko se minua?

Ehkä tämän tajuaminen tuntuu niin pelottavalta, musertavalta, että sitä tai siitä muistuttavia asioita on vaikea katsoa kohti.

Tämä on niin inhimillistä, todellista varmasti kenelle tahansa. Vaikka ajatukset ja tunteet tässä kirjassa, tyttären kohdalla ovat hieman mutkikkaammat kuin aviomiehen, Didionin paljaus ja tietty armoton terävyys itseään kohtaan valaisevat tätäkin huojentavan selvästi.

**

Ajatukset ovat vähän asettuneet Maagisen ajattelun ajan ympärillä. Tajuan sen olevan hieno kirja siksi(kin), että se on vapaa kaikesta teennäisestä metaforisuudesta ja lyyrisyydestä surun ympärillä. Se ei ole raskas eikä kliseinen, se on puhdas ja kirkas. Se kuvaa yhden ihmisen kokemusta, mutta sellaisena, osaksi varmasti koska Didion on mitä on, taitava, teräväkatseinen, tiedonhaluinen, esseisti, se nousee yleiselle tasolle, puhuttelee yksityisen yli.

Iltojen sinessä on vereslihainen, jotenkin sysäyksittäin etenevä. Vaikea kuvailla, mutta paljas, kipeä. Uskon että siitä tulee minulle tärkeä.

Dokumentissa uusinta antia minulle oli ajankuva, varsinkin Kalifornia 1960-luvulla ja Slouching Towards Betlehem -esseekokoelman teemat. Didionin elämästä tiesin kahden kirjan perusteella jo koko lailla sen mitä dokumentissa tuli ilmi, mutta arvokkainta olikin nähdä Didion kameran edessä, puhumassa ja liikuttamassa hauraita käsiään. Ja nähdä myös hetket, jolloin hänen ilmeensä muuttuu, pysähtyy, katseeseen ilmestyy hämmennystä, miltei kauhua. Iltojen sinessä oli vaikea kirjoittaa, hän sanoo. Mutta hän meni eteenpäin, kirjoitti sen.

Senkö takia että se kertoi Quintanasta? – Koska se kertoi Quintanasta.

Ne hetket tekevät hänestä vieläkin suuremman, inhimillisen, hauraan ja samalla vahvan.


lauantai 16. joulukuuta 2017

Huh

Ennakkotietojen perusteella arvelin Han Kangin Vegetaristin olevan hurja kirja, ja se olikin.

Tiesin myös pääpiirteet: Yeong-hye, hiljainen ja tavanomaista avioelämää Soulissa viettävä nainen näkee unen ja alkaa kieltäytyä syömästä lihaa. Odottamaton käytös saattaa tolaltaan hänen aviomiehensä, sukunsa ja lopulta koko lähipiirinsä.

Nyt edessäni oli surkea aterian irvikuva. Vaimoni lusikoi puolittain minusta poispäin kääntyneenä merileväkeittoa, joka maistui taatusti pelkältä vedeltä. Hän kääri riisiä ja soijapaputahnaa salaatinlehteen, työnsi rullan suuhun ja pureskeli hitaasti. 

En ymmärtänyt häntä alkuunkaan. Minulle valkeni vasta nyt, että hän oli minulle täysi arvoitus.

Vegetaristi on kuvaus halusta kontrolloida ja kontrollista luopumisesta, ihmisistä, kasveista, unesta ja kuolemasta. Ja vielä jostain muusta, josta en ihan saa kiinni mutta joka leijuu lauseiden yllä tummana ja vääjäämättömänä.



Hallinnan kahleisiin yritetään pakottaa ainakin ruumista, mieltä ja todellisuutta. Kun Yeong-hye alkaa toimia vastoin ympäristön normeja, kaikki kokevat oikeudekseen vaikuttaa häneen, tehdä hänelle ja hänellä mitä tahansa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa tapahtumia kuvataan Yeong-hyen miehen, sisaren miehen ja sisaren näkökulmasta. Kiinnostava yksityiskohta: Hesarin jutun mukaan Vegetaristi on alun perin kirjoitettu jatkokertomuksena lehteen ja ilmestynyt osa kerrallaan 2000-luvun alussa. Romaaniksi se painettiin 2006. Ketjuromaanit ovat korealaisessa kirjallisuudessa yleisiä.

Takaliepeen mukaan Han Kang opettaa Soulin taideinstituutissa luovaa kirjoittamista (Soulissakin on siis sellainen paikka kuin taideinstituutti ja siellä voi opiskella luovaa kirjoittamista, miksi ei, tietysti voi, mutta tieto kiehtoo minua suuresti, kuten koko Soul). Jonkinlainen loppuun asti hiominen ja täydellinen tyylilajin hallinta huokuu Vegetaristin jokaisesta lauseesta, kappaleesta ja luvusta. Tässä se ei haittaa. Ei tarvitse pidättää hengitystä, ja kuvat ja tapahtumat kiemurtelevat kyllä ihon alle. Han Kang on taitava. Ja Vegetaristi on hyytävä ja hieno kirja.

En ole käynyt Soulissa, mutta pystyn näkemään kaupungin ja kuulemaan jopa korean kielen lukiessani. Ehkä tämä on myös kääntäjä Sari Karhulahden ansiota – vaikka teos on käännetty englannista.

Samainen Hesarin juttu avaa kirjan taustoja uusiin ulottuvuuksiin. Japanin miehitys, Korean jako kahtia, Korean sota, sotilasdiktatuuri ja veriset kansannousut – en tiennyt tai muistanut tästä juuri mitään. Poliittinen tausta tuo lisää mahdollisia tulkintoja kirjalle – mutta lukeminen oli hurja kokemus ilman taustatietojakin.

Yeong-hye haluaisi olla kasvi itsekin. En ihan ymmärrä häntä, mutta ihailen hänen järkähtämättömyyttään, jonkinlaista välinpitämättömyyden ja päättäväisyyden yhdistelmää. Tai ehkä Yeong-hye ei päätä mitään, ehkä häntä ajaa sisäinen pakko. Eräässä kohtauksessa Yeong-hye myös seisoo käsillään, pidin siitä.  Ilmeisesti sielunvaellus on Koreassa melko arkipäiväinen käsite. "Sen takia ei tunnu vieraalta ajatella itseään jossain muussa kuin inhimillisessä muodossa", sanoo Kang Hesarin jutussa.

Joka tapauksessa. Tässä kirjassa on paljon ruokaa, ihmisvartaloita ja puiden vääntyviä oksia, unia ja vertakin.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Maagisen ajattelun aika

Me olisimme voineet olla uimassa luolaan vuoksen kirkkaan mainingin myötä, ja koko niemenkärki olisi voinut juuri sillä hetkellä vieriä alas, luisua mereen ympärillämme. Olin osannut odottaa, että kokonainen niemennokka voisi luisua mereen ympärillämme. Sydänkohtausta ruokapöydässä en ollut osannut odottaa.

Joan Didionin Maagisen ajattelun aika (suom. Marja Haapio) on kirja surusta, vuodesta joka seurasi Didionin miehen äkillistä kuolemaa.

Joan Didionin mies, kirjailija John Gregory Dunne, kuolee yllättäen päivällispöydässä kesken lauseen.



Tätä ennen tiesin Joan Didionista vain vähän. Hän on amerikkalainen toimittaja, esseisti ja kirjailija. Tiesin ehkä nimen, kirjasta olin kuullut. Mutta sitä, mikä merkitys Didionilla amerikkalaisessa kulttuurissa ilmeisesti on, en tiennyt, ja yhtä vähän tiesin hänen miehestään, heistä pariskuntana ja heidän lapsestaan.

Surun kuvauksena tämä on ihmeellinen, kirkas kirja. Välillä melkein kestämätön, myös kysymyksiä herättävä. Didion kirjoittaa tiiviisti, elegantisti. Hämmästyttävän tyynesti, ja silti tämä ääni, nämä sanat hiipivät mieleen ja jäävät sinne. Ja saavat ehdottomasti kiinnostumaan siitä, kuka on Joan Didion.

**

Vähitellen kirjassa välähtelee esiin muistoja Didionin ja Dunnen elämästä, kirjoittamisen täyteisistä vuosista Kaliforniassa ja New Yorkissa, ja heidän lapsestaan Quintana Roosta.  

Johnin kuolemaa edeltävänä iltana hän ja Joan Didion ovat juuri palanneet katsomasta tytärtään sairaalassa. Tytär Quintana makaa sairaalassa koomassa pahaksi äityneen keuhkokuumeen vuoksi. Aluksi ihmettelen, miten vähän Didion kaiken keskelläkin puhuu siitä, että tytär makaa sairaalassa. Koomassa! Didion ja Dunne olivat sairaalasta palattuaan keskustelleet siitä, pitäisikö mennä ulos syömään vai syödä kotona. Didion on sytyttänyt tulen takkaan ja tarjonnut miehelleen drinkin.

Sitten tajuan. Didion käsittelee kirjassa tavallaan kahta surua. Yksi lävistää välittömästi, halvaannuttaa odottamattomuudellaan. Mies kuolee kesken lauseen. Äkillinen tapahtuma suistaa kaiken raiteiltaan. Jopa sen, että tytär makaa sairaalassa tajuttomana.

Sitten vähitellen Didion alkaa hahmottaa päiviä ja viikkoja, jotka miehen kuolemaa edelsivät. Tytär joutui jouluna sairaalaan. Flunssana alkanut sairaus paheni hengenvaaralliseksi.

Suru ei nyt ole äkillistä, vaan jatkuvasti mukana kulkevaa huolta, jatkuvasti edessä häämöttävää aavistusta siitä mitä ehkä on edessä.

On vaikea käsittää, miten yhden ihmisen elämään voi kasautua kerralla sellaisia vuoria. Ja kun tietää, miten Quintanan lopulta kävi, kun en voi olla ottamatta siitä selvää, lukeminen on melkein kestämätöntä. Sitä ajatusta, sitä surua en ole kestää, se tekee kirjan lukemisesta välillä melkein sietämätöntä.

**

Joan Didion ja hänen miehensä työskentelivät molemmat kotona, kävelivät aamuisin yhdessä Central Parkissa, ajattelivat ääneen toisilleen. He hengittivät samaa ilmaa. Tuollainen läheisyys on minulle ehkä vierasta. Ja samalla siinä on jotain hienoa, jotain mitä melkein kadehdin. En ole varma, pystyisinkö itse siihen, onko sellainen minua varten, en tiedä osuuko sellainen koskaan minun kohdalleni.

Mutta Didion ja hänen miehensä olivat selvästi tiivis pari. Samalla kirjasta huokuu tyhjentymätön rakkaus tytärtä kohtaan.

Kysymyksiä: Mitä Joan Didion ajattelee, tuntee äitinä olemisesta? Mikä on kirjoittamisen merkitys? Suuri. Hän kirjoittaa koko ajan. 

Pidän siitä, miten Didionin ja Dunnen elämän rutiineja ja pikku yksityiskohtia pompahtelee esiin. Miten he käyvät illallisella Morton'silla, Didion sytyttää tulen takkaan, ja miten he kirjoittivat kaikkialla, Manhattanilla, hotellihuoneessa Honolulussa ja talossaan Malibussa.

Malibu, Havaiji, Sacramento, millaisia paikkoja. Ja minkä elegantin kosketuksen tämä kirja niille antaa.

Jotkut kirjan huomioista kuulostavat niin tutuilta. Didion havahtuu siihen, miten hän koko miehensä kuolemaa seuranneen vuoden aikana on elänyt edellisen vuoden kalenterin mukaan, miettinyt, mitä hän ja John tekivät yhdessä vuosi sitten. Ja miten yhtäkkiä on päivä, jolloin tänä päivänä vuosi sitten oli jo aika, jolloin hänen miehensä oli jo kuollut.

Yksi vaikuttavimmista kohdista on se, jossa Didion pohdiskelee elämän ja kuoleman välisen rajan lopullisuutta. Toistuvasti käy niin, että hänelle juolahtaa mielee ajatus, uutinen tai huomio, joka pitäisi kertoa miehelle. Kuitenkin kuvitelma Johnin läsnäolosta tai toive saada hänet lähelle vain vahvistaa tunnetta siitä, miten lopullinen ero on. Mitä ikinä mies vastaisi, se olisi olemassa vain Didionin mielikuvituksessa, hänen tulkintansa. Ja miten loukkaavaa olisi pelkistää miehen ajatukset olemaan olemassa vain hänen tulkintanaan.

Kuvittelimme tietävämme kaiken mitä toinen ajatteli, silloinkin kun emme välttämättä halunneet tietää, mutta minulle on alkanut valjeta, ettemme oikeastaan tienneet hitustakaan kaikesta siitä mitä olisimme voineet tietää.
**

Didionin tapa selviytyä surussa on lukea, hankkia tietoa, "kääntyä kirjallisuuden puoleen". Hän lukee, että delfiinit kieltäytyvät syömästä menetettyään elämänkumppaninsa. Entä hanhet: Hanhien oli havaittu reagoivan vastaaviin kuolemantapauksiin lentämällä ja kiljumalla, etsimällä kunnes menettivät itse suuntavaistonsa ja eksyivät.

Kiljua ja etsiä kunnes eksyy.

Didion vaikuttaa intensiiviseltä, tarkalta ja älykkäältä ihmiseltä. Hän käy läpi Johnin sairaushistoriaa, selvittää minuutti minuutilta miten kävi. Ensin hän uskoo epätoivoisesti voivansa muuttaa asioiden suuntaa, sitten hän ponnistelee rekonstruoidakseen tapahtumat, ymmärtääkseen mitä kävi. Lopulta alkaa vähittäinen hyväksyminen. 

Ymmärrän myös, että voidaksemme elää itse on koitettava vaihe, jolloin meidän on luovuttava vainajista, päästettävä heidät menemään, pidettävä heitä kuolleina. 

Kuolemaa seurannut hätäännys, epätoivo ja ajatusten vimma huokuvat kyllä tekstistä läpi. Ensimmäisen vuoden aikana Didion ei esimerkiksi lakkaa ajattelemasta, että mies vielä palaa takaisin. Kenkiä ei voi heittää pois, sillä palatessaan John tarvitsisi niitä.

Välillä silti ihmettelen, missä on parku, missä ovat räkä ja kuola poskilla.  Ihmettelen myös Didionin hämmennystä tapahtumia seuranneen sekavuutensa edessä, sen jota hän itse kutsuu "hulluudeksi". Eikö sellainen ole luonnollista, kun jotain näin musertavaa tapahtuu?

Ehkä on paljon kyse tyylistä kirjoittaa, tavasta hahmottaa ja hallita asioita. Kiehtovalla tavalla Didion vaikuttaa yhtä aikaa intohimoiselta ja rationaaliselta ihmiseltä.

Tiedän, etten tiedä hänestä läheskään kaikkea tämän kirjan perusteella. Epäilen, voiko Didionista tietääkään. Tiedän myös, että tämä ei jää tähän. Olen jo lukenut artikkeleita, sivistänyt itseäni. Käsillä on myös vastailmestynyt dokumentti. Tämä ei jää tähän. 

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Ehkä se mitä luin, oli totta

Sadie Jonesin ensimmäisen suomennetun teoksen, järjestykessä kirjailijan neljännen romaanin nimessä on vastustamatonta viehätystä: Ehkä rakkaus oli totta.

Viihdyin. Ehkä rakkaus oli totta kertoo Lontoon teatterimaailmasta 1970-luvulla. Lukesta, Paulista, Leighistä ja Ninasta, jotka kaikki hengittävät kuplivaa ja (kadehdittavan) dynaamista teatteriskeneä käsikirjoittajina, tuottajina, lavastajina tai näyttelijöinä. Ahmin kirjaa, tempauduin mukaan niin kuin tempaudun tv-sarjojen ja elokuvien ääreen. Ihailtavalla varmuudella Jones kuljettaa henkilöitään vuosien läpi, aika kuluu sykäyksittäin tai suurissa kaarissa. Ehkä sujuvuus liittyy Jonesin pitkään kokemukseen tv-käsikirjoittajana. Kirja näyttää tarkkanäköisesti, miten se, mistä ihmiset tulevat, vaikuttaa siihen mihin he kulkeutuvat ja mistä he etääntyvät, ja mitä tekevät tai jättävät tekemättä. Tietysti kirja kertoo myös rakkaudesta, kaipuusta ja aukoista joita kaikissa ihmisissä on, sekä yrityksistä täyttää ne.


Marianna Kurton suomennos sai sanat ja lauseet kaikumaan päässä alkukielellä, siis englanniksi. Mikä on vain hyvä asia, luulen, se että alkukieli soi taustalla, kunhan teksti toimii myös suomeksi.

Kuten sanoin, pidin kirjasta. Seurasin sitä ahnaasti. Tämä ei ollut minulle ensisijaisesti kirja, eikä kirjallinen maailma, vaan tapahtumia ja ihmisiä silmien edessä. Melkein todellinen.

Todentuntuisuudesta ja koukuttavuudesta huolimatta kirjasta ei muodostunut henkikirjaa, sellaista jonka lukeminen kipristelee, aiheuttaa melkein kipeää haikeutta ja välkähtelevää, puristavaa iloa yhtä aikaa. Sellainen joka jää liikehtimään mielessä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. No, nyt en ollut aivan rehellinen. Henkilöt jäivät. Ne elävät mielessäni yhä, heidän haavoittuvaisuutensa, ja ovat tulleet uniinkin.

En lakkaa ihmettelemästä tapoja, joilla kirjat voivat olla hyviä ja vaikuttaa lukijaan, tässä tapauksessa minuun. Se on todella kiehtovaa. On niin monia tapoja pitää kirjoista, viihtyä niiden parissa ja nähdä selvästi niiden kiistämättömät huomiot. Kuten se, miten eläviksi Jones henkilönsä kirjoitti ja miten tosia kuvaukset kirjassa olivat.

Monella tapaa hyvä kirja ei kuitenkaan läheskään aina ole yksi niistä, jotka jättävät lähtemättömän jäljen ja tönäisevät paljon liikkeelle, muillakin tasoilla kuin tarinaa tai henkilöitä miettiessä. Tämä ei tietenkään haittaa, koska kaikkien kirjojen ei tarvitse olla henkikirjoja.

Lukukokemuksen erittely siis, niin kiinnostavaa. Omaan napaan tuijottelua? Ehkä, mutta tämä onkin minun blogini ja minä teen täällä mitä haluan. Millä perusteella jokin kirja päätyy henkikirjaksi? Se on asia jota en halua liian analyyttisellä tikulla törkkiä. Henkikirja on hiljaisuus, avara tila, jossa mm. Monika Fagerholm, Ali Smith ja Per Petterson saavat samoilla vapaasti, ilman että sinne päätymisen mekanismeihin liikaa tartuttaisiin. Henkikirja liittyy kieleen, paljon. Eikä kuitenkaan pelkisty, sillä eiväthän yllä mainitutkaan ole kaikki samasta puusta veistettyjä.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Dunkirk

Myönnän, olen heikkona sotaelokuviin. Tai ainakin elokuviin, joissa sivutaan 1900-luvun alkupuolta ja varsinkin toista maailmansotaa. Esimerkiksi Englantilainen potilas on minusta edelleen niin monella tavalla hyvä, mutta onhan siinä sotakin.

En silti ole usein niin käsi suun edessä ja itku kurkussa kuin Christopher Nolanin uutuuden äärellä. Dunkirk kertoo Dunkirkin (tai siis Dunkerquen) evakuointioperaatiosta vuonna 1940: saksalaiset olivat saartaneet brittien ja ranskalaisten joukot pienelle kaistaleelle Pohjois-Ranskaan. Saksan armeija lähestyi, mutta Hitlerin lyhyen pysähtymiskäskyn ansiosta briteille jäi aikaa evakuoida yli 300 000 sotilasta pois.

Dunkirkissa kuvataan tätä operaatiota jalkaväkisotilaiden, laivaston ja lentäjien näkökulmasta. Ratkaisu on yksinkertainen ja ihmeellisen toimiva. Pidin siitä, että tässä ei ollut mitään ylimääräistä: ei rakastetun valokuvaa, jonka sotamies silloin tällöin ottaisi esiin, ei kuvausta kotirintamalta, ei mitään kehystarinaa – kaikki kiinnostavia asioita sinänsä, oikeassa paikassa, mutta tässä niitä ei tarvittu. Oli vain Dunkerquen loputon ranta, meren vaahto ja kuohut, vesimassojen tyrmäävä vyöryminen aluksen sisään, vedenpinnan piinaava kohoaminen haaksirikkoutuneessa lentokoneessa, ja meren ihmeellinen turkoosi pinta, joka hetkeksi kääntyi taivaaksi kun lentäjät kiisivät kohti määränpäätä.

Voiko sodan kuvaus olla kaunista? Kaunista ja kamalaa. Olin itku kurkussa mutta en olisi halunnut, että elokuva koskaan loppuu. Puristava tunne nousi heti alussa ja ehkä eniten Tommyn, näyttelijä Fionn Whiteheadin kasvojen ansiosta. Hänen vaitonaisuutensa, ilmeettömyys ja ilmeet hänen kasvoillaan. Tässä elokuvassa ei muutenkaan puhuttu paljon. Oli vain vesimassa, joka syöksyi laivaan. Avara maailma, joka lentäjän ympärillä avautui, ja pieni tila jossa hän joutui istumaan, niin yksin. Ja ainoa asia, joka Tommylla ja muilla oli mielessä: Minä haluan kotiin.

En ihannoi sotaa. Ja sen ajatteleminen, että sitä tapahtuu nykin, joka päivä, jossain päin maailmaa, lähellä.

Silti en voinut olla ajattelematta, että näillä miehillä oli tehtävä. Tai vähintään suunta, kotiin. Niin moni ojensi auttavan käden ja nosti toverin ylös vedestä. Niin moni tietysti myös ampui tappavan laukauksen tai laski liikkeelle pommin. Varmaan jokainen pelkäsi kuolemaa. Mutta silti, ehkä se oli juuri se tehtävä, jonka vuoksi minä toivoin ainakin nyt, tänä iltana, tänä syksynä, että elokuva ei koskaan loppuisi.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Tommi Kinnunen, ja paljastus unettomalta yöltä

Onko tarpeeksi puhuttu siitä, että Tommi Kinnunen on järjettömän hyvä kirjailija? Tiedän olevani tarpeineni myöhässä, mutta olen niiden kanssa tässä, nyt.

Luin Neljäntienristeyksen. Ajattelin, että sitten Pohjantähti-trilogian ei ole kirjoitettu sellaista, mikä samaan tapaan vangitsisi pätkän Suomen 1900-luvun historiaa sekä henkilöiden mielenliikkeet, heidän toimintansa, kaipuun ja tuskan, ja tekisi sen yhtä kauniilla ja kipeällä tavalla.
Kinnunen on lyyrisempi kuin Väinö Linna, ja tietysti eri ajan kirjoittaja, mutta joku tässä asetelmassa tai ehkä tavassa vangita aika toi mieleeni Pohjantähden.


Ja kun sanon kauniilla, en tarkoita mitään ”kaunista” esittäviä eteerisiä lauseita, joissa ei tarkemmalla lukemalla piile paljon pintaa syvempää. Kinnunen ei myöskään ole mikään Monika Fagerholm, ei räisky eikä rönsyile, mutta sekään ei haittaa. Kinnunen kirjoittaa yhtä aikaa kuulaasti ja konkreettisesti. Ja tiiviisti, mutta ei niin, että tarina ja henkilöt jäisivät etäälle.


Neljäntienristeys
alkaa Mariasta, topakasta ja arvonsa tuntevasta kätilöstä. Marialla on tytär Lahja, ja Lahjalla mies Onni. Onnista on tullut sankari sodassa, lasten kanssa hän on hellä ja läsnäoleva isä, mutta vaimoaan hän ei osaa koskettaa. Lahja yrittää omaksua äitinsä kyvyn elää ilman että tarvitsee ketään vierelleen, auttamaan, puhumaan tai nukahtamaan illalla. Lahja ei kuitenkaan onnistu, Lahja kaipaa enemmän, mutta ei osaa ilmaista tarvettaan, ei osaa ojentaa kättä.


Niin moni heistä yrittää olla niin vahva, ja niin monelle se on vaikeaa. Neljäntienristeyksessä paljon kietoutuu Onnin ympärille. Mutta kun luen Lahjasta, joka hiiviskelee sokkeloisen talon hämärillä käytävillä, kulkee keittiön läpi ja saa iloisen puheensorinan vaimenemaan, silloin tekee kipeää, silloin en melkein voi lukea enempää.


Tästä huolimatta olin lukiessani onnellinen, ja lukemisen jälkeen tyytyväinen, tyyni ja ravittu. Neljäntienristeys on rakenteellisesti kunnianhimoinen ja onnistunut, kauniisti kirjoitettu, ja se kehystää sisäänsä suuren kuvan sekä hienosti kuvattuja ihmiskohtaloita. Luen Kinnusen toisen romaanin, Lopotin, piakkoin.


Sen osalta voin paljastaa törkyisen yksityiskohdan, likaisen salaisuuden. Eräänä unettomana yönä selasin Lopottia, luin pätkän sieltä ja toisen täältä. Selasin niin, että sain käsityksen siitä, mitä kirjassa tapahtuu, alusta loppuun. En pystynyt lopettamaan. En pystynyt nukkumaan, ajatukset ja huolet piinasivat ja ainoa mikä auttoi, oli lisää. Halusin lisää, halusin jatkaa Onnin, Helenan, Johanneksen ja Kaarinan parissa.


Sellaista ei saisi tehdä. Lukaista, silmäillä, vilkaista tapahtumat ylimalkaan. Varsinkaan sellaisten kirjoittajien kirjoille kuin Tommi Kinnunen. Laitoin Lopotin hetkeksi sivuun, jotta unohtaisin, jotta se koskettaisi taas kuin tuntematon. Ehkä pian otan sen esiin.

tiistai 5. syyskuuta 2017

En ollut ihan suunniltani

Vaellusretkellä Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa luin Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme (suom. Sari Karhulahti). Odotin otteessaan pitävää tarinaa, jonkinlaista yhteiskunnallista kysymyksenasettelua sekä odottamatonta juonikäännettä, jollaista lupailtiin kirjan etukannessa asti.

Kerronta pitikin otteessaan, ja parasta kirjassa oli rakenne. Kertoja aloitti omienkin sanojensa mukaan keskeltä, ja lapsuusmuistot kutoutuivat esiin vähä vähältä. Paljon oli kyse myös siitä, mitä voi muistaa ja mitä ei, mikä on totta ja mikä lapsenmielessä syntynyttä kuvitelmaa.

Silti: yllätys? Olin tietysti ehtinyt muodostaa jonkinlaisia (aina vaarallisia) odotuksia, mutta silti kuvittelin etukäteen jotain järisyttävämpää. Tai sitten olin Bárrás-tunturissa puhaltavan viiman nujertama. (Pääsin avaamaan kirjan vasta teltassa Bárrás-tunturin juurella Norjassa. Retken alkupäivinä ei ollut aikaa lukea ja huolestuin jo, tuleeko tästä sellainen matka jolla ei lueta lainkaan, mutta sitten pidimme pari siunattua välipäivää ja pääsin teltassa lukemisen makuun: niskan alla vaatteista ja makuupussin suojasta kyhätty tyyny, sade ropisee tunnelmallisesti telttakangasta vasten, hetken aikaa on ihan lämmin.)

Näissä maisemissa aloitin kirjan lukemisen.

Toisekseen minulle ei muodostunut kovin voimakasta suhdetta päähenkilön sisareen, Ferniin. En ole varma johtuuko se siitä, kuka Fern oli, vai oliko kyse kerronnan tavasta, mutta mielestäni päähenkilön voimakas kiintymys sisareensa motivoitiin vähän köykäisesti. Tunneyhteyttä kyllä toisteltiin pitkin matkaa, kyllä, ymmärsin jo, mutta en saanut itse tulkita ja elää sitä, vaan jouduin lukemaan sen. Sama koski koko kirjaa. Fowler vyörytti sivuille paljon haastavia ajatuksia ja tietoa koskien eläinten kohtelua, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, muistojen syntymistä ja psykologiaa ylipäänsä, mutta kertoja selitti paljon auki eikä jättänyt tilaa lukijan omalle ymmärtämiselle tai tulkinnalle.

Mittavaa substanssia ei yleensäkään mielestäni ollut kudottu romaaniin kovin hienosyisesti, vaan lukiessa tuli noin puolenvälin maissa tai jo ennen tunne, että tässä on ympätty yhteen kaksi eri tasoa, joista ei ole muodostunut elävää kokonaisuutta. (Tässä vaiheessa, jo tunturissa, mieleeni hiipi hienoinen pettymys, eikö tämä ollutkaan sellainen nerokas ja terävä romaani kuin olin odottanut, mutta luin toki innolla loppuun asti, luin bussissakin matkalla Kilpisjärveltä Rovaniemelle, parasta kirjassa olikin rakenne ja kertojan jatkuva oman kertomisensa kommentointi sekä muistamiseen liittyvä pohdinta.)

Kaksi tarinaa siis: perinteinen  nuoruuskuvaus lapsuuksineen ja yliopistoineen, sekä paljon eläinten oikeuksin liittyviä asioita ja kipeää puhuntaa. Viimeksi mainitut ovat sinänsä tietenkin tärkeitä, ja kasvutarinatkin periaatteessa aina kiinnostavia, mutta tässä se oli mielestäni lopulta aika tavanomainen, varsinkin jos sitä ajatteli irrallaan muusta sisällöstä. Kaksi ulottuvuutta eivät siis Fowlerin kirjassa mielestäni yhdistyeet eläväksi ja syväksi kokonaisuudeksi vaan tuntuivat keinotekoisesti yhteen liimatuilta.

Eipä silti, ahmin kirjaa mielelläni, ja lopun asetelmista muodostui kyllä koskettavat. Mutta olenko tunteeton julmuri, kun Ferniä ja muita koskevat kysymykset eivät tunkeutuneet enempää ihon alle? En tiedä. Ehkä syytän tunturia, jossa suurille ajatuksille ei ollut tilaa palelevan ihoni alla. Tai sitten olin saanut väärän ennakkokäsityksen, eikä kokemukseni vastannut sitä. Tämän kirjan lukemisesta muistan kuitenkin: sateen ropinan telttakangasta vasten, mukavan ja lämpimän olon, aurinkoisen aamun Kilpisjärvellä ja bussissa matkalla Rovaniemelle.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Vapaudesta ja vähän vaelluksesta

Vapaa ei voi olla kukaan, jolla on tuhatkunta esi-isää. Näin sanoo Jimmy-serkku L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan toisessa osassa (suom. I.K. Inha). Minäkin pohdin joskus vapautta. Monella mittarilla olen kai varsin vapaa, länsimaisen pohjoismaisen yhteiskunnan kasvatti, kohta 35-vuotias nainen. Silti tiedän, että vapauteni on vain illuusio. Vaivaan esimerkiksi aivan liikaa päätäni sillä mitä muut tuntevat ja ajattelevat, minusta, itsestään ja maailmasta, ollakseni vapaa.


Joskus sitä tuntee jotain vapautta muistuttavaa. Ensimmäisenä mieleen tulevat hetket, jolloin on mahdollisuus kuljeskella ympäriinsä vailla päämäärää. Kävelyllä kodin lähistöllä tai matkoilla, milloin tämä etuoikeus ikinä tarjoutuukaan eteen. Lapin erämaassa jos jossain luulisi voivansa tuntea olonsa vapaaksi. Kun viime viikolla kävelin tunturissa selässäni 15-kiloinen rinkka, olinko vapaa? Teltta ja viikon ruoka mukana, vapaa menemään minne haluan, pystyttämään majapaikan minne huvittaa? Ei, en ollut. 15 kiloa painoi hartioissa liikaa sekä tietoisuus siitä, missä polku kulkee, minne reitin pitää johtaa jotta ehditään tarpeeksi pitkälle, koko ajan ytimiä jäytävä palelu ja se miten työläältä teltan pystyttäminen ja ruuan keitteleminen trangialla tuntui.

Usein ajattelen olevani vapaa rutiineja suorittaessani. Kun ei tarvitse keskittyä siihen, mitä tekee, miten tekee, missä nukkuu ja mitä syö, ajatuksilla on tilaa vaellella. Tiskatessa, joogatessa, kävelyillä vailla määränpäätä. Kerran Roomassa kävelin pimeitä katuja Pignetossa, vieraassa kaupunginosassa. Mukana vain kevyt laukku ja halu selvittää, minne kujat vievät, halu astua suuntaan jota en tunne. Kirjoitin sillä matkalla olevani vapaa mutta väärinkäyttäväni vapauttani. Jälkikäteen tuntuu toiselta. Muistan ne pimeät kadut ja painottomuuden tunteen, uskalluksen jonka vallassa kuljin. Hyvinhän minä sitä käytin.

Yhtä kaikki vapaus on varmaan melkein aina illuusio ja ennen kaikkea tietysti suhteellista. Nyt, syksyn kynnyksellä olen (taas) vapaa tekemään melkein mitä haluan, mutta se tuntuu lähinnä taakalta. Elokuu on melkein takana. Niin on vaellus Lapissakin, tunturien lumiset huiput ja yöt jolloin kylmä maa hohkasi vasten selkää alustan ja makuupussin läpi. Kuinka ollakaan, pääsin kuin pääsin lomalla myös hotelliin. Viimeinen yö vietettiin Kilpisjärven retkeilymajassa ja se oli paras päätös sille matkalle, paras päätös ikinä, sitä käpertymistä valkoisten lakanoiden ja muhkean peiton sekaan en unohda hetkeen.

Kotona Helsingissä pesen pyykkiä, järjestelen kaappeja muuton jäljiltä, taistelen väkisin kurkkuun nousevaa kaihon- tai kauhuntunnetta vastaan.

tiistai 8. elokuuta 2017

Nyt on elokuu

Elokuu eikä mitään tekemistä. Olin pois sijoiltani vähän aikaa, kunnes onneksi taas muistin, mikä on tärkeää.


Näin paljon kirjoja, ja mulla on aikaa lukea ne kaikki. Ja miksipä en lukisi, nyt kun on aikaa ja lukea voi missä vain, puistossa, pihalla, kalliolla, metrossa, kotona sängyllä. Olen myös lähdössä viikoksi Lappiin kuun puolessavälissä, joten ihan täysin väitteet tyhjien päivien ruhtinaallisuudesta/kauhusta eivät pidä paikkaansa. Rohkeasti ajattelin ottaa rinkkaan matkalukemiseksi Fowlerin Olimme ihan suunniltamme, rohkeasti siksi että siinä on ilmeisesti joku mieletön juonenkäänne ja se on kai muutenkin aiheuttanut lukijoissa ajatuksia. Tai sellainen mielikuva jostain on tullut. Ehkä minäkin voin sitten mennä siellä erämaassa suunniltani.

Mutta mitä muuta? Pieni elämä odottaa kirjaston varausjonossa ja juuri nyt muistin Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa, mutta tuntuu että jotain on unohtunut, paljonkin, hyviä kirjoja viime keväältä tai mistä tahansa, sellaisia jotka olen joskus pannut mieleen mutta jotka eivät nyt lepää tässä pinossa. Mitä kannattaisi lukea?

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Letters from Puotila

Olen muuttanut Puotilaan. Se mitä oli kaksi kuukautta sitten, kaksi vuotta sitten, viime syksynä tai keväällä, tuntuu kaukaiselta. En ole varma, onko se joku toinen elämä. En ole varma, mihin tämä elämä on menossa. En ole varma, viihdynkö. Ehkä minun on vain vaikea sopeutua uuteen kotiin ja asuinpaikkaan. Mutta taivas on matalalla Puotilassa.

En ole varma, millainen kaupunginosa Puotila on. Hiljainen? Rauhallinen. Vehmas. Puistomainen? Unelias? Kaunis? Ylevä? Tylsä? Painostava. Minäpä kerron, minkälainen.

Rantakartanontielä jalkakäytävää reunustavat lehtevät puut. Se on Puotilan kaunein katu, jotain keski-eurooppalaista. Puita täällä on paljon, korkeita runsaita puita, minunkin ikkunani edessä kasvaa kaksi koivua ja hevoskastanja niin että kun olohuoneen ja keittiön ikkunan näkee yhtä aikaa, näyttää kuin asuisin viherhuoneessa. Talot ovat säntillisiä ja kolmikerroksisia ja sisäpihoja on myös, viihtyisiä sisäpihoja, kukkaistutuksia, pyykkinaruja ja pöytäryhmiä. Puotilan kartanon päärakennus on punainen ja pihalla tuntuu kuin ei kävelisi Helsingissä ollenkaan. Kartanon takana aukeaa rinne ja siellä on kaistale mertakin – mutta ei, ei kallioita tai laakeaa niittyä, vaan siirtolapuutarhapalstat. Petyn joka kerta vähän nähdessäni ne. Mutta jos uskaltautuu palstojen sekaan kävelemään, varsinkin näin keskikesällä, saa kävellä ruhtinaallisessa kukkaloistossa.

Mutta minne mennä juomaan viiniä tai lukemaan kirjaa iltaisin? Minne istahtaa, kun pujahtaa ulos kävelylle ja haluaisi vähän aikaa haistella ilmaa, tuulettaa ajatuksia? Mistä siis löytyvät iltakävelykalliot. Uimaranta on varattu lapsille, lahti on kaislikoiden peittämä, eikä ruoholäikkä metroradan varressa ole kovin romanttinen.

Kaipaan kallioita itsepäisesti, kiihkeästi, hemmotellun lapsen itkuisuudella. Mutta jos kesäiltana ottaa pyörän, ajaa Vuosaaren siltaa ja kääntyy oikealle, löytää kallioitakin. Vuosaaren sillalta katsottuna yhtäkään taloa ei näy, Puotila uinuu jossain siellä kukkulalla puiden sylissä. Ja Vuosaaren silta, se vie Vuosaareen. Vuosaari on iso, toistaiseksi tuntematon, avara ja villi, niin kuvittelen.

tiistai 28. helmikuuta 2017

A Terribly Sensitive Mind

Käteen osui kotihyllystä Virginia Woolfin naisten kirjoittamista ja naiskirjailijoita käsittelevä ilmeisen mainio kirjoituskokoelma Women & Writing (The Women's Press, 1979). Erään nimen nähtyäni lehteilin heti sivulle 184. Katherine Mansfield oli jo aikalaisten silmissä novellistina omaa luokkaansa, kirjoittaa Virginia Woolf Mansfieldin päiväkirjoja käsittelevässä pienoisesseessään. Pikemminkin kuin taitava novellisti, päiväkirjan sivuilla elää kuitenkin jotain muuta.


Woolf kirjoittaa Mansfieldin lisäksi myös mm Mary Wollstonecraftista ja Jane Austenista.
Sekä the Duchess of Newcastlesta, häntä en tunne mutta aion ottaa selvää.


Katherine Mansfield edustaa minulle ihailtavaa, salaperäistä ja alati vähän otteesta lipeävää kirjailijahahmoa. Jostain syystä olen aina myös tuntenut häneen jonkinlaista yhteyttä. Olen lukenut Mansfieldin novelleja, muutamia yhä uudestaan ja uudestaan silmät palaen, mutta en koskaan edes kaikkia siitä yhdestä kokoelmasta, jonka omistan. Sen verran tiedän, että Mansfield eli vain 33-vuotiaaksi, hän syntyi ja asui nuoruudessaan Uudessa-Seelannissa, muutti sieltä Iso-Britanniaan ja kuoli sairauden uuvuttamana jonkin gurun henkisessä parantolassa Ranskassa vuonna 1933.

Mansfield oli siis novellin mestari. Woolf kirjoittaa, että hänen päiväkirjansa oli mystinen seuralainen. Päiväkirjan sivuilla Mansfield kommentoi ja kuvasi pieniä sattumuksia, ympäristöään ja omaa itseään, omaa persoonaansa. Hän eli ja hengitti kirjoittamista ja suhtautui työhönsä vakavasti. Vahvimmin jää mieleen Woolfin vaikuttuneisuus Mansfieldin herkkyydestä ja havaintojen virrasta. Päiväkirjassa kiinnostavinta ei Woolfin mukaan ole Mansfieldin kirjoittajanlaatu, vaan "the spectacle of a mind – a terribly sensitive mind – receiving one after another the haphazard impressions of eight years of life."

Tutustuin Mansfieldiin ensimmäisen kerran ehkä vuonna 2001 lukion äidinkielen kokeessa, jossa tehtävä oli kirjoittaa novellianalyysi Mansfieldin novellista Laulutunti. Rakasti novellianalyyseja, en muista oliko rakkauteni puhjennut jo ennen tätä tehtävää vai alkoiko se siitä, mutta joka tapauksessa rakastuin myös tuohon Mansfieldin novelliin, tunsin näkeväni sanojen taakse, suoraan novellin ytimeen. Otsikoin aineeni "Sydämen laulutunti", ja kun opettaja antoi aineista palautetta kokeiden jälkeisellä viikolla, hän puhui myös otsikoinnista ja nosti omani esiin hyvänä esimerkkinä. (Kouluaikojen voitokkaimpia hetkiä.)


Vuosia myöhemmin tilasin nettiantikvariaatista novellikokoelman Puutarhakutsut (Weilin + Göös 1980), joka sisältää 18 Mansfieldin novellia eri kääntäjien suomentamana. Joukossa on Laulutunti, ja esimerkiksi myös viehkeä Kuppi teetä, joka taas luettiin eräällä kirjoituskurssilla vuosia sitten. Siinä Rosemary Fell -niminen nuori rouva törmää kadulla nuoreen naiseen, joka pyytää epätoivoisesti rahaa kuppiin teetä. Rosemary vie naisen kotiinsa ja tarjoaa teetä tuolle pikku raukalle. Sen jälkeen he juttelisivat sydämellisesti takan lämmössä. Ennen kohtaamista Rosemary on käynyt antiikkikaupassa ihailemassa pientä emaljirasiaa, joka maksaa 28 guineaa. Iltapäivä on ollut hengästyttävä.

Kuppi teetä on tyypillinen mansfieldilainen novelli, ainakin sikäli millaisiksi minä ne käsitän. Tapahtumaympäristö saattaa olla hyvinkin arkipäiväinen, mutta henkilöt on kuvattu sielukkaasti, heidän ajatuksensa helisevät. Ja tietenkin lukiessa on koko ajan tunne, että kyse on jostain muusta kuin mistä puhutaan, ja että kaikki samaan aikaan on siinä, ihan silmien edessä.

Siitä huolimatta minulta on jäänyt noin puolet Puutarhakutsujen novelleista lukematta. Miksi? Ehkä jotkut novelleista tuntuvat jopa liian hienovaraisilta, ilmassa leijuvilta kuvilta. Tai sitten niitä pitäisi vain lukea rauhassa. 

Entä se yhteys? En ole varma, mistä tunne syntyy. Joka tapauksessa olen iloinen, että Virginia Woolf palautti tämän ihastuttavan kirjailijan taas mieleeni.


perjantai 24. helmikuuta 2017

Minä rakastan sinua, ja muuta tunnepuhetta

Luin Helmin jutun tunnepuheesta.*

Minä kuulun niihin, joiden on vaikea ilmaista tunteita puhumalla. Olen opetellut, mutta se on joskus silti vaikeaa. Kuulun myös niihin, jotka usein pitävät asiansa omana tietonaan. Jo koulussa se kiusasi minua. Viittasin vain ranskan tai ruotsin tunneilla, kun tiesin vastauksen, en missään nimessä silloin, kun olisi pitänyt kertoa polveileva mielipide.




Tämä ei tarkoita, etteikö minulla olisi mielipiteitä. Saati tunteita. Olen vain ilmeisesti oppinut pitämään ne omana tietonani. Ainakaan en ole niitä, joiden on helppo sanoa suoraan.

Pienessä porukassa on helpompi (turvallisempaa) ilmaista mielipiteensä, kuin isossa ja vieraassa. Hyvin tuttujen ihmisten kesken en ehkä epäröi yhtään kertoa, mitä ajattelen.

Uskoisin ja toivoisin olevani ihminen, joka ei jää vaiti silloin, jos jotakuta kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Uskoisin myös olevani ihminen, joka ainakin joskus sanoo jotain kivaa ihmisille.

Mitä tunteiden analysointiin sinällään tulee, siinä olen aika hyvä. Varsinkin silloin, kun voi eritellä niitä jonkun ulkopuolisen kanssa. Rakastan analysoida ja puhua tunteista ja se on mielestäni ihmisenä olemisen kannalta hyväksi, kunhan ei jahkaukseksi mene.

Kasvokkain, toinen toiselle keskinäisistä tunteista puhuminen onkin vaikeampaa. Mitä kompleksisempi ja suurempi tunne, sen vaikeampaa.

Pahinta mitä olen parisuhteessa kuullut, on että en saanut toista tuntemaan itseään rakastetuksi. Siitä on kauan, olen opetellut ja olen ehkä oppinutkin jotain. Olen myös miettinyt paljon, mistä arkuuteni johtuu. Vaikka ne kolme vaarallista sanaa: minä rakastan sinua.

Olen ehkä miettinyt, että jos se ei olekaan totta. Mihin oikeuteen minut voidaan haastaa näiden sanojen vuoksi? Mihin sitoudun? Tulenko luvanneeksi jotain, mikä ei ole totta? Onko se totta?

Voin myös pelätä, että en saa vastakaikua. Mitä jos se kiusaantuu, kääntää päänsä pois, vaihtaa puheenaihetta, naurahtaa hermostuneesti? Mitä jos se ei tunnekaan samalla tavalla? Mitä jos minut torjutaan, siis.

 Lisäksi olen saattanut miettiä, mitä minun tykkäämiseni, minun rakastamiseni toista liikuttaa. Mitä hän minun tykkäämiselläni tekee, mitä merkitystä sillä hänelle muka olisi?

Tämä koskee myös mielipiteiden ilmaisua. Pidän ajatukseni omanani, koska pohjimmiltani en aina usko, että niillä on merkitystä. On toisia ihmisiä, tärkeämpiä, joiden mielipide merkitsee enemmän.

Tietysti pelkään myös negatiivisten tunteiden ilmaisua. Joskus on tosi vaikea sanoa, että nyt tuntuu pahalta. Mitä jos se kääntää selkänsä, ei halua katsella tällaista napisijaa/ärisijää/itkuista riepua?

**

Tämä saa ajattelemaan, mitä kaikkea taustalla on. On ainakin pelkoa torjutuksi tulemisesta. Pelkoa siitä, että minä en merkitse mitään, se mitä ajattelen tai se miltä minusta tuntuu. Tai sen uskomista oikeastaan, oman arvon vähättelyä.

Kaikki saa myös ajattelemaan, miten paljon pelko hallitsee elämääni, sitä mitä jätän tekemättä ja sitä minkä päätän tehdä. Mietin tätä paljon myös viime syksynä. En ole vieläkään varma vastauksista.

**

Mielestäni rehellisyys ja avoimuus tunteiden ilmaisussa kuuluu ihmissuhteissa asiaan. Arvailu on syvältä. Olen siis yrittänyt opetella. Haluan olla ainakin sellainen ihminen joka sanoo kun tykkää. Ja näyttää sen. En halua säästellä ainkaan hyvistä tunteista kertomisessa, enkä oikeastaan mistään muustakaan

Haluaisin hyväksyä myös sen, että jollekulle on helpompi ilmaista tunteita esimerkiksi tekojen kautta, mutta kyllä kai jonkinlainen omista tunteista puhuminen myös toisaalta tekee hyvää ihan kenelle tahansa. Ehkä kaikki lähtee lopulta tunteiden tunnistamisesta, siitä että osaa jotenkin havainnoida, miltä tuntuu. Sitten sitä ei ehkä pelästy, itsessä eikä toisessa. Tätäkin olen miettinyt paljon.

Minä opettelen vielä. Haluaisin että tunteet virtaisivat minussa vapaasti. Haluan huutaa, itkeä ja halata. En tiedä, ehkei se kaikki ole minua varten, ääneen huutaminen. Tai ehkä onkin. Jossain haluan huutaa. Haluan olla pelkäämättä tunteita. Nyt tuntuu tältä, huomenna tuolta, se ei ole niin vaarallista. Se kaikki on totta. Ja siihen on oikeus.



 *Minä luin Helmin kirjoituksen, ja Helmi oli lukenut Visual Diary -blogia. Kiitos molemmille! Helmin juttu käsitteli lopulta ehkä eniten mielipiteiden ilmaisua ja keskustelua, tästä tuli tunnepitoinen juttu tunnepuheesta.










maanantai 13. helmikuuta 2017

Ajan katoava virta

Viime syksyn kirjoista eniten odotin tätä, nimittäin Peter Sandströmin Laudaturia (S&S 2016, suom. Outi Menna). En tuntenut Sandströmiä ennestään, omaa tietämättömyyttäni tietysti, hän on ruotsiksi kirjoittava romaani- ja novellikirjailija joka asuu Turussa, mutta jokin sai vakuuttuneeksi, että tämä kirja täytyy lukea.

Kirjan kertoja on mies, Peter nimeltään, ja hän muistelee erästä elokuun päivää vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Kirjan nykyhetkessä sama mies menee tapaamaan vanhaa kollegaansa, professori Tulijärveä, ja tulee samalla miettineeksi elämäänsä, vaimoaan Seepraa, lapsiaan Neoa ja Bonnieta, ja ajan kulkemista, omaa lähestyvää vanhuuttaan.



Peter on mies, joka istuu kellarissa selkä pesukonetta vasten ja lukee runoja samalla kun pesuohjelma pyörii. ("Pesukonetta ei käyttänyt kukaan muu kuin minä.") Sama mies katuu sitä, ettei ole ollut tarpeeksi läsnä lastensa elämässä, mutta huomaa kuitenkin: "Minähän olin aina paikalla." Vaimo on neljäkymmentäyhdeksän vuotta ja raskaana. Seepra myös viihtyy päiväkausia yhden Mäkisen luona, ja minäkertoja on jollakin tasolla hyväksynyt sen. Mutta kuka Mäkinen on?

Aika paljon paljastetaan kuin ohimennen, sivuhuomautuksena. Varsinainen virta on muualla, se mistä kaikessa on kyse. 

Elokuussa vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan nuori Peter on palannut kesäksi lapsuudenkotiinsa. Hänen isänsä on jäämässä eläkkeelle. Sinä päivänä elokuun päivänä isä muuttuu yhtäkkiä toiseksi mieheksi, sellaiseksi joka soittelee puheluja ravintola Döbelnin tuulikaapista ja sanoo, että nyt mennään hoitamaan pari asiaa. Peter tajuaa isästään jotain sellaista mitä ei ole koskaan tajunnut, ja samalla ehkä elämästä yleensä, ajan kulumisesta.

Laudatur tuo mieleen Per Pettersonin. Jo ensimmäisestä virkkeestä tulee mieleen Per Petterson. "Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä." Mies pohdiskelee elämäänsä, vähän sivustakatsojana, mutta tarkkanäköisesti, surumielisen humoristisesti. Liikutaan kahdessa eri aikatasossa, on kesäinen päivä menneisyydessä, sellainen päivä josta jälkeenpäin voi sanoa, että silloin asiat loksahtivat uudenlaiseen järjestykseen eikä mikään näyttänyt samalta kuin ennen.

Omalaatuisella tavalla Sandström yhdistää mietteliääseen kerrontaan huvittavia havaintoja ja absurdeja, unenomaisia tapahtumia. Sodan käyneet miehet ajavat ränsistyneellä pihamaalla karusellissa. Toinen miehistä hilataan ylös lipputankoon, keittiössä odottaa pyörätuolissa istuva nainen, perheen lapsen nimi on Gretchen ja hän onkin aika jännä pakkaus. 

Viehkeä kirja, mutta oli myös jotain josta en saa kiinni. Jotain varmasti ajateltua, mutta sellaista joka jää etäälle. Outi Mennan suomennos on hyvä, sikäli kuin sitä pystyn arvioimaan. Yliopistomaailma ja tiedon olemus saavat osakseen paljon pohdintaa. Mutta vielä tärkeämpää on rakkaus, ja joku muu, sen tajuaminen, mistä päivästä toiseen yhteen liittyvissä päivien kulussa on kyse. Ja sen, että kun päiviä on ketjussa tarpeeksi, näkee, että kaikki ei ehkä linkittynyt yhteen niin kuin kuvitteli.

Kuten Pettersonilla, aikatasot lomittuvat tiukasti. Lämmin elokuun päivä tulee tähän, ihan lähelle. Jossain on alkusysäys sille, miksi vaimoa sanotaan Seepraksi. Jossain on myös lapsuus, ja nuoruus, ja jotain sellaista, miksi elämästä tuli sellainen kuin tuli. Mutta onko käännös takaisin kohti lapsuutta mahdollinen vasta tietyssä iässä, tietyn rajapyykin jälkeen?

Tämän haluaisin kysyä kertoja Peteriltä. Joka tapauksessa kirjan loppusanat ovat kauniit, jopa liikuttavat.

Samalla aavistelen, että kirjailija-Peter ei ole ollenkaan niin vakava kuin ainakin minuun tihkunut pohjavire tässä kirjassa, tai pikemminkin, että hän on juuri sellainen kuin tämä kirja: tosissaan elämän edessä, mutta myös suupieli virneessä, sellainen joka näkee miehiä lipputangon nokassa ja sianruhon auton takakontissa, ja oman hymyilyttävyytensä myös.

Lukukokemus ei ollut niin voimakas kuin odotin. Mutta kiinnostava, vähäeleinen kirja, terävä, yllättävästi huvittava, ja yllättävästi surullinen myös. Välillä oli pakko keskeyttää lukeminen koska ajan kuluminen tuntui niin raskaalta kestää, se että se kuluu, vääjämäättä, yhdestä päivästä tulee monta, ja onko lopulta edessä päivä jolloin se mikä joskus oli vielä mahdollista, ei ole sitä enää.


perjantai 3. helmikuuta 2017

Play

Pitkän aikaa olin työlääntynyt kirjoihin. Olen aina rakastanut kirjoja – esineinä, taidemuotona, itsetarkoituksena, niiden sanoja ja ilmaisuvoimaa ja kaikkea mitä kirjaan ja sen elämään kuuluu. Viime vuoden jälkimmäinen puolisko meni kuitenkin kriisissä minun ja kirjan välillä. Olin kyllästynyt kirjaan. Se ei tuntunut voivan välittää sellaista, minkä halusin elämässä tuntea. Nimenomaan tuntea! Saat tuntuivat vajavaisilta ja kirja esineenä mykältä.

Elokuvalta olen kadehtinut monipuolista ilmaisuvalikoimaa. On musiikkia, valoja, kuvakulmia, nopeuksia ja hitauksia. Elokuvia katsoessa ihaninta on se, että ei tarvitse analysoida mitään. Kun opittuja keinoja ei juuri ole, voi vain katsoa. Sama koskee visuaalista taidetta (valokuvaa varsinkin), joka sekin on usein toiminut vastahuumeena kaikelle kirjalliselle muodolle joka elämässäni on niin läsnä.

Nyt on kuitenkin elokuvan vuoro olla pannassa. Olen nähnyt liikaa elokuvia. Mikään ei sytytä. Tarvitsen tauon.

Ilokseni huomaan, että kirja toimii taas. Kirjat ovat ihania. Kirjoissa on viisaus. Rakastan kirjoja.

Mutta keskiviikkona olin konsertissa Musiikkitalossa! Kyseessä oli Musica Nova -festivaalin alkajaiskonsertti, jossa RSO soitti neljän säveltäjän (Sauli Zinovjev, Michel van der Aa, Sebastian Hilli ja Andrew Norman) teokset. Spontaani idea lähteä paikan päälle syntyi samana aamupäivänä, mutta ajatus, se oli muhinut jo kauan. Olen kaivannut musiikkia, ja olen kaivannut kuunnella sitä sille pyhitetyssä paikassa pitkästä aikaa. I want to see something I've never seen before, sanoi Robert Mapplethorpe, ja niin haluan minäkin. Haluan nähdä ja kuulla, haluan olla ymmärtämättä, haluan olla analysoimatta kuiviin mutta haluan tulla ravistelluksi, että joku tuntuu joltain.

Keskiviikon konsertti oli erinomainen aloitus. Orkesteri nousi ja laski kapellimestarin kädenliikkeestä. Soittajat toimivat yhdessä niin että korkeaan saliin muodostui valtavasti eri ääniä, upea sinfoninen maisema. Niin sanottu nykymusiikki ei ehkä aina ole minun makuuni, sikäli kuin sitä tunnen, ja keskiviikon konsertti osittain vahvisti tätä käsitystä. Kaipaan ehkä suurempia kaaria, pakahdusta, jotain, vaikka sitten mahtipontisuutta, sellaisten hermostuneiden nykäyksien sijaan, joita nykymusiikkiin tuntuu kuuluvan. (Kuten huomaa, kovin kehittyneitä keinoja musiikkikokemuksen ilmaisuun ei ole.)

Tai sitten kaipaan vain jotain tuttua, ja tämä nykymusiikki olisi juuri jotain, mitä en ole nähnyt ja kuullut tarpeeksi. Joka tapauksessa, oli jo ihanaa istua konsertissa ja tarkkailla orkesterin toimintaa ja säveltäjien hykertelyä esityksen jälkeen, ja onneksi varsinkin Andrew Normanin sävellyksessä oli myös ihania kontrasteja, hiljaisuuksia ja vastapainoksi muutama mahtipontisempi kohta, puhallinsoittimet päristelivät.

Tulvikoon elämääni siis lisää musiikkia! Sinfoniamusiikkia, oopperaa, konserttoja, ja tulvikoon myös tanssia, nykytanssia ja klassista balettia sekä myös tanssitunteja. Ruumis huutaa tanssitunnille.

Tällaisia ovat taidemuotojen nousut ja laskut elämässäni.

torstai 26. tammikuuta 2017

Olen valaan laulu

Haluaisin kirjoittaa improsta, haluan puhua siitä. Haluan tehdä sitä.

Kuten monista parhaista asioista, improstakin on vaikea kirjoittaa, sen synnyttämää ravistelevaa iloa on vaikea vangita. Joka tapauksessa, viime syksynä kävin kerran viikossa leppävaaralaisen koulun askarteluluokassa kaksi ja puoli tuntia kerrallaan, ja ne olivat koko pimeän syksyn hauskimpia iltoja. Tiistai-impro oli niiden nimi, ja mitä siellä tehtiin?

Harjoituksia. Kohtauksia. Kurssin kuvauksessa oli puhuttu leikkimisestä, läsnäolosta, heittäytymisestä ja siitä, ettei oteta itseä vakavasti. Kuulosti hyvältä, kaikki. Kirjoittamisen ja elämisen ja esiintymistilanteiden ja kaiken suhteen.

Tässä olen hiihtämässä tammikuussa 2017. Kerran olin improssa hiihtoretkellä.
Kumpikin oli mukavaa.


Harjoituksissa lämmiteltiin, fyysisesti ja henkisesti. Yhden leikin nimi oli Kisu etsii kotia, ja siinä pitää vaihtaa vikkelästi toisen kanssa paikkaa niin että Kisun silmä välttää. Tai tällaista: Ota pari. Muodostakaa kirjain K, tai karhu luolassa, tai munat kennossa. Siitä vaan, puhumatta, suunnittelematta, sopimatta mitään.

Vähitellen ruvettiin tekemään kohtauksia kahden tai useamman ihmisen kesken. Kohtauksia mistä? No mistä tahansa. Parasta oli, kun vain ruvettiin tekemään. Leikkimään, näyttelemään. Kohtaus sai syntyä mistä tahansa, usein pieni arkinen asia tai tilanne riitti, ja parhaat jutut syntyivätkin ehkä niistä. Joskus opettaja tai muut ryhmäläiset keksivät tilanteen tai paikan, josta lähdettiin liikkeelle. Sellainen saattoi olla esimerkiksi hautaustoimisto, kaksi vanhaa ystävää baarissa, uimahallin kahvio tai nakkikeiton valmistus.

Suunnitelmaa, juonta tai päämäärää ei kohtauksissa ole. Tärkeintä improssa on sanoa kaikkeen kyllä. Sillä tavalla tilanne etenee ja osapuolet saavat rohkeutta tuoda lisää ideoita, siis tarjouksia, mukaan. Tärkeää on myös jättää analyyttinen ajattelu ja ajattelu ylipäänsä pois, sanoa ja tehdä se mikä tulee ensimmäisenä mieleen. Hyödyllistä ja hauskaa katsojan kannalta on määritellä tilanne ja osapuolet mahdollisimman tarkkaan. "Seppo! Terve. Olet siis vihdoin hankkinut siamilaiskissan!"

Tällä hetkellä olen mukana neljän kerran intensiivikurssilla. Molempien kurssien järjestäjä on ollut Työväenopisto. Tähän mennessä olen ollut ainakin R-Kioski, saippuakupla vanhuksen jalalla, porsaanreikä laissa ja valaan laulu, puhumattakaan kohtauksista, joissa olen ollut mm. hiihtoretkellä, deittiohjelmassa, baarissa ja hautaustoimistossa ja pyramideilla ja mitä vielä, tärkeintä ei ole se missä ollaan vaan millaista se on, miltä tuntuu.

Mikä improssa sitten on sellaista, että kun pimeässä syysillassa seisoin leppävaaralaisen pellon laidassa odottamassa bussia kotiin, olin pelkkää keveyttä ja hymyä ja nauru sen kuin kumpuili jossain hyvin syvällä sisällä.

Leikkiminen. Se että kaiken saa keksiä, kaiken saa keksiä tyhjästä ja kaikki otetaan vastaan. 

Se, kun seison muiden edessä tekemässä kohtausta tietämättä mihin se johtaa, ja unohdan esillä olemiseni, unohdan katselijat, unohdan itseni.

Ja nauraminen. Miten pienet eleet, sanat ja vivahteet voivat naurattaa NIIN PALJON.

Tietysti opettaja on ihana. Hänen nimensä on Anna Rimpelä ja hän on onnistunut saamaan aikaan turvallisen ja luottavaisen tunteen ainakin minulle: On helppo mennä mukaan. Mokaaminen ei ole vaarallista. Mokaaminen ei oikeastaan ole edes mahdollista.

Mahtavaa onkin se, että melkein kaiken voi tehdä ja kaikki on oikein. Kukaan ei tule sanomaan, että minun porsaanreikäni tai valaan lauluni ei olisi oikea. Se on minun käsitykseni asiasta ja siksi oikea. Mokaaminen ei ole vaarallista. Paljon tylsempää on olla yrittämättä. Tai laskelmoida jotenkin etukäteen.

Niin kauan kuin unohtaa valmistautumisen, kaikki menee hyvin. Suunnittelun sijaan kannattaa keskittyä tilanteen ja toisen ihmisen mukana liikehtimiseen. Vastapuoli onkin improssa tärkeä. Jos et itse keksi yhtään mitään, kuuntele toista. Katso mitä hän puhuu ja tekee, sanoo opettaja. Sieltä tulee varmasti tarjous.

 Lopulta parasta kaikessa onkin ehkä vuorovaikutus. Se että toisella on oma mielikuvituksensa, omat epämukavuusalueensa, ja että hänkin panee parastaan, jotta tilanne syntyisi ja etenisi.

Ja hienoa on se, miten tyhjästä kaikki lähtee. Rekvisiittaa eikä suunnitelmaa ole. Me luomme kaiken, tilanteen, sen osanottajat, materiaalin, tunteet ja tapahtumat. Ja että kaikki on mahdollista: tilanne voi edetä mihin tahansa suuntaan. Se on vapauttavaa. Mitään tarinan pakkoa ei ole.

Ainakin vielä tässä vaiheessa. En tiedä, mihin suuntaan improvisaatio etenisi, jos sitä tekisi enemmän, enemmän tarkoituksella, että se tähtäisi johonkin, voiko se tähdätä johonkin, en tiedä. Esityksiin oikealle yleisölle? Tähän mennessä parasta on ollut se, että mitään päämäärää ei ole.

Mutta haluan lisää. Haluan tehdä tätä lisää. Joka viikko.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Shine

Viihdyn nykyään parhaiten joogasalilla, mutta satunnaisista vierailuista jumppaan saa kaivattua vaihtelua (ja erittäin tarpeellista hyppelyä ja heiluntaa). Jumppatunneista on parhaimmillaan myös se ilo, että ne saattavat tuoda elämään hyvää musiikkia. Yksi yliopistoliikunnan ihana ohjaaja (nimeltään ehkä Outi) tutustutti aikoinaan step-aerobicissä Regina Spektoriin, ja viime maanantaina Motivuksessa cardio-tunnilla soi karmean räminäteknon seassa tämä takavuosien helmi:

 https://open.spotify.com/track/2Po9CrYNIdjRChQ6i8Y532

 Pidin kyllä Kwanista silloin joskus 2000-luvun alussa, mutta sittemmin se on painunut unohduksiin. Olen iloinen, että cardio toi tämän taas elämääni. Kaunis, ihana kappale! Ja hyvät sanat, juuri nyt.

tiistai 17. tammikuuta 2017

NIAGARA ja kynnet

Tämä ei ole mainos Alec Sothin valokuvanäyttelystä, koska se päättyi juuri sunnuntaina Suomen valokuvataiteen museossa. Tämä on yritys kertoa yhdestä kuvasta näyttelyssä ja siitä, miksi se iskostui minuun, sai jotakin liikahtelemaan, heti siinä paikan päällä kuvan edessä. Muutkin kuvat olivat hienoja, mutta tämän kuvan näkeminen teki näyttelystä käymisen arvoisen, se oli se yksi kuva joka usein riittää. Se puhui, sitä katsoessa alkoi itkettää, tai joku itku alkoi sisälläni, ja avasi jotain.

Mies ja nainen istuvat punaisella sohvalla alasti, he ovat Michele ja James. Mies suoraan kameraan päin, ei peittele mahaa eikä penistä. Nainen, vähän kääntyneenä nojautuu miestä vasten, polvi kohotettuna miehen jalkaa vasten.

Joku selkeys, rauha jolla he ovat kuvassa, valmiita olemaan esillä, luottavaisuus. He ovat ylpeitä, mistä? Rakkaudestaan, ajattelen. Siitä että heillä on se, ja toisistaan. Niagara-sarjassa Soth oli mennyt Niagara-putouksille, joka on ilmeisesti jonkinlainen yleinen rakkaudenosoituspaikka, jonne mennään ottamaan valokuvia ja pitämän vihkitilaisuus. Soth kuvasi rakkauden ilmenemismuotoja: motelleja, joutseneksi muovattuja pyyhkeitä motellin sängyllä, rakastavaisia, sulhasia ja morsiamia, perheitä, epätoivoisia kirjeitä.

Ja tässä kuvassa mies ja nainen istuvat sohvalla alasti ja ovat ylpeitä siitä mitä ovat, enkä edes tiedä ylpeitä, kuulostaa ylpeilyltä, he ovat sitä mitä ovat ja ja ovat sitä täysillä, menevät sitä kohti. Vähättelemättä. Miehellä käsissä ja kaulassa t-paidan rusketusraidat, naisella vaaleaa luomiväriä ja kynsilakkaa varpaankynsissä ja sormissa, ehkä ranskalainen manikyyri, ei aivan tuore enää. Vaikutelma on lihallinen, ehdottomasti, ja vähän suttuinen jopa, mutta minä tuijotan kuvaa ja varsinkin kynsilakkaa ja se osoittaa: nämä ihmiset välittävät itsestään, he välittävät rakkaudestaan ja toisistaan ja haluavat osoittaa sen näin.

Ei se mitään, että näppylät ja ihon uomat näkyvät. Michele ja James arvostavat elämäänsä ja sitä mitä heillä on, eivätkä pelkää näyttää sitä. Omalla tavallaan, sillä mikä sopii heille. Michele pitää manikyyreistä ja haluaa suoda sellaisia itselleen. 

Tässä on elämä, minä ajattelen. Elämä ei ole sitä että on sataprosenttisen cool, ostaa merkkivaatteita ja varjelee niitä vaatekaapissa, tai varjelee tunteita omassa sisimmässään, elämä ei ole suojelemista, se on tässä: Tässä sohvassa, niissä kynsissä, siinä alastomuudessa. Peliin laittamisessa.

Voi myös miettiä, varsinkin jälkeenpäin, miksi mies istuu rehvakkaana (onko hän rehvakas vai luottavainen, auki) kameraan päin, ja nainen kääntyneenä, ei katso kameraan vaan johonkin muualle, ajatuksissaan, alistuneenako, vai onko hän tässä paikassa turvassa, rauhallinen. Kyllä kai kyseessä on pariskunta? Suojeleeko nainen miestä? Suojeleeko hän itseään kääntymällä, olemalla paljastamatta kaikkea? Suojeleeko hän jotain heidän yhteistään, rakkautta, pelkääkö hän menettävänsä jotain?

Minulle tämä oli kuitenkin, kynsien ansiosta ja ainakin katsomishetkellä kuva läsnäolosta, pelkäämättä päin menemisestä. Elämää, omia tunteitaan, sitä mistä pitää. Sen arvostamisesta, elämän arvostamisesta, ja oman itsen, ja toistemme – ja sen näyttämisestä.


Kuva löytyy Alec Sothin sivuilta tämän linkin takaa klikkaamalla näyttelyhuoneen kuvaa, josta sarjan kuvat aukeavat yksitellen. 21 / 64.





 



torstai 12. tammikuuta 2017

Hotellini Hertta

Vietin juuri ihastuttavan puolitoistatuntisen lukemalla mainioita tekstejä, joita lukiessa alkoi usein hymyilyttää. Monet jutut ehkä vähän turhan pitkiä, tiivistämisen varaa löytyi, mutta kun siellä täällä pysähtyi johonkin sanaan, paljastui hauska ajatus tai mielleyhtymä, ja teki mieli jatkaa lukemista. 

Tekstit olivat... omiani! Jippii!

Olen tässä vähän miettinyt, mitä tehdä blogille. Haluan kirjoittaa, mutta missä? Olisiko uudessa blogissa, tyhjältä pöydältä aloittaminen helpompaa? Uskaltauduin luomaan silmäyksen meneeseen, ja sehän oli mitä hurmaavin. Pidän tästä blogista! Minulla on ollut hauskaa sitä kirjoittaessa, minulla oli nyt hauskaa sitä lukiessa. Häpeä ei puristanut sisuskaluja, niin kuin joskus käy, kun vilkaisee tuoretta tekstiä uudestaan. Pthui.

Blogin tarkoitus on ollut tarjota tila kirjoittamiselle, ja kirjoittamiselle ilman rajoja, ja kuitenkin sellaiselle kirjoittamiselle, jolla (ainakin teoriassa) voisi olla lukijoita. Minulle on tyypillistä hioa ja muokata kaikkea kirjoittamaani, mutta blogissa olen yrittänyt keskittyä pistelemänä enemmän mitä mieleen tulee, antamaan mennä. Ja sellainen tila siitä on tullutkin, parhaimmillaan ajatus on juossut ja hyppinyt, ja silti löytänyt oikean tilan ja muodon. Joskus on ollut hiljaista, vaikea tavoittaa sitä mistä haluaa kirjoittaa, tai taukojakin, kuten viime kuukausina.

Haluaisin kirjoittaa enemmän, haluaisin mainostaa blogia rohkeammin. Ehkä tällä hetkellä yritän kuitenkin löytää ensi sijassa kirjoittamisen ilon, jonka varsinkin alkuvuosilta nyt muistan.

Jatketaan siis! Täällä vai missä, en ole varma, mutta jos blogin pitäminen on ollut näin hauskaa, minä kyllä jatkan.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Puhun parhaiten vertauskuvilla


Noiden kirjojen kirjoittajat ovat kaikki tarvinneet omaa aikaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, Frank sanoo ja huitoo kädellään kirjahyllyyn päin. – Sinä olet kirjailija ja sinun työpaikkasi on pään sisällä.

Huh mikä kirja.

Riitta Jalosen Kirkkaudesta (Tammi 2016) tekee lähes joka sivulta mieli siteerata jotain. Kirjoitan kirjasta pätkiä muistiin, ne sopivat elämääni nyt ja tuovat lohtua levottomina iltoina. En muista vähään aikaan lukeneeni toista kirjaa, jossa kuvaan valuisi yhtäkkiä toinen kuva, usein raaka, joka liikkuisi yhtä vaivattomasti assosiaatiosta toiseen, nykyhetkestä menneeseen, silmien edessä olevasta hätkähdyttäviin kuvitelmiin.




Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka eli vuosina 1924–2004. Romaanissa Jalonen eläytyy hänen sisäiseen maailmaansa ja myös ulkoisiin tapahtumiin ainakin pääpiirteissään. Frame vietti parhaat nuoruusvuotensa kammottaviin mielisairaaloihin suljettuina, mutta pääsi lopulta vapaaksi, ensin ystävänsä armeijamökkiin, sitten aaltojen paiskomalle Ibizan saarelle ja lopulta Lontooseen. Frame loi merkittävän kirjallisen uran, hänen kohdallaan voi kirjaimellisesti sanoa, että kirjallisuus pelasti kuolemalta (kirjallisuuspalkinto myönnettiin otollisesti juuri ennen suunniteltua lobotomialeikkausta), mutta se pelasti muutenkin, sanat pelastivat ja kirjoittaminen. 

Skitsofreniadiagnoosi oli väärä, mutta herkkä Janet on, häkellyttävän herkkä, värähtelee jatkuvasti assosiaatiosta toiseen.  Ihmeellistä, miten Riitta Jalonen on päässyt hänen nahkoihinsa. Epäilen, että Jalonen on kirjoittanut kirjaan paljon sellaista, mitä itse tietää. Niin paljon eletynoloista kuvausta kirjassa on kirjoittamisesta, sen merkityksestä ja etenemisestä, aaltoilusta elämän kanssa. En tiedä, kumman kirja on enemmän, Jalosen vai Framen, eikä tietysti tarvitsekaan tietää, se on molempien, kirja avaa tien ainakin minulle ennestään täysin tuntemattoman kirjailijan mieleen, ja millaisella tavalla, ja samalla kaikki toimisi ilman että kyseessä olisi todella elänyt henkilö. 

Tuntuu oikeastaan epäuskottavalta, että Janet Frame todella on elänyt, niin todesti ja samalla taianomaisesti hänen mielensä aaltoilee Jalosen kirjassa, ei hän voi olla todellinen ihminen, ei sellaisesta voisi kirjoittaa näin. Ja silti, ihmeellistä,  hän on elänyt, kulkenut savusumuisen Lontoon ruskeita katuja punatukkainen pää hehkuen. 

Luen kirjaa lyhyissä pätkissä, kieli on sellaista jota ei voi eikä tee mieli ahmia. Lisäksi tässä on jotain joka menee niin syvälle, ettei sitä voikaan ohittaa nopeasti. 

Vedän höyhenpeiton pääni yli. Pehmeässä vuoteessa annan itseni vajota, päästän irti kaikista kuvista, kerin yltäni vuosia pois jonnekin niin kauas, että jäljellä on vain tyhjä aukko, jossa ei ole sanan sanaa, eikä mikään heijastu kirkkaana takaisin.