Tommi Kinnunen, ja paljastus unettomalta yöltä

Onko tarpeeksi puhuttu siitä, että Tommi Kinnunen on järjettömän hyvä kirjailija? Tiedän olevani tarpeineni myöhässä, mutta olen niiden kanssa tässä, nyt.

Luin Neljäntienristeyksen. Ajattelin, että sitten Pohjantähti-trilogian ei ole kirjoitettu sellaista, mikä samaan tapaan vangitsisi pätkän Suomen 1900-luvun historiaa sekä henkilöiden mielenliikkeet, heidän toimintansa, kaipuun ja tuskan, ja tekisi sen yhtä kauniilla ja kipeällä tavalla. Kinnunen on lyyrisempi kuin Väinö Linna, ja tietysti eri ajan kirjoittaja, mutta joku tässä asetelmassa tai ehkä tavassa vangita aika toi mieleeni Pohjantähden.

Ja kun sanon kauniilla, en tarkoita mitään ”kaunista” esittäviä eteerisiä lauseita, joissa ei tarkemmalla lukemalla piile paljon pintaa syvempää. Kinnunen ei myöskään ole mikään Monika Fagerholm, ei räisky eikä rönsyile, mutta sekään ei haittaa. Kinnunen kirjoittaa yhtä aikaa kuulaasti ja konkreettisesti. Ja tiiviisti, mutta ei niin, että tarina ja henkilöt jäisivät etäälle.

Neljäntienristeys alkaa Mariasta, topakasta ja arvonsa tuntevasta kätilöstä. Marialla on tytär Lahja, ja Lahjalla mies Onni. Onnista on tullut sankari sodassa, lasten kanssa hän on hellä ja läsnäoleva isä, mutta vaimoaan hän ei osaa koskettaa. Lahja yrittää omaksua äitinsä kyvyn elää ilman että tarvitsee ketään vierelleen, auttamaan, puhumaan tai nukahtamaan illalla. Lahja ei kuitenkaan onnistu, Lahja kaipaa enemmän, mutta ei osaa ilmaista tarvettaan, ei osaa ojentaa kättä.

Niin moni heistä yrittää olla niin vahva, ja niin monelle se on vaikeaa. Neljäntienristeyksessä paljon kietoutuu Onnin ympärille. Mutta kun luen Lahjasta, joka hiiviskelee sokkeloisen talon hämärillä käytävillä, kulkee keittiön läpi ja saa iloisen puheensorinan vaimenemaan, silloin tekee kipeää, silloin en melkein voi lukea enempää.

Tästä huolimatta olin lukiessani onnellinen, ja lukemisen jälkeen tyytyväinen, tyyni ja ravittu. Neljäntienristeys on rakenteellisesti kunnianhimoinen ja onnistunut, kauniisti kirjoitettu, ja se kehystää sisäänsä suuren kuvan sekä hienosti kuvattuja ihmiskohtaloita. Luen Kinnusen toisen romaanin, Lopotin, piakkoin.

Sen osalta voin paljastaa törkyisen yksityiskohdan, likaisen salaisuuden. Eräänä unettomana yönä selasin Lopottia, luin pätkän sieltä ja toisen täältä. Selasin niin, että sain käsityksen siitä, mitä kirjassa tapahtuu, alusta loppuun. En pystynyt lopettamaan. En pystynyt nukkumaan, ajatukset ja huolet piinasivat ja ainoa mikä auttoi, oli lisää. Halusin lisää, halusin jatkaa Onnin, Helenan, Johanneksen ja Kaarinan parissa.

Sellaista ei saisi tehdä. Lukaista, silmäillä, vilkaista tapahtumat ylimalkaan. Varsinkaan sellaisten kirjoittajien kirjoille kuin Tommi Kinnunen. Laitoin Lopotin hetkeksi sivuun, jotta unohtaisin, jotta se koskettaisi taas kuin tuntematon. Ehkä pian otan sen esiin.

En ollut ihan suunniltani

Vaellusretkellä Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa luin Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme (suom. Sari Karhulahti). Odotin otteessaan pitävää tarinaa, jonkinlaista yhteiskunnallista kysymyksenasettelua sekä odottamatonta juonikäännettä, jollaista lupailtiin kirjan etukannessa asti.

Kerronta pitikin otteessaan, ja parasta kirjassa oli rakenne. Kertoja aloitti omienkin sanojensa mukaan keskeltä, ja lapsuusmuistot kutoutuivat esiin vähä vähältä. Paljon oli kyse myös siitä, mitä voi muistaa ja mitä ei, mikä on totta ja mikä lapsenmielessä syntynyttä kuvitelmaa.

Silti: yllätys? Olin tietysti ehtinyt muodostaa jonkinlaisia (aina vaarallisia) odotuksia, mutta silti kuvittelin etukäteen jotain järisyttävämpää. Tai sitten olin Bárrás-tunturissa puhaltavan viiman nujertama. (Pääsin avaamaan kirjan vasta teltassa Bárrás-tunturin juurella Norjassa. Retken alkupäivinä ei ollut aikaa lukea ja huolestuin jo, tuleeko tästä sellainen matka jolla ei lueta lainkaan, mutta sitten pidimme pari siunattua välipäivää ja pääsin teltassa lukemisen makuun: niskan alla vaatteista ja makuupussin suojasta kyhätty tyyny, sade ropisee tunnelmallisesti telttakangasta vasten, hetken aikaa on ihan lämmin.)

Näissä maisemissa aloitin kirjan lukemisen.

Toisekseen minulle ei muodostunut kovin voimakasta suhdetta päähenkilön sisareen, Ferniin. En ole varma johtuuko se siitä, kuka Fern oli, vai oliko kyse kerronnan tavasta, mutta mielestäni päähenkilön voimakas kiintymys sisareensa motivoitiin vähän köykäisesti. Tunneyhteyttä kyllä toisteltiin pitkin matkaa, kyllä, ymmärsin jo, mutta en saanut itse tulkita ja elää sitä, vaan jouduin lukemaan sen. Sama koski koko kirjaa. Fowler vyörytti sivuille paljon haastavia ajatuksia ja tietoa koskien eläinten kohtelua, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, muistojen syntymistä ja psykologiaa ylipäänsä, mutta kertoja selitti paljon auki eikä jättänyt tilaa lukijan omalle ymmärtämiselle tai tulkinnalle.

Mittavaa substanssia ei yleensäkään mielestäni ollut kudottu romaaniin kovin hienosyisesti, vaan lukiessa tuli noin puolenvälin maissa tai jo ennen tunne, että tässä on ympätty yhteen kaksi eri tasoa, joista ei ole muodostunut elävää kokonaisuutta. (Tässä vaiheessa, jo tunturissa, mieleeni hiipi hienoinen pettymys, eikö tämä ollutkaan sellainen nerokas ja terävä romaani kuin olin odottanut, mutta luin toki innolla loppuun asti, luin bussissakin matkalla Kilpisjärveltä Rovaniemelle, parasta kirjassa olikin rakenne ja kertojan jatkuva oman kertomisensa kommentointi sekä muistamiseen liittyvä pohdinta.)

Kaksi tarinaa siis: perinteinen  nuoruuskuvaus lapsuuksineen ja yliopistoineen, sekä paljon eläinten oikeuksin liittyviä asioita ja kipeää puhuntaa. Viimeksi mainitut ovat sinänsä tietenkin tärkeitä, ja kasvutarinatkin periaatteessa aina kiinnostavia, mutta tässä se oli mielestäni lopulta aika tavanomainen, varsinkin jos sitä ajatteli irrallaan muusta sisällöstä. Kaksi ulottuvuutta eivät siis Fowlerin kirjassa mielestäni yhdistyeet eläväksi ja syväksi kokonaisuudeksi vaan tuntuivat keinotekoisesti yhteen liimatuilta.

Eipä silti, ahmin kirjaa mielelläni, ja lopun asetelmista muodostui kyllä koskettavat. Mutta olenko tunteeton julmuri, kun Ferniä ja muita koskevat kysymykset eivät tunkeutuneet enempää ihon alle? En tiedä. Ehkä syytän tunturia, jossa suurille ajatuksille ei ollut tilaa palelevan ihoni alla. Tai sitten olin saanut väärän ennakkokäsityksen, eikä kokemukseni vastannut sitä. Tämän kirjan lukemisesta muistan kuitenkin: sateen ropinan telttakangasta vasten, mukavan ja lämpimän olon, aurinkoisen aamun Kilpisjärvellä ja bussissa matkalla Rovaniemelle.