Oodi Pattylle

Olen lukenut Jonathan Franzenin Vapauden (suom. Raimo Salminen). Halleluja. Lukihan sitä, monessa kohtaa kirja oli ihan vetävä ja lisäksi siinä oli erikoinen kerronnallinen rakenne.

Pidin hurjasti Franzenin esseekokoelmasta Yksin ja kaukana. Olin hurmiossa monta kertaa. Vapauden kohdalla kävi toisin. Sujuvaa kyllä, mutta ei pakahduttavaa. Sellainen kertoja, joka auliisti kertoi, miltä henkilöstä tuntuu ja miksi. Pääseehän siinä syvälle, mutta minun makuuni usein vähempikin olisi riittänyt. Osiossa, jossa puhuttiin Walterin luonnonsuojeluhankkeista, hypin yli pitkiä pätkiä. (En malta olla tässä kohtaa korostamatta, että sellaista ei tapahdu usein. Tosin enpä usein luekaan niin paksuja kirjoja kuin Vapaus.)

Me Hotelli Hertassa toivomme näkevämme Time-aviisin kannessa seuraavaksi vaikka
 Joyce Carol Oatesin. Jonathan Timessa vuonna 2010.  (content.time.com)

Takki on siis vähän tyhjä. Uupumuksen keskeltä nousee hajanaisia ajatuksia: amerikkalainen yhteiskunta, sukupolvien ketju, päivänpolttavia kysymyksiä kuten jenkkien puuhat Irakissa ja ympäristöaktivismi, ja kaikkeen nivoutuu perhe. Ihmisten toiveet ja kuvitelmat siitä mitä voisi olla, himo yhtä kohtaan ja luottamus toista, lapset jotka tekevät eroa vanhempiin ja alkavat jossakin vaiheessa muistuttaa heitä. Niin Pattyn kuin Joeyn yliopistokuvaukset ilahduttivat. Eeppinen tarina rakentui neljän päähenkilön näkökulmasta: Patty ja Walter Berglundin ja heidän poikansa Joeyn sekä Walterin parhaan ystävän Richard Katzin, ja parhaimmillaan näin syntyi hieno ristivalotus henkilöihin.

Joka tapauksessa tuntui, että Franzenilla oli käsissään hyvät henkilöt ja totisesti kyky kuvata terävästi ja raadollisestikin ihmisiä kaikessa vaillinaisuudessaan ja rikkinäisyydessään, sekä tukku itselleen läheisiä teemoja ja palava halu puhua niistä, ja että ihan täysin näiden nivominen yhteen ei onnistunut.

Haluaisin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja esittää tässä ylistyslaulun Patty Berglundille. Siis Walter Berglundin vaimolle, entiselle koripallotähdelle ja nykyiselle turhautuneelle äidille. Riipaiseva hahmo, jotenkin hyvin tutunoloinen ja samalla vaikea kuvitella eteensä. Siis elävä. Haluaisin tavata Pattyn… hän olisi varmaan myös vähän rasittava. Tai sitten ihana. Riippuisi varmaan päivästä.

Pattysta lukiessa tuli olo, kuin katsoisin mojovaa mutta laskelmoitua vähän halpaa saippuasarjaa: tiedän, että tämän näkeminen ei välttämättä tee hyvää, mutta katson silti, koska jotain kamalan todellista tässä on ja jotain koskettavaa. Ällistyttävintä Pattyssa on, että vaikka tämä itse ei pidä itseään suuressa arvossa ja heittää läppää tyhmyydestään, se mitä Patty sanoo, on usein todella terävää ja tarkkanäköistä. Patty on myös hyvä suustaan, hauska ja sarkastinen – ja tarpeeksi fiksu tajutakseen persoonansa notkot.

Patty on myös hienosti kuvattu romaanihenkilö. En välttämättä pidä niinkään Pattyn omaelämäkertamuotoon kirjoitetuista jaksoista, jotka kuulostavat välillä (kirjailijan?) muistiinpanomaiselta selostukselta sen sijaan, että Pattyn oma ääni tulisi esille (ehkä tähänkin on joku kerrontatekninen syy), mutta mojovimmin Patty tuli esiin juuri muiden havaintojen kautta sekä omissa vuorosanoissaan. Lisäksi hänen kohdallaan tuntui, että oli jotain josta ei ihan saanut kiinni, jotain omaa, joku arvaamattomuus, jota kertoja ei selittänyt auki.

Yhdessä kirjan koskettavimmista kohdista Patty tivaa äidiltään, miksei tämä käynyt koskaan katsomassa hänen koripallopelejään, toisin kuin vaikka pikkuveljen miekkailuharjoituksia, vaikka Patty pärjäsi urheilussa hyvin, mikä oli äidille tärkeää sisarustenkin puuhissa. Äiti ei osaa selittää, hän tunnustaa kyllä laiminlyöntinsä mutta välttelee. ”Minä menestyin, äiti. Se on tämän jutun outo puoli. Minä menestyin loistavasti.” Pattyn koripallotähteys ei ehkä ollut sitä tähteyttä jota äiti janosi ja odotti näkevänsä lapsissaan. Se saattoi olla Pattyn onni, tai sitten se teki hänet entistä yksinäisemmäksi. Ehkä molempia.

Walter Berglund on henkilönä Pattya kirjallisempi. Pystyn ymmärtämään Walteria, mutta mikkihiirimäisenä tyyppinä hän ei oikein herätä sympatiaa. Walter tukahtuu omaan syyllisyydentuntoonsa ja lojaaliuteensa. Jopa hänen villiintymisensä lopussa on tylsää, konventionaalista. Eikä hänessä ole rahtuakaan ironiaa.  Se että Walter saa ja joutuu elämään Pattyn kanssa on parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua.

Pitkän lukurupeaman jälkeen loppu oli kuitenkin koskettava, ehkä juuri Walterin ja Pattyn takia. Kyllä, liikutuin vähän. Toisaalta kaikki loppui melkein liiankin idyllisesti. Luonnonsuojelualue Walterin perheen mökin tilalla on, noh. Walter sai ideoidensa maan, seudun johon ihmiskosketus ei ylety. Silti tekee mieli iskeä silmää Pattyn suuntaan. Olen varma, että puisto oli Pattyn idea.

Jonathanille haluaisin sanoa, että kirjoita lisää niitä esseitä.

Välimeri

En ymmärtänyt, miten kukaan saattoi viime viikolla ajatella mitään muuta kuin sitä, miten paljon tänne on tullut ihmisiä ja tulee koko ajan ja mistä heille saadaan katto pään päälle. Toisaalta oli ihana eräänä iltana pyöräillä sateen jälkeen satamaan ja puhua kokonaan muusta kuin tästä aiheesta. Jo pitkään ne ovat vainonneet minua, kuvat ruumiista joita huuhtoutuu rantaan, vesi yöllä mustaa kuin öljy, kiikkerät paatit jotka horjuvat merellä täynnä ihmisiä. Millaisen matkan ihmiset ovat kulkeneet jo sitä ennen. Ihmisiä hukkuu. Rautatieasema Budapestissa täyttyy ihmisistä jotka tungeksivat juniin, ihmiset kävelevät moottoritien vartta kohti toisen maan rajaa, se kaikki on niin konkreettista ja niin lähellä.

Ymmärrän, että ajatus 200:sta täysin vieraasta ihmisestä oman pihamaan takana saattaa herättää epävarmuutta. Haluaisin ajatella että suuri osa pelkoa johtuu siitä ettei vain tiedä, voikaan tietää mitä joku asia, kuten vaikka pakolaisten vastaanottokeskus käytännössä merkitsee. Sitä en ymmärrä, miten kukaan voi sanoa, että ei pitäisi auttaa. Että kotimaassakin on avuntarvitsijoita, autetaan heitä. Ei avun määrä ole vakio. Yhdestä tuntuu parhaalta auttaa yhtä, toiselta toista, mutta en ymmärrä miten auttaminen tai välittäminen voisi olla turhaa tai väärin. Sitä paitsi tämä hätä on nyt valtava. Monet niistä maista, joihin nyt ”tulvii” pakolaisia, ovat itse joskus marssineet toiseen maahan ja tehneet mitä huvittaa. Se ei ole nykyihmisen vika mutta siitä ehkä näkee miten historia toimii, miten lähellä se on, miten kaikki toistuu ja on jatkuvasti liikkeessä. Mikään rauha ja turva ei ole pysyvä, luonnollinen tila eikä ainakaan minkään omahyväisyyden peruste. Moniin maihin on myös marssittu ja se on taatusti traumatisoivaa, mutta monista maista on myös lähdetty toiseen maahan pakoon, kuten Suomesta, ja viimeistään se joka ikisen vastaanottokeskusta vastustavan banderollia heiluttavan ääliön pitäisi muistaa.

Onneksi monet toimivat ja toisenlaistakin ääntä pidetään, ehkä jopa enenevissä määrin. Alkaa itkettää, kun luen puulaakijoukkueista jotka tarjoavat jalkapallokentän vastaanottokeskuksen porukan käyttöön. Ihmisillä on valtavasti kykyä ryhtyä käytännön toimiin. Entä miten Syyrian ja Irakin tilanteet kehittyvät, mitä joku, kukaan voi tehdä, kuinka kauan tämä jatkuu, mikään ei jatku ikuisesti mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Mitä epätoivoiset ihmisvirrat saavat aikaan, entä typerät maat jotka pystyttävät jotain piikkilanka-aitoja, kaaos Budapestin asemalla, mitä vielä tapahtuu. En muista milloin jokin maailmanpoliittinen tilanne olisi saanut minut yhtä huolestuneeksi ja toisaalta tuntemaan, että nyt täytyy toimia, se on mahdollista pienessäkin mittakaavassa ja niin täytyy tehdä. Ehkä se on Välimeri, joku jo lapsuudesta asti tuttu onnen ja kauneuden kutkuttava seutu ja melkein mielentila. Suurin pakolaiskriisi toisen maailmansodan jälkeen, sekin tuntuu joltain, se nivoo osaksi historiaa, tietysti kriisejä on ollut ennen tätäkin mutta tämä tulee nyt eri tavalla lähelle. Tuntuu myös hyvältä, että tuntuu joltain. Sellaistakin tämä on.

En jaksaisi tuskitella sitä miten vähän lopulta voin tehdä tai toisaalta päivitellä, miten kukaan voi ajatella muuta kuin tätä, monilla on omassa elämässäkin tarpeeksi, taatusti on, eniten joka tapauksessa tuntuu voimattomalta ja enhän minä lopulta edes tee kovin paljon mitään. Tietoisuuden herättäminenkin on toimintaa, sitä jokainen voi tehdä, teenkö tarpeeksi, en, ja loppujen lopuksi mitä minun yksityinen painiskeluni hyödyttää yhtään ketään. Ei hyödytä. Tämä kirjoitus hyödytti minua, koska jotenkin tätä täytyi purkaa ja koska haluan sanoa että välitän. Horjuva täpötäysi vene, kauhun huudot ja bensan katku ovat totta, mutta niin on myös elämä täällä, elokuvafestivaalitarjonta, syyssade, iänikuiset yt-kierrokset, ihmissuhdevatvomiset, sitä ristiriitaa on joskus hirveän vaikea ymmärtää mutta niin se kai on.

Liv

Luin Liv Ullmannin omaelämäkerrallista teosta Muutos (1976, suom. Rauno Ekholm), ja kirja ryömi minussa ihon alle, sanat ja lauseet jatkoivat eloaan siellä. Pitkästä aikaa kävi näin. Ehkä siksi, että oli elokuu ja minulla oli jälleen aikaa keskittyä lukemiseen. Tai sitten tämä kirja vain teki sen, Liv Ullmannin kertojanääni teki. Muutos muodostuu muutaman sivun mittaisista pätkistä, joissa Ullmann kertoo anekdootteja elämästään ja ajatuksia sen varrelta. Osa teksteistä on niin kirkkaita, viisaita ja hienosti muotoiltuja, että ne voisivat toimia novelleina. Ihastuttava kirja, elävä ja suuri sellaisella tavalla kuin teos voi olla suuri olematta mahtipontinen.

Ullmann kuvaa kirjassa nuoruuttaan, yksinäisyyttä, työtään, äitiyttä, absurdeja siirtymiä oslolaisen teatterin lavalta Hollywoodin auringon alle hotellihuoneistojen ylelliseen elämään. Liv Ullmann oli myös Ingmar Bergmanin vaimo ja sittemmin ystävä sekä työtoveri. Vuosista Fårössä Ullmann varoo sanomasta paljonkaan, mutta kuvaa sen sijaan, millaista oli työskennellä Ingmar Bergmanin kanssa. Kaikesta päätellen Ullmann tahtoo korostaa kunnioittavansa Ingmaria suuresti. Yhteisymmärryksessä on monia puolia, välillä Bergman ja Ullmann sähisevät toisilleen kuvaustauoilla mutta molemmille toisen läsnäolo luo myös mahdollisuuden toteuttaa itseään. 

”Yksityisesti me kaipaamme juuri tätä tuntemista, että toiset näkisivät mitä me pohjimmiltamme olemme.

Elokuvan tekeminen Ingmarin kanssa merkitsee minulle juuri tätä kokemusta.”

Pieni tytär Linn juoksee äidin mukana kuvauksissa Hollywoodissa ja Fårössä. Äiti iloitsee tyttärestä ja yhteenkuuluvuudesta tämän kanssa, samalla hän on ilmeisen paljon poissa kotoa ja kokee siitä jatkuvaa syyllisyyttä. Tästä tasapainoilusta syntyy teräviä ja koskettavia ajatuksia, ja juuri äitiyteen ja lapsen maailmaan liittyvät havainnot ovat ihania, hämmästyttäviä, tarkkoja ja viisaita. Sinun laiha pieni vartalosi on niitä asioita, joissa olen päässyt lähimmäksi elämää.

Lukuun ottamatta loppupuolen innostunutta paasausta riippumattomaksi kasvamisesta sekä hitusen teennäisiä Amerikan-elämän kuvauksia Muutos on hienoa luettavaa. Se kiilaa oitis Marguerite Durasin, Patti Smithin ja Monika Fagerholmin kirjojen ja kirjoitusten seuraan tärkeimmäksi kuvaukseksi taiteilijan työstä, joita olen lukenut. Niitä on turha verrata. Kirjoittajat ovat erilaisia ja niin ovat kuvauksetkin, mutta jotain yhteistäkin niissä on, joku tekemisen into ja joku paljaus, itsensä alttiiksi asettaminen.