Jaahas, taas on löytynyt paras koskaan
lukemani kirja. Ajatella, että Patti Smithin Ihan kakaroita on notkunut
liepeilläni kirjakaupan hyllyssä ja tietoisuudessani aina suomennoksen (WSOY 2010) ilmestymisestä asti, mutta nyt vasta kohtasimme. Nyt olin valmis.
En ollut kuvitellut kirjaa tällaiseksi. En
ollut kuvitellut Pattia tällaiseksi. Kuvittelin jonkinlaisen rääväsuisen rokkarin,
sanavalmiin, tiedostavan ja vähän röyhkeän, ja itsehän tunnen oloni hailakaksi
ja jotenkin liian kiltiksi aina vieraillessani rock-skenessä (mitä ei välttämättä tapahdu kovin
usein).
Keskeinen henkilö kirjassa on tietysti Robert
Mapplethorpe, mutta vähintään yhtä kuohuttavaa on Patti Smithin oma tie
taiteilijaksi. Smith kutsuu itseään ”omalaatuiseksi seinäruusuksi jolla oli
jyrkkiä mielipiteitä”. En ole aiemmin tiennyt Smithistä lähes mitään. Toki
kirjassa kuvataan hänen uransa alkuvuosia 1960-luvulta 1970-luvun lopulle,
mutta yllätyin silti ujoudesta, epävarmuudesta ja jonkinlaisesta sopeutumattomuudesta, josta hän kirjoittaa. Ehkä Smith oli
myös sanavalmis ja röyhkeä, tai ainakin kehittyi sellaiseksi, ja tiedostava hän
on varmasti aina ollut, mutta vaikutuin myös tarpeesta
jopa vähän vetäytyä, sekä täydellisestä omaehtoisuudesta.
New Yorkin kaduilla ja vähitellen Smithin
tuttavapiirissä vilisee sellaisia nimiä kuin Andy Warhol, Tinkerbelle (!), Allen
Ginsberg ja Jimi Hendrix. Smith on sisällä skenessä, mutta tarkkailee sitä myös
ulkopuolelta ja lausuu teräviä mutta kunnioittavia kuvauksia kanssakulkijoistaan.
Entäs tämä sitten:
”Janis oli kuin kuningatar sädekehänsä päällä, kun hän istui laiskanlinnassaan Southern Comfort –pullo aina kätensä ulottuvilla – jo iltapäivällä. Michael Pollard oli yleensä kiinni hänen kyljessään. He olivat kuin kaksoset, jotka rakastivat toisiaan yli kaiken; heillä oli samat puhemaneerit, he lopettivat kaikki lauseensa sanaan man. Minä istuin lattialla, kun Kris Kristofferson lauloi hänelle ”Me And Bobby McGeen”, ja Janis tuli mukaan kertosäkeessä. Tällaisia hetkiä sain todistaa, mutta olin niin nuori ja mietin jatkuvasti niin paljon omia asioitani, etten oikeastaan tajunnut todistavani mitään erityistä.”
Tulen onnelliseksi lukiessani tällaisia
kuvauksia. Historia on varmaan täynnä tällaisia hetkiä.
Ehkä historia on vain näiden hetkien värittämistä, uudelleenkertomista
myöhempien aikojen ymmärryksen valossa? No ei ehkä sentään. Joskus, harvoin,
sattuu että tajuaa olevansa läsnä sellaisena hetkenä johon tiivistyy jotain erityistä.
En ole lukenut kirjaa englanniksi, mutta
ainakin suomentaja Antti Nylén on tehnyt suomennoksesta elinvoimaisen ja
sanavalinnoiltaan yllättävänkin.
Rakastan kirjassa tihkuvaa materiaa: roinaa,
onnenkaluja ja taikaesineitä, joita Patti ja Robert haalivat ja vaalivat. Patti
seisoo hotelli Chelsean aulassa täytetty varis kädessään, Robert hamstraa halpahalleista
lasihelmiä ja pääkalloja ja alennusmyynnistä valokuvakehyksiä. Pukeutumisen
kuvaukset ovat ihania. Patti lähtee ulos Eedenistä
itään –asussa eli laivastonsinisessä viskoosimekossa ja olkihatussa,
Robertilla on lampaannahkaliivi, merimieslakki tai nahkarotsi. Yksityiskohtien
määrä on loputon. Haluan heti kartuttamaan omaa taikaesinevarastoani,
inspiraatioalttareitani.
Rakastan ruokakuvauksia 1960- ja 70-luvun New
Yorkista. Puoliksi syöty hot dog, Pattin salaattikeitto, hummeri jonka Sam
Shepard vie Pattin syömään, ja snowball-jälkiruoka
(vaniljajäätelöllä täytetty suklaakakkupallo, uuh).
Rakastan Smithin bändin ja esiintymisen
orgaanisuutta, sitä miten se muotoutuu vähitellen, kun oikeat ihmiset, soundit
ja esiintymispaikat löytyvät. Ja sitä, että jokainen kappale ja esitys syntyy kuin uudelleen tiiviissä suhteessa yleisöön. Siellä on se
vimmaisuus ja röyhkeys, joka Patti Smithiin mielessäni liittyi.
Esineiden, tavaroiden, sanojen, ideoiden ja
näkyjen virta kulkee esteettä myös Pattin ja Robertin työhön. He tekevät koko ajan jotain. Tällaista orgaanisuutta ja runsautta minäkin haluan.
Ihan kakaroita on aarreaitta ja pelkästään
Patti Smith mieletön inspiraatio. Tietysti myös kuvaus Patti Smithin ja Robert
Mapplethorpen suhteesta on sekin hieno, ja luottamusta herättävä osoitus rakkaudesta, ystävyydestä ja kumppanuudesta ja siitä miten kaikki se tukee molempia
sekä ihmisenä että taiteilijana.
