perjantai 22. elokuuta 2014

Pixadores ja opetus





Amir Escandarin Pixadores oli juuri niin kova kuin odotin. Miehet kiipesivät hullun korkean kerrostalon seinää kuin hämähäkit. Yö, aina oli yö. Sakea portugalin kieli, favela-asuntojen kelmeä valaistus. Mitä en odottanut: nauroin. São Paulon pojat pääsivät Berliiniin taidebiennaliin. "Gringot viettävät makeaa elämää." "Paikalliset maalaavat vaakatasoon." Kansalaisten kohtaamispaikaksi pystytetty graffitiseinä oli faveloiden kasvattien edessä pelkkä hupaisa pahvi.

Pixação-merkit näyttivät maagisilta. Miehet osasivat lukea ja maalata niitä, mutta eivät välttämättä kirjoittaa omaa nimeään viranomaiskaavakkeeseen tai lukea kirjaa. Ja: "Jos nimi on ainoa mitä minulla on, miksi en maalaisi sitä seinään?"

Mutta muuttuuko mikään koskaan? Joka tapauksessa, hieno elokuva. Koska lähden São Pauloon?

Entäs se opetus sitten?

No, se tapahtui jo ennen elokuvan alkua Café Engelin sisäpihalla. Saavuin paikalle 40 minuuttia ennen leffan alkua eli auttamattomasti myöhässä: kaikki istumapaikat oli varattu.

Pälyilin hetken viinilasiani pidellen ja äkkäsin pojan, joka siirteli vilttien säilytyspaikkana toimivaa arkkua tuolirivien viereen valkokankaan etuosaan.

Saako tuossa istua? kysyin. Saa, ehkä, kuului myhäilevä vastaus. Kävi ilmi, että jäbä ei ollutkaan avuliasta henkilökuntaa järjestämässä lisää istumapaikkoja katsojille (kuten minulle), vaan pelkästään aktiivinen kansalainen toimimassa oman hyvinvointinsa eteen. Tulossa oli kaverikin, joten tilaa arkun päällä ei ehkä olisi.

Ystävällinen nuorukainen tarjoutui kuitenkin hakemaan minulle toiselta puolelta pyöreän pöydän istumapaikaksi, jos sillä aikaa vahtisin arkkua. Sehän sopi, ja kohta asettelin itseäni ja viinilasiani kiikkerän terassipöydän päälle. Kaikki näytti hetken hyvältä. Sitten kahvilan omistaja ilmoitti, että pöydillä ei saa istua, ja pöydät siivottiin pois. Olin jälleen vailla istumapaikkaa, ja niin oli moni muukin.

Alkoi aktiivinen spontaanien istumapaikkojen järjestely. Jostain ilmestyi yhtäkkiä muutama lisätuoli. Toiset löysivät muovilaatikoita, joita päällekkäin pinoamalla sai itselleen kelpo istuimen.

Mitä tein minä? Seisoin paikoillani ja vilkuilin ympärilleni. Pohdin, mistä voisin löytää jotain istuttavaksi kelpaavaa. En käynyt kahvilassa etsimässä lisätuoleja, en kurkannut porraskäytävään, riittäisikö laatikoita. En oikeastaan tehnyt mitään. Lopulta levitin kaulahuivini maahan ja istuin niille sijoilleni.

En ansaitse yhtään parempaa, ajattelin. Minä seisoa pällistelin tumput suorina, kun toiset ympärilläni sen sijasta toimivat ja aktiivisesti loivat omat paikkansa.

Näinkö minun käy, ajattelin. Passiivinen kansalainen, joka ei laita tikkua ristiin oman hyvinvointinsa hyväksi. Näin käy sellaisten, jotka ovat toiminnan kohteita, eivät toimijoita. Sitä saa tyytyä siihen, mikä jää.

Paikka oli kuitenkin ihan hyvä. Olin valmis hyväksymään osani. Söin suklaata ja toivoin, että elokuva alkaisi. Väkeä parveili edessä, mutta luotin siihen, että he tajuaisivat kohta siirtyä.

Silloin vilttiarkkua vallinnut poika sai tarpeekseen. En mä kehtaa tätä enää varata, hän ilmoitti. Tulkaa istumaan vain. Paikat arkulla hänen ympärillään täyttyivät heti. Minä nostin peukun maassa pystyyn: Tämä on ihan hyvä. Minä istun tässä.

Hei kuule, tule säkin tänne, poika vaati hetken kuluttua paraatipaikaltaan yläilmoista. – Mihin muka? Ei siellä ole tilaa. Tämä on ihan…  – Tule tähän vain, mä menen tuohon eteen. Mulla on siinä kavereita.

Ja niin katsoin elokuvan mukavasti keskellä tukevaa arkkua istuen, paremmalla paikalla kuin yksikään edeltävä kokeilu oli ollut. Tunsinko ansainneeni paikkani? Olin saanut sen tekemättä mitään, korkeintaan sanailemalla leppoisasti ja hymyilemällä vähän. Toiset selkäni takana olivat ahertaneet istuintensa eteen kuin muurahaiset.

Ehkä tämäkin joskus riittää, ajattelin. Olla kanssaihmisen yllättävän hyväntahtoisuuden kohteena. Kohta hyväntekijäni nosti uudelta paikaltaan maasta peukkunsa kysymyksen merkiksi pystyyn. Sanoin kiitos ja toivoin vain, että hymyni oli tarpeeksi leveä.








lauantai 9. elokuuta 2014

Lahoren varakonsulin ahdinko

Jo pitkään on tuntunut siltä, että varmaan pidän Marguerite Durasin romaaneista. Siksi, kun äkkäsin viime syksyn kirjamessuilla divarihyllyssä Varakonsulin (Otava 1988), hankin sen heti, ja heinäkuussa luin sen.


Vuonna 1966 ranskaksi ilmestynyt Varakonsuli yhdistää kaksi tarinaa. Äiti ajaa nuoren tytön kotoa tämä tultua raskaaksi. Tyttö harhailee ympäri Intiaa, vatsa turpoaa, jalassa on haava, nälkä on silmitön. Samaan aikaan Kalkutassa puhutaan Ranskan Lahoren varakonsulista: kerrotaan, että tämä on ampunut yöllä parvekkeellaan silmittömästi puistoon. Nyt varakonsuli on Kalkutassa odottamassa suurlähettilään päätöstä siitä, mitä hänelle pitäisi tehdä. Ranskan suurlähettilään vaimo Anne-Marie Stretter pitää vastaanoton. Kalkutassa on joukko muitakin nuoria miehiä, oikea seurapiiri, joka parveilee Anne-Marie Stretterin ympärillä. Peter Morgan kirjoittaa tarinaa nuoresta tytöstä, joka kävelee Mekongjoen viertä, ohittaa Mandalayn, Siamin ja Birmanian ja päätyy lopulta Kalkuttaan. Anne-Marie Stretterin liepeillä väreilee valo, mutta myös varjo. Onnekkaat pääsevät hänen kanssaan Saarille, tarunomaiseen Prince of Wales- hotelliin, nyt myös Charles Rossett saa kutsun sinne.

Henkilöt liikkuvat kuin unessa, ja silti täynnä outoa tuskallista määrätietoisuutta. Lauseet ovat abstrakteja ja silti konkreettisia, silmieni edessä leijuu kuva mutta en aivan saa siitä otetta. Ja silti olin siellä, Tonle Sapin alajuoksulla, läkähdyttävässä löyhkäävässä Kalkutassa ja Anne-Marie Stretterin vastaanotolla, näin suurlähettilään talon puutarhan ja Anne-Marie Stretterin polkupyörän ja Gangesin rantabulevardin, jonka varrella lepratautiset makasivat.

Kirjassaan Kirjoitan Duras kirjoittaa Varakonsulista näin:
On totta, että varakonsuli huusi joka päivä… mutta minulle salaisesta paikasta. Niin kuin joku rukoilee joka päivä, hän huusi. On totta, että hän huusi kovaa ja että yöllä Lahoressa hän ampui Shalimarin puistoon tappaakseen. Hän tappoi tappaakseen. Kenet tahansa, koko Intian siis, joka oli hajoamassa. Hän huusi kotonaan, virka-asunnossaan ja ollessaan yksin aution Kalkutan mustassa yössä. Hän oli hullu, älynseä terävyydestä seonnut. Hän tappoi Lahoren joka yö.

On vaikea ymmärtää Varakonsulia. Muistin, että tältä se on aina tuntunut. Aikaisemmin olen lukeut Rakastajan ja Lol V. Steinin, ja varsinkin jälkimmäinen oli yhtä merkillinen kuin tämä. Enkä tarkoita ymmärtämistä niin että kaikki pitäisi tekstissä selittää auki ja lopuksi lukijalle jäisi kiva olo. Nämä kirjat kääntyvät sisäänpäin, puhuvat itsekseen ja katsovat samalla tiukasti jonnekin kauas.

Silti pidän niistä, luulen. Jokainen lause on huuto. En aina tiedä mistä lauseet puhuvat, ja samalla ne iskevät kuin potku vatsaan.

Hän etsii leningistään, rintojensa välistä jotakin jonka hän sitten ojentaa Charles Rossettille: elävän kalan. Mies ei liikahda. Nainen ottaa kalan, näyttää sitä hänelle ja puraisee sen pään nauraen vieläkin enemmän. Häntä huvittaa varmaan pelotella, saada toinen tuntemaan oksetusta. Hän tulee lähemmäs. Charles Rossett perääntyy, nainen tulee yhä lähemmäs, mies perääntyy vieläkin, mutta lähestyminen on nopeampaa ja Charles Rossett heittää kolikon maahan, kääntyy ja pakenee juosten tielle päin.