On vaikeaa kirjoittaa tärkeistä kirjoista ja
kirjailijoista (onko se myös tarpeetonta?), mutta joskus on pakko. Viime
aikoina ovat kaksi naista opettaneet minulle kirjoista ja kirjoittamisesta eniten.
Tai eivät opettaneet, vaan näyttäneet: Täällä on tie. Nimittäin Monika
Fagerholm ja Marguerite Duras.
Mitä muuta voi sanoa Monika Fagerholmista,
kuin että hän on Suomen ihmeellisin kirjailija ja rutistettavan ihana?
Kun luen Monika Fagerholmin romaaneja, vaikkapa Diivaa, Amerikkalaista tyttöä tai Lolaa ylösalaisin, se ei ole lukemista, ne eivät ole romaaneja. Näen tyhjän
uima-altaan talon kellarissa, uimahyppytornin ja keltaisen sadetakin, tytön
jonka tukka ulottuu ikkunasta maahan asti. Minä en lue. Minä näen. Minä
olen siellä.
Syksyllä sain syntymäpäivälahjaksi ihanan
pinkin opuksen, Miten kirjani ovat
syntyneet 5 (WSOY 2012). Meistä tuli heti alkuun aika läheisiä. Ensimmäiset
yöt nukuin kirja sängyllä vieressäni. Teoksessa 18 kirjailijaa kertoo
kirjoittamisestaan, sen syistä, millaista se on ja miten se alkoi. Tekstit ovat
alun perin luentoja, jotka pidettiin Studia Litteraria -luentosarjassa keväällä
2012.
Voisin siteerata jokaisen lauseen Monika
Fagerholmin tekstistä. Hän siteeraa omassa osuudessaan Samuel Beckettiä: ”Words
are the great sin against wordlessness” ja jatkaa:
Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän ajattelen, miten vähän kirjoittamisella on tekemistä sanojen kanssa. Esimerkiksi hienojen mielipiteiden muotoilemisen kanssa. Se tulee myöhemmin.
Fagerholm kertoo osallistuneensa 1990-luvun
alussa Outi Nyytäjän viikon mittaiselle dramaturgian kurssille, joka lopulta
muutti koko hänen tapansa kirjoittaa. Kurssilla katsottiin yhtä ja samaa
elokuvaa yhä uudestaan, ja mutta mitään ei saanut analysoida. Tapahtumia sai
katsoa, ja ihmisiä, asioita, liikettä, mutta ei analysoida. (”Älä katsele kenenkään toisen silmin vaan näe
itse, sihisi Outi Nyytäjä. Ja
kirjoita sitten kuin pieni eläin.”)
Sen jälkeen Fagerholm rupesi ajattelemaan
60-luvun värejä, luki lehtiä, katsoi kuvia, aloitti tyhjästä paperista ja
kirjoitti Ihanat naiset rannalla.
Mutta sanat eivät riitä. Sanat ovat vain – sanoja.
Words are the great sin agaist wordlessness. Jotta voisi kohdata jotakin on oltava suojaton, alaston.
Ja siitä kirjoittamisessakin on kysymys. Ei kirjoittamisesta, sanoista tai hienoista ajatuksista, vaan elämästä – ja jonkinlaisesta rehellisyydestä siinä. Ja epäsanojen, hiljaisuuksien, aukkojen kunnioittamisesta.
”Kirjoittamisen
yksinäisyys on yksinäisyyttä jota ilman ei synny kirjoitusta.”
Marguerite Duras’n Kirjoitan (Like 2005) on järisyttävin kirja kirjoittamisesta, jonka olen
lukenut. Siinä on kaikki, mutta siitä ei voi puhua. Mutta ei sekään ole kirja.
Se on kirjoittamista itsessään, hengittämistä. Sellainen on Duras’n rytmi,
mutta tunne johtuu ehkä myös siitä, että Duras saneli kirjan 78-vuotiaana rakastajalleen
Yann Andrealle. Siis puhui, vanha, katkonaisesti hengittävä nainen. Sellaista
tekstiä kai syntyy, kun puhuu rakkaalle ihmiselle ja tietää, että aikaa on
vähän.
Duras puhuu kirjoittamisesta, talostaan Neauphlessa,
pojastaan, jonka onni on hänelle kaikki kaikessa.
Yksinäisyyttä ei löydetä, se luodaan. Yksinäisyys luo itse itsensä. Minä loin sen. Koska olin päättänyt että täällä minun on oltava yksin, että minun täytyy olla yksin voidakseni kirjoittaa. Niin siinä kävi. Olen ollut yksin tässä talossa. Sulkeuduin tänne – pelkäsin myös, totta kai. Ja sitten aloin rakastaa taloani. Tästä tuli kirjoittamisen talo. Kirjani lähtevät täältä, tästä valosta myös, puutarhasta. Tarvitsin kaksikymmentä vuotta ennen kuin pystyin kirjoittamaan, minkä äsken sanoin.
Tällaisia sanoja luettuaan ei tarvitse
ajatella mitään.
Olla ilman ainuttakaan kirjan aihetta, ilman ainuttakaan ideaa, merkitsee että löytää itsensä, löytää itsensä taas kerran kirja edessään. Ääretön tyhjyys. Mahdollinen kirja.
Ja sitten kohta, joka koskee joka kerta:
Avoin kirja on myös yö.
En tiedä miksi nämä sanat, jotka äsken sanoin, itkettävät minua.
Arvon leidit osoittavat, että kirjoittaminen voi olla hengittämistä, huohottamista, liikkumista eri tahtiin tekstissä, astumista sen
sisään, ei sen tarkkailua ylhäältä tai ulkoa käsin. Ehkä tärkeämpää kuin se mitä
tietää, on se, mitä ei tiedä. Ja että uskaltaa piirittää sen.
En halua vielä luopua näistä naisista. Ehkä
joskus kirjoitan Fagerholmin tai Duras’n kirjoista lisää. Nyt lopetan tähän.