Mahtavaa, kun löytää albumin, joka on sävelletty ja kirjoitettu kauan sitten ja jonka kaikki jo tietävät, ja sitten se on täynnä sanoja jotka puhuvat juuri minulle, juuri nyt. Viime viikolla löytyi
Tori Amosin Little Earthquakes.
Ja sitten on
Blondi. Olen vasta alussa, mutta jo nyt on selvää: Tämä kirja minun täytyi lukea.
Sen tiesin jo, että
Joyce Carol Oates on nero. Kun minulle suositeltiin
Blondia, olin skeptinen: Voisiko se mitenkään olla parempi kuin
Sisareni, rakkaani? Ja
Marilyn Monroe – ei minulla ole mitään suhdetta Marilyniin. Tiedän kyllä, on kirjoja, jotka kertovat todellisesta historian henkilöstä tai tapahtumasta mutta ovat silti fiktiota ja itsenäisiä tarinoita. Ja niin saa olla, se on hienoa, ketä kiinnostaa "totuus"? Silti olin skeptinen. En ole enää. Kiitos Linda, kiitos Helmi.
Niin että
Blondi kertoo nyt sitten minusta. Toki muutamia poikkeuksia on. En ole syntynyt Hollywoodissa, toiminut Studion sopimusnäyttelijänä tai työskennellyt valokuvamallina ja elokuvanäyttelijänä, mutta miten kamalan lähelle se noita, Joyce Carol Oates, voi päästä kirjoittamalla kokonaan toisesta ihmisestä, toisen ihmisen nahoissa.
Ja vielä sellaisen, joka on oikeasti elänyt. Kun on kyse todellisesta henkilöstä, samastuminen tai puhuttelevuus lukiessa kai shokeeraa erityisesti. Ehkä siksi todellisia ihmisiä kuvaavien fiktiivisten teosten totuudellisuutta aina perätään.
Ei tuo voinut ajatella samalla tavoin kuin minä. Fiktiiviselle henkilölle tuttuuden suo ehkä helpommin.
En tiedä mitä ajattelisin Norma Jeane Bakerista, Oatesin kirjan päähenkilöstä. Haluaisin tavata hänet. Hän oli varmaan kaunis. Jotenkin sydäntäsärkevän lepattava. Tai ehkä tajuaisin, että olimme jo tuttuja, tai ainakin tunsin joskus jonkun tytön aivan sellaisen kuin hän.
Mutta se kipeä kaipuu tulla nähdyksi, alttius tulla määritellyksi toisten katseiden kautta, se tässä kirjassa yllätti minut.
Hän livahtaa teatteriin, valitsee paikan eturivin tuntumasta ja antautuu varauksetta elokuvalle, joka on yhtä aikaa sekä tuttu että vieras, niin kuin usein toistuva uni, jota ei pysty kunnolla muistamaan. Näyttelijöiden puvut ja kampaukset, jopa elokuvaväen äänet ja kasvot muuttuvat vuosien mittaan, ja hän kykenee muistamaan – ei selvästi, mutta pirstaleina – omat kadotetut tunteensa, lapsuusajan yksinäisyyden, jota salaperäisenä häämöttävä valkokangas vain osittain lievitti. Toinen maailma, jossa elää. Missä? Jonain päivänä, jonain hetkenä hän tajusi, että Kaunis vaalea prinsessa, joka on niin kaunis koska hän on niin kaunis ja koska hän on Kaunis vaalea prinsessa, on tuomittu etsimään muiden silmistä vahvistusta omalle olemassaololleen.
Ihailen sitä, miten Oates kuvaa Norma Jeanen kehitystä. Ainakin tähän mennessä keskeiset muutokset nähdään usein ulkopuolisen silmin: kasvattiäiti seuraa, kuinka nuoren naisen ikään tullut Norma Jeane silittää paitoja ja ripustaa pihalla pyykkejä. Norma Jeanen ihailijat löytävät aikakauslehdistä kuvia, joissa Norma Jeane esiintyy viattoman näköisenä ja silti outoa, eroottista vetovoimaa uhkuen. Norma Jeanen ominta yksityistä taas ovat hetket, jolloin hän kuuraa keittiön lattiaa, vuotaa verta tai pelkää hirveästi hikoilevansa pukuun tahroja.
Norma Jeane on terävä ja ajatteleva, hän näkee valtavasti vaivaa pitääkseen itsensä puhtaana, tukkansa kiiltävänä ja vaatteensa silitettyinä. Muut eivät vain oikein tunnu kykenevän käsittämään häntä. Aivan kuin hän olisi uhka. Ja niin he turvautuvat näkemään hänessä sen, mitä haluavat nähdä.
No, en ole vielä edes puolivälissä. Aavistelen, että jokin on muuttumassa. Norma Jeane on juuri saanut ensimmäisen tärkeän roolinsa "Marilyn Monroena".
Sähkövirta kulki hänen solakan, innokkaan tytönvartalonsa läpi. Hän oli "Marilyn" – ei, hän oli "Angela" – hän oli Norma Jeane joka näytteli "Marilyniä" joka näytteli "Angelaa" – niin kuin venäläinen nukke, jonka sisällä on aina pienempi ja pienempi nukke, ja isoin niistä on äiti; nyt hän ymmärsi kuka "Leon-setä" oli, ja samassa hänestä tuli pehmoinen, viettelevä, suurisilmäinen ja luottavainen kuin lapsesta. Calhern huomasi sen heti. – – Ohjaaja huomasi sen myös. Päivän harjoitusten jälkeen hän – joka harvoin kiitti näyttelijöitä eikä ollut tätä ennen sanonut Norma Jeanelle juuri mitään – sanoi: "Tänään taisi tapahtua jotakin? Mutta mitä?"
Se pimeä voima, joka Norma Jeanen valtaa, kun saa esiintyä roolissa, mennä jonkun toisen nahkoihin. Hirvittävä ujous, kun yliopiston luennolla istuu omana itsenään. En tiedä, lakkaanko koskaan lukemasta tätä kirjaa. Ihmeellisesti Oates taikoo esiin paitsi päähenkilönsä Norma Jeanen sekä "oikean" Marilyn Monroen (heijastuman), myös naisen ruumiin yleensä, naiseuden, naiskäsityksen. Niin monia ääniä, joista vain yksi on se käheä, josta kai tuli kuuluisa.
Sivumennen sanoen: On ilmeisesti
joidenkin todennäköisyyslaskelmien mukaan mahdollista, että Joyce Carol Oates saa torstaina Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Ei sillä, että palkinnot olisivat itseisarvo, mutta jos niin käy, lippu salkoon ja kansainvälinen juhlapäivä alkakoon.
Kuvat: Wikipedia, Yle/EPa/Andre de Dienes, wallpaperstock.net, beautyinnyc.com
