sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Päivän sitaatti

Helsingin Sanomat julkaisi eilen lauantaina perinteisen vuoden esikoiskirjapalkinnon finalistien esittelyn. Ehdokkaille esitetään 4 kysymystä, joista kolmas kuuluu: Sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen.

Antti Heikkinen (Pihkatappi, Siltala) vastaa:
Olen juuri muuttanut, kirjani ovat lattialla. Kun käyn makaamaan selälleni suomalaisen kirjallisuuteni keskelle, sijoitun Ilmari Turjan koottujen näytelmien, Liisa Tuomen muistelmien ja Veikko Huovisen Siintävien vuorien kupeeseen. Varvasta koskettaa Poika Tuomisen Ettei totuus unohtuisi.

Niinpä! Miten muuten sitä voisi sijaitakaan?

tiistai 15. lokakuuta 2013

Sweet Valley High

Olen tässä viime aikoina lukenut muutamia kirjoja ja katsonut elokuvia. Niiden syytä on, että haluan matkustaa Kaliforniaan.



Tällaisen Kalifornian kuvittelen: Ilma on lämmin ja kostea, sellainen joka leyhyy naamalle kun astuu ulos lentokoneesta Etelä-Euroopassa. Uhkeilla kukkuloilla käy jatkuva siritys ja kukat tuoksuvat öisin. Pensaat ovat vihreitä ja sakeita, niiden sylissä lepää muurinkokoisin turvajärjestelyin suojattuja taloja. Teiden nimet päättyvät Ave tai Blvd (ja yhden nimi on Mulholland Drive). Kukkuloiden juurelta alkaa rivi pikkukaupunkeja, ne sitoo toisiinsa leveä tie jonka toisella puolella huojuvat tuulessa paksut palmut, toisella puolella hiekkaranta ei näy loppuvan.

Tällaisia nimiä toistelen mielessäni: Hollywoodin kukkulat, the Valley, Studio City, Santa Monica... Jostain syystä olen sairaalloisen kiinnostunut the Valleysta. Siis vuorten ympäröimästä San Fernando Valleysta Los Angelesin luoteiskainalossa, Hollywoodin pohjoispuolella, jonne kuvittelen matalia valkoisia taloja, rikasta keskiluokkaa ja jatkuvan sokaisevan kirkkaan auringonpaisteen. Sellaisen kaupungin kuin vaikka Calabasas, josta joku Sofia Coppolan Bling Ringin nuorista oli kotoisin. Autolla mennään kaikkialle minne voi mennä, ostoskeskukseen tai rannalle. Matala laakso vuorten puristuksessa, josta Hollywoodin absurdi epätodellisuus on näköetäisyydellä mutta silti kaukana.

Toisaalta Valleyyn sijoittuu myös mittavasti pornoteollisuutta. Oatesin Blondissa Norma Jeane Baker taas kävi Van Nuysin lukiota, myös Valleyssa. Suuria elokuvastudioita sijaitsee Valleyssa, esimerkiksi Warner Bros ja Universal, vaikka varsinainen Hollywood ei Valleyyn kuulukaan.




Mielikuvissani Kalifornia (tarkkaan ottaen puhun kai Etelä-Kaliforniasta) on yhtä aikaa sokaisevan valoisa, hiostavan kuuma ja uhkaavan noir. Tyhjänpäiväinen, kunnianhimoinen, epätoivoinen, salaperäinen, tukahdutettu. Joku josta kaikki mitä rakastan, Eurooppa, on niin kaukana. Onko siellä ihmisiä, jotka käyvät koulua, maalaavat tauluja, työskentelevät sairaalassa tai sosiaalitoimistossa, saavat lapsia, menevät verovirastoon, kirjoittavat lehteen juttuja kaupungin byrokratiasta – ihan tosissaan?

Haluan nähdä. Haluan Kaliforniaan siksikin, että siellä on taatusti myös kaikkea oikeasti hienoa, kuten tämä Peter Fettermanin valokuvagalleria. Osuin sinne googlatessani Kristoffer Albrechtiä, joka taas on paras tietämäni suomalainen valokuvaaja. (Olen tiennyt Albrechtin noin viikon. Sinebrychoffin taidemuseossa on vielä tammikuun 12. päivään asti esillä mm. Albrechtin hienoja puu-kuvia.)

Niin että tule ja ota minua kädestä, vie minut pois täältä, mennään Kaliforniaan, ajetaan Hollywoodin kukkuloille, Mulholland Drivea ja Calabasasiin, ajetaan autolla ajetaan eikä ajatella mitään, katsellaan vaan.


framework.latimes.com, museumsanfernandovalley.blogspot.com

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Tältä kohtaa

Mahtavaa, kun löytää albumin, joka on sävelletty ja kirjoitettu kauan sitten ja jonka kaikki jo tietävät, ja sitten se on täynnä sanoja jotka puhuvat juuri minulle, juuri nyt. Viime viikolla löytyi Tori Amosin Little Earthquakes.

Ja sitten on Blondi. Olen vasta alussa, mutta jo nyt on selvää: Tämä kirja minun täytyi lukea.

Sen tiesin jo, että Joyce Carol Oates on nero. Kun minulle suositeltiin Blondia, olin skeptinen: Voisiko se mitenkään olla parempi kuin Sisareni, rakkaani? Ja Marilyn Monroe – ei minulla ole mitään suhdetta Marilyniin. Tiedän kyllä, on kirjoja, jotka kertovat todellisesta historian henkilöstä tai tapahtumasta mutta ovat silti fiktiota ja itsenäisiä tarinoita. Ja niin saa olla, se on hienoa, ketä kiinnostaa "totuus"? Silti olin skeptinen. En ole enää. Kiitos Linda, kiitos Helmi.

Niin että Blondi kertoo nyt sitten minusta. Toki muutamia poikkeuksia on. En ole syntynyt Hollywoodissa, toiminut Studion sopimusnäyttelijänä tai työskennellyt valokuvamallina ja elokuvanäyttelijänä, mutta miten kamalan lähelle se noita, Joyce Carol Oates, voi päästä kirjoittamalla kokonaan toisesta ihmisestä, toisen ihmisen nahoissa.

Ja vielä sellaisen, joka on oikeasti elänyt. Kun on kyse todellisesta henkilöstä, samastuminen tai puhuttelevuus lukiessa kai shokeeraa erityisesti. Ehkä siksi todellisia ihmisiä kuvaavien fiktiivisten teosten totuudellisuutta aina perätään. Ei tuo voinut ajatella samalla tavoin kuin minä. Fiktiiviselle henkilölle tuttuuden suo ehkä helpommin.

En tiedä mitä ajattelisin Norma Jeane Bakerista, Oatesin kirjan päähenkilöstä. Haluaisin tavata hänet. Hän oli varmaan kaunis. Jotenkin sydäntäsärkevän lepattava. Tai ehkä tajuaisin, että olimme jo tuttuja, tai ainakin tunsin joskus jonkun tytön aivan sellaisen kuin hän.



Mutta se kipeä kaipuu tulla nähdyksi, alttius tulla määritellyksi toisten katseiden kautta, se tässä kirjassa yllätti minut.

Hän livahtaa teatteriin, valitsee paikan eturivin tuntumasta ja antautuu varauksetta elokuvalle, joka on yhtä aikaa sekä tuttu että vieras, niin kuin usein toistuva uni, jota ei pysty kunnolla muistamaan. Näyttelijöiden puvut ja kampaukset, jopa elokuvaväen äänet ja kasvot muuttuvat vuosien mittaan, ja hän kykenee muistamaan – ei selvästi, mutta pirstaleina – omat kadotetut tunteensa, lapsuusajan yksinäisyyden, jota salaperäisenä häämöttävä valkokangas vain osittain lievitti. Toinen maailma, jossa elää. Missä? Jonain päivänä, jonain hetkenä hän tajusi, että Kaunis vaalea prinsessa, joka on niin kaunis koska hän on niin kaunis ja koska hän on Kaunis vaalea prinsessa, on tuomittu etsimään muiden silmistä vahvistusta omalle olemassaololleen.

Ihailen sitä, miten Oates kuvaa Norma Jeanen kehitystä. Ainakin tähän mennessä keskeiset muutokset nähdään usein ulkopuolisen silmin: kasvattiäiti seuraa, kuinka nuoren naisen ikään tullut Norma Jeane silittää paitoja ja ripustaa pihalla pyykkejä. Norma Jeanen ihailijat löytävät aikakauslehdistä kuvia, joissa Norma Jeane esiintyy viattoman näköisenä ja silti outoa, eroottista vetovoimaa uhkuen. Norma Jeanen ominta yksityistä taas ovat hetket, jolloin hän kuuraa keittiön lattiaa, vuotaa verta tai pelkää hirveästi hikoilevansa pukuun tahroja.




Norma Jeane on terävä ja ajatteleva, hän näkee valtavasti vaivaa pitääkseen itsensä puhtaana, tukkansa kiiltävänä ja vaatteensa silitettyinä. Muut eivät vain oikein tunnu kykenevän käsittämään häntä. Aivan kuin hän olisi uhka. Ja niin he turvautuvat näkemään hänessä sen, mitä haluavat nähdä.

No, en ole vielä edes puolivälissä. Aavistelen, että jokin on muuttumassa. Norma Jeane on juuri saanut ensimmäisen tärkeän roolinsa "Marilyn Monroena".

Sähkövirta kulki hänen solakan, innokkaan tytönvartalonsa läpi. Hän oli "Marilyn" – ei, hän oli "Angela" – hän oli Norma Jeane joka näytteli "Marilyniä" joka näytteli "Angelaa" – niin kuin venäläinen nukke, jonka sisällä on aina pienempi ja pienempi nukke, ja isoin niistä on äiti; nyt hän ymmärsi kuka "Leon-setä" oli, ja samassa hänestä tuli pehmoinen, viettelevä, suurisilmäinen ja luottavainen kuin lapsesta. Calhern huomasi sen heti. – – Ohjaaja huomasi sen myös. Päivän harjoitusten jälkeen hän – joka harvoin kiitti näyttelijöitä eikä ollut tätä ennen sanonut Norma Jeanelle juuri mitään – sanoi: "Tänään taisi tapahtua jotakin? Mutta mitä?"

Se pimeä voima, joka Norma Jeanen valtaa, kun saa esiintyä roolissa, mennä jonkun toisen nahkoihin. Hirvittävä ujous, kun yliopiston luennolla istuu omana itsenään. En tiedä, lakkaanko koskaan lukemasta tätä kirjaa. Ihmeellisesti Oates taikoo esiin paitsi päähenkilönsä Norma Jeanen sekä "oikean" Marilyn Monroen (heijastuman), myös naisen ruumiin yleensä, naiseuden, naiskäsityksen. Niin monia ääniä, joista vain yksi on se käheä, josta kai tuli kuuluisa.

Sivumennen sanoen: On ilmeisesti joidenkin todennäköisyyslaskelmien mukaan mahdollista, että Joyce Carol Oates saa torstaina Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Ei sillä, että palkinnot olisivat itseisarvo, mutta jos niin käy, lippu salkoon ja kansainvälinen juhlapäivä alkakoon.


Kuvat: Wikipedia, Yle/EPa/Andre de Dienes, wallpaperstock.net, beautyinnyc.com