lauantai 23. joulukuuta 2017

Iltojen sinessä

Sille, että minulla oli lapsi, oli oma aikansa. Se aika meni ohi. Vielä en ole kokenut sitä aikaa, jolloin en kuulisi hänen hyräilevän takaisin nauhurille.
Iltojen sinessä (suom. Kirsi Luoma) on kirjoitettu Quintanan, Joan Didionin ja John Gregory Dunnen tyttären kuoleman jälkeen, ja se kertoo Quintanasta. Paitsi että loppua kohden aihe on yhä enemmän Joan itse, hänen ajatuksensa vanhenemisesta, hauraudesta, sairauksista ja ajan kulumisesta.

Kun puhumme kuolevaisuudesta, puhumme lapsistamme. Didion muistelee Quintanan häitä ja lapsuutta, ja kuten varmaan kuka tahansa äiti, jonka oma lapsi on kuollut, tuntee syyllisyyttä, miettii, mitä teki väärin tai jätti tekemättä.

Tyttärensä sairautta ja kuolemaa  käsittelevissä kohdissa Didion ei kuitenkaan ole likimainkaan niin yksityiskohtainen ja pakkomielteisen tiedonhaluinen kuin miehensä kuoleman jälkeen kirjassa Maagisen ajattelun aika. Ainakaan niitä ajatuksia ei ole kirjoitettu tähän kirjaan. Väistämättä tulee tunne, että tyttäreen, siihen mitä on olla lapsi ja mitä on olla vanhempi, liittyy jotain niin kipeää, että sitä on tuskallista katsoa kohti.

Netflixin dokumentissa The Center Will Not Hold Joan Didion puhuu tyttärestään, mutta myös työstään. Olen niin onnellinen että tämä kaikki on avautunut minulle nyt, Joan Didion ja hänen elämänsä. 

Naarasin tähän tämän (monessa paikassa nähdyn) kuvan, koska siihen tuntuu kiteytyvän jotain olennaista.
Ja koska siinä on meri ja talo Malibussa (ilmeisesti) ja terassi ja kaikki. Kuva NY Times.

Mietin, millaista on ollut kasvaa Didionin ja Dunnen lapsena. Kaksi voimakkaasti kirjoittamisestaan elävää henkilöä. Yksi lapsi. Tiedän itse jotain siitä, millaista on kasvaa ainoana lapsena. Kaksi aikuista, yksi lapsi. Kaksi vastaan yksi. Lapsen maailma on oman itsen varassa. Vaadimmeko me häntä olemaan aikuinen, Didion pohtii. Estivätkö meidän odotuksemme häntä toimimasta lapsen tavoin?

 Ja: Eikö hän käsittänyt, kuinka paljon häntä tarvitsimme?

Ja kuten Maagisen ajattelun aikaa lukiessa, mietin nytkin, millainen äiti Didion on ollut. (Onko tämä epäoikeudenmukainen kysymys? Kaikki ovat varmasti omanlaisiaan äitejä ja juuri sellaisina parhaita. Pitäisikö kysyä pikemminkin: Miltä Didionista tuntui olla äiti?) Suhde ja läheisyys aviomieheen tuntuu niin mutkattomalta, tyttären kohdalla se on ristiriitaisempaa, vivahteikkaampaa, ryteikköisempää.

Quintanan ollessa lapsi perhe matkustelee paljon Didionin ja Dunnen työn vuoksi, Quintana tottuu asumaan hotelleissa ja kuittaamaan huoneeseen tuodut Shirley Temple -cocktailit. Syntyy vaikutelma pikkuvanhasta tytöstä ja työhönsä paneutuvasta äidistä, hajamielisestäkin, joka kuitenkin näkee paljon, on tietoinen, valmistaa suurella hartaudella tyttärelle eväät kouluun. Didion kirjoittaa saaneensa myöhemmin tietää, että yksi Quintanan peloista oli, että isä kuolisi ja vain hän jäisi huolehtimaan äidistä. Miten hän saattoi edes kuvitella, etten minä huolehtisi hänestä? Ja sitten: Miten hän olisi voinut edes kuvitella, että minä olisin pystynyt huolehtimaan hänestä? 

Didion puhuu hauraudestaan ja tietynlaisesta valmistautumattomuudestaan äitiyteen. Ja silti, mikä mittaamaton rakkaus, tyttären tarkkailu ja ihailu, etäältä, koska mikään muu ei ole mahdollista, koska pysymme aina väistämättä etäisinä suhteessa toiseen ihmiseen. Ja tietysti yhtä aikaa läheltä, niin läheltä kuin kukaan voi.

Sille, että minulla oli lapsi, oli oma aikansa. Se aika meni ohi.

Näissä kirjoissa on jotain niin surullista, että siitä on melkein mahdoton puhua.

En tiedä, kumpi on kamalampaa, olla äiti joka kärsii surusta lapsensa vuoksi, menettää lapsensa, vai olla lapsi ja tietää äitinsä joutuvan kärsimään sellaisen surun.

Myös tästä Didionin kirja kertoo.

Miten suhteidemme painolasti estää meitä näkemästä toisiamme selvästi.
Miten sen paremmin he kuin mekään emme kestä pohtia toistemme kuolemaa, sairautta tai edes ikääntymistä.

**

Quintana joi liikaa, sanoo Didion dokumentissa, ja me olimme huolissamme. Myös kirjassa juominen mainitaan. Kirjassa mainitaan myös monet diagnoosit, kuten "maanis-depressiivisyys" ja  "rajatilahäiriö". Jo Maagisessa ajattelussa huomioni kiinnitti tietty huolettomuus ja melkein ylenkatse, jolla Didion tuntui suhtautuvan tällaisiin lääketieteellisiin diagnooseihin ja määritelmiin varsinkin tyttärensä kohdalla. Ikään kuin hän olisi halunnut sysätä ne kauemmas, pois näkyvistä.

Minä ajattelen: Itse olisin ehkä kiitollinen sellaisista. Olisi ainakin jotain, mihin reagoida. Quintana saattoi kärsiä mainituista mielenterveyden häiriöistä. Sen vuoksi hän vaipui kenties helposti masennukseen. Ja sen vuoksi hän ehkä turvautui alkoholiin keskimääräistä helpommin.

Iltojen sinessä ilmestymisaikoihin julkaistussa artikkelissa Didion arvelee taipumuksen alkoholismiin periytyvän Quintanan biologisesta suvusta. Hän ei kuitenkaan ollut halunnut tutkia asiaa tarkemmin. "I didn't think I had the right to."

Kirjassa Didion pohtii myös suhtautumistaan tyttärensä pelkoihin, painajaisiin Murtuneesta miehestä ja ajatuksiin adoption sattumanvaraisuudesta. Mitä jos tulevat vanhemmat eivät olisi vastanneet puhelimeen, mitä jos he olisivat joutuneet onnettomuuteen matkalla sairaalaan katsomaan tytärtä, Quintana kyselee. Talossa on joku joka miettii, joka pelkää. Mutta: Koska minulla ei ollut tyydyttävää vastausta näihin kysymyksiin, en suostunut pohtimaan niitä, kirjoittaa Didion.

Onko se tyydyttävä vastaus, joka tarvitaan?

Ennen kuin olin lukenut Iltojen sinessä ja katsonut dokumentin, ajattelin Joan Didionin olevan ihminen, joka tahtoisi pitää kaiken hallinnassaan. Ajattelin että kontrollin menettäminen on hänelle kauhistus, ja hänen tapansa pitää kaaos loitolla on hankkia tietoa, lukea, turvautua kirjoihin.

Nyt ajattelen, että Joan Didion on ihminen, joka pyrkii pitämään asiat hallinnassa, mutta joka on myös jatkuvasti tietoinen kaaoksen mahdollisuudesta, siitä että kaikki voi milloin tahansa romahtaa. The center will not hold.

Ja se on myös juuri tämä tietoisuus, joka tekee hänestä niin kiinnostavan.

Ajattelen myös, että katsoessaan tyttäreensä, pieneen vauvaan, lapseen, joka näkee painajaisia Murtuneesta miehestä, hän ei voi olla tajuamatta, että on asioita joita ei voi koskaan täysin hallita. Tätä ehkä korostaa vielä se, että tytär on adoptoitu. Koskaan ei voi täysin tietää, mitä tuon ihmisen mielessä liikkuu. Ja koskaan ei voi täydellisesti suojella tuota pientä ihmistä.

Pidinkö koko hänen elämänsä ajan jonkinlaisen seinän välissämme?
Olisinko mieluummin kuulematta, mitä hän sanoi?
Pelottiko se minua?

Ehkä tämän tajuaminen tuntuu niin pelottavalta, musertavalta, että sitä tai siitä muistuttavia asioita on vaikea katsoa kohti.

Tämä on niin inhimillistä, todellista varmasti kenelle tahansa. Vaikka ajatukset ja tunteet tässä kirjassa, tyttären kohdalla ovat hieman mutkikkaammat kuin aviomiehen, Didionin paljaus ja tietty armoton terävyys itseään kohtaan valaisevat tätäkin huojentavan selvästi.

**

Ajatukset ovat vähän asettuneet Maagisen ajattelun ajan ympärillä. Tajuan sen olevan hieno kirja siksi(kin), että se on vapaa kaikesta teennäisestä metaforisuudesta ja lyyrisyydestä surun ympärillä. Se ei ole raskas eikä kliseinen, se on puhdas ja kirkas. Se kuvaa yhden ihmisen kokemusta, mutta sellaisena, osaksi varmasti koska Didion on mitä on, taitava, teräväkatseinen, tiedonhaluinen, esseisti, se nousee yleiselle tasolle, puhuttelee yksityisen yli.

Iltojen sinessä on vereslihainen, jotenkin sysäyksittäin etenevä. Vaikea kuvailla, mutta paljas, kipeä. Uskon että siitä tulee minulle tärkeä.

Dokumentissa uusinta antia minulle oli ajankuva, varsinkin Kalifornia 1960-luvulla ja Slouching Towards Betlehem -esseekokoelman teemat. Didionin elämästä tiesin kahden kirjan perusteella jo koko lailla sen mitä dokumentissa tuli ilmi, mutta arvokkainta olikin nähdä Didion kameran edessä, puhumassa ja liikuttamassa hauraita käsiään. Ja nähdä myös hetket, jolloin hänen ilmeensä muuttuu, pysähtyy, katseeseen ilmestyy hämmennystä, miltei kauhua. Iltojen sinessä oli vaikea kirjoittaa, hän sanoo. Mutta hän meni eteenpäin, kirjoitti sen.

Senkö takia että se kertoi Quintanasta? – Koska se kertoi Quintanasta.

Ne hetket tekevät hänestä vieläkin suuremman, inhimillisen, hauraan ja samalla vahvan.


lauantai 16. joulukuuta 2017

Huh

Ennakkotietojen perusteella arvelin Han Kangin Vegetaristin olevan hurja kirja, ja se olikin.

Tiesin myös pääpiirteet: Yeong-hye, hiljainen ja tavanomaista avioelämää Soulissa viettävä nainen näkee unen ja alkaa kieltäytyä syömästä lihaa. Odottamaton käytös saattaa tolaltaan hänen aviomiehensä, sukunsa ja lopulta koko lähipiirinsä.

Nyt edessäni oli surkea aterian irvikuva. Vaimoni lusikoi puolittain minusta poispäin kääntyneenä merileväkeittoa, joka maistui taatusti pelkältä vedeltä. Hän kääri riisiä ja soijapaputahnaa salaatinlehteen, työnsi rullan suuhun ja pureskeli hitaasti. 

En ymmärtänyt häntä alkuunkaan. Minulle valkeni vasta nyt, että hän oli minulle täysi arvoitus.

Vegetaristi on kuvaus halusta kontrolloida ja kontrollista luopumisesta, ihmisistä, kasveista, unesta ja kuolemasta. Ja vielä jostain muusta, josta en ihan saa kiinni mutta joka leijuu lauseiden yllä tummana ja vääjäämättömänä.



Hallinnan kahleisiin yritetään pakottaa ainakin ruumista, mieltä ja todellisuutta. Kun Yeong-hye alkaa toimia vastoin ympäristön normeja, kaikki kokevat oikeudekseen vaikuttaa häneen, tehdä hänelle ja hänellä mitä tahansa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa tapahtumia kuvataan Yeong-hyen miehen, sisaren miehen ja sisaren näkökulmasta. Kiinnostava yksityiskohta: Hesarin jutun mukaan Vegetaristi on alun perin kirjoitettu jatkokertomuksena lehteen ja ilmestynyt osa kerrallaan 2000-luvun alussa. Romaaniksi se painettiin 2006. Ketjuromaanit ovat korealaisessa kirjallisuudessa yleisiä.

Takaliepeen mukaan Han Kang opettaa Soulin taideinstituutissa luovaa kirjoittamista (Soulissakin on siis sellainen paikka kuin taideinstituutti ja siellä voi opiskella luovaa kirjoittamista, miksi ei, tietysti voi, mutta tieto kiehtoo minua suuresti, kuten koko Soul). Jonkinlainen loppuun asti hiominen ja täydellinen tyylilajin hallinta huokuu Vegetaristin jokaisesta lauseesta, kappaleesta ja luvusta. Tässä se ei haittaa. Ei tarvitse pidättää hengitystä, ja kuvat ja tapahtumat kiemurtelevat kyllä ihon alle. Han Kang on taitava. Ja Vegetaristi on hyytävä ja hieno kirja.

En ole käynyt Soulissa, mutta pystyn näkemään kaupungin ja kuulemaan jopa korean kielen lukiessani. Ehkä tämä on myös kääntäjä Sari Karhulahden ansiota – vaikka teos on käännetty englannista.

Samainen Hesarin juttu avaa kirjan taustoja uusiin ulottuvuuksiin. Japanin miehitys, Korean jako kahtia, Korean sota, sotilasdiktatuuri ja veriset kansannousut – en tiennyt tai muistanut tästä juuri mitään. Poliittinen tausta tuo lisää mahdollisia tulkintoja kirjalle – mutta lukeminen oli hurja kokemus ilman taustatietojakin.

Yeong-hye haluaisi olla kasvi itsekin. En ihan ymmärrä häntä, mutta ihailen hänen järkähtämättömyyttään, jonkinlaista välinpitämättömyyden ja päättäväisyyden yhdistelmää. Tai ehkä Yeong-hye ei päätä mitään, ehkä häntä ajaa sisäinen pakko. Eräässä kohtauksessa Yeong-hye myös seisoo käsillään, pidin siitä.  Ilmeisesti sielunvaellus on Koreassa melko arkipäiväinen käsite. "Sen takia ei tunnu vieraalta ajatella itseään jossain muussa kuin inhimillisessä muodossa", sanoo Kang Hesarin jutussa.

Joka tapauksessa. Tässä kirjassa on paljon ruokaa, ihmisvartaloita ja puiden vääntyviä oksia, unia ja vertakin.