Kaupungit, mon amour

Kävin viikko, pari sitten elokuva-arkistossa katsomassa Hiroshima, rakastettuni.

Marguerite Durasin käsikirjoitus: konkreettisuudessaan vaihtelevia lauseita, joista monet jäävät leijumaan etäälle, mutta silloin kun niistä saa kiinni, silmänräpäykseksi, niissä tuntuu olevan kaikki tieto maailmasta, kaikki tunne ja hurja tuska.

En voi olla pitämättä Marguerite Durasin lauseista, vaikka en ehdi kaikkia ymmärtää. Tiedän vain, että haluan tavoittaa niitä, olla niin auki että lauseiden on mahdollista tulla sisääni ja avautua.

Tällaisia, jotain tännepäin – mies naiselle: "Minusta tuntuu, että siellä piti vähältä, etten minä olisi koskaan tavannut sinua. Että siellä sinusta alkoi tulla se, joka olet nyt."

Sitten eräänä aamuna muistin huoneen jossa asuin reilun kuukauden syksyllä 2005. Jossa olin niin irti entisestä kuin olin koskaan ollut, enkä vielä lainkaan kiinni siinä mitä oli ympärillä. Olin tullut Napoliin syyskuussa kolme viikkoa ennen kuin yliopiston ovi aukesi (saati että henkilökuntaa olisi ollut paikalla). Olin tullut ollakseni yksin vieraassa kaupungissa. Ja yksin totisesti olin.

Joka yö kuuntelin skootterien pärinää ja tupakka-automaatin kolahduksia ulkona kadulla. Nukuin myöhään, katselin parvekkeelta kadulle jossa nuoret miehet leveissä aurinkolaseissa ajoivat skootterilla ja pysähtyivät vaihtamaan poskisuudelmia tuttujen kanssa. Mietin, olisinko kohta osa tuota elämää.

Kukaan ei odottanut minua mihinkään. Kaupunki oli meluisa, likainen ja jotenkin uhkaava. Halusin oppia tuntemaan sen, mutta ensimmäiset viikot en osannut kävellä kuin Via Toledoa, leveää ostoskatua joka ei ollut lainkaan pittoreski eikä eurooppalainen vaan sekava ja täynnä rumia kauppoja ja autoja. Vihasin Via Toledoa mutta olin siitä pääsemättömissä. Kujilla, jotka myöhemmin tuntisin hyvin, tunsin oloni vieraaksi, ne olivat vielä syyskuussa liian kapeita.

Jonkun kuitenkin olin tavannut, sillä minulla oli huoneessa kasa cd-levyjä. Minulla oli tuttava Napolissa, Alessio, ja Alession kämppis Raffaele oli lainannut minulle pinon cd:itä päätään pudistellen. Raffaelella oli pähkinänruskeat silmät ja veistokselliset kasvot, komeammat kuin olin ehkä koskaan niin lähietäisyydeltä nähnyt, ja äkkipikainen luonne mutta minuun hän suhtautui ensin epäuskoisen ihastuneena, sitten veljellisen hellästi ja järkähtämättömän ritarillisesti. Raffaelen mielestä en tiennyt musiikista mitään. Mikä oli totta.

Raffaele tutustutti minut musiikkiin. Voisin tehdä soundtrackin siitä kuukaudesta. Radiossa soi Green Dayn September. Minulla soi koneessa Coldplay, Travis, The Devics, jotkut tuntemattomia nimiä, jotkut tuttuja , mitään niistä en ollut koskaan kuunnellut. Yhtäkkiä olin taas entistä enemmän se ihminen, joka halusin olla.

Kun lähdin Napoliin, unohdin puhelimeni kotiin yöpöydälle. Ensi shokista selvittyäni ostin Via Toledon ensimmäisestä virallisen näköisestä kaupasta uuden puhelimen. Muutaman päivän kuluttua vanhempieni lähettämä puhelin saapui Suomesta.

Kun olin ollut viikon Napolissa, laukkuni varastettiin, Suomesta lähetetty puhelin mukanaan. Nyt minulla oli jälleen vain yksi puhelin, halpa Napolista ostettu harmaa Nokia.

Olin päättänyt viime hetkessä olla osallistumatta kielikurssille Sienassa ja tulla sen sijaan yksin Napoliin. Olin yksin huoneessa, yksin kaupungissa. Alessio oli matkustanut kotiinsa Pugliaan. Ostin matkaoppaan ja opettelin nähtävyyksiä. Kävin katsomassa San Martinon luostarin ja kävelin Via Caracciolon rantapromenadilla. Mietin, milloin elämäni Napolissa alkaisi ja millainen siitä tulisi.

Siitä ei tietenkään tullut lainkaan sitä, mitä kuvittelin. Mutta se alkoi, lopulta.

Voi olla, että jokin alkoi myös noina ensimmäisinä viikkoina. Tai oli alkanut jo aiemmin, tai sitten vasta myöhemmin, toisina vuosina. Mutta joku siinä pysähtyneisyydessä, irrallisuudessa, joku niissä levottomissa, tyhjissä ensimmäisissä päivissä. 

Kuva: vivandlarry.com