Tulin hyvälle tuulelle. Ajattelin suuria, likaisiakin kaupunkeja joissa olen asunut, vapautta tehdä mitä tahtoo, teki mieli potkiskella ja hyppiä ilosta ja samalla purkaa kiukkua, ei ahdistuneella vaan iloisen räimeällä tavalla. Sitten tulin ajatelleeksi brasilialaisia junasurffareita joista olin muutama viikko sitten lukenut Hesarista.
DocPoint-festivaalilla näytettiin iranilaissyntyisen helsinkiläisen Amir Escandarin ohjaama Tuulensieppaajat (Pixadores), elokuva são paulolaisista graffitimaalareista, pixadoreista. (Traileri löytyy linkin takaa.) Faveloissa asuvat pixadorit maalaavat vihaisia, kryptisiä viestejä vaarallisiin, vaikeapääsyisiin paikkoihin kuten korkeiden talojen seinille. Pixação on heille keino saada äänensä kuuluville.
Escandarin kuvaamat jäbät ovat myös junasurffareita: he nostavat huivit kasvojensa peitoksi ja kiipeävät liikkuvan junan katolle. Myös elokuvan ohjaaja kiipesi sinne kerran kameransa kanssa. Hän ei ehtinyt laskeutua alas ajoissa, ja asemalla odotti poliisi. Kamarille mentiin, mutta kuultuaan Escandarin olevan elokuvaohjaaja poliisi innostui, ja myöhemmin Escandari sai kuvata pidätyskohtauksen uudestaan poliisiaseman tiloissa.
En ole nähnyt elokuvaa. Toivottavasti näen sen joskus. Portugali on sysinen, sakea kieli. Haluan Brasiliaan. Ajattelen sellaisia sanoja kuin katutaide ja favelat ja São Paulo.
Joskus jotkut asiat vaan iskevät. Joskus ei pysty nukkumaan tai keskittymään töihin, kun pää räjähtää maailman hienoimmista asioista. Nyt minulla on universumille vain yksi pyyntö:
