tiistai 24. helmikuuta 2015

I'm everything you ever dreamed.

Holy Smith. Olenpa viettänyt virkistävän pariviikkoisen Ali Smithin parissa. The Accidentalissa Smartin perhe lomailee vuokratalossa uneliaassa Norfolkissa: kirjailija-äiti Eve, äidin uusi aviomies Michael, kirjallisuuden professori, 17-vuotias ahdistunut Magnus sekä 12-vuotias Astrid, joka tekemisen puutteessa kuvaa videolle auringonnousuja. Taloon saapuu noin kolmekymppinen ventovieras Amber, "tanned like a hitchhiker, dressed like a road protestor, one of those older women still determinedly being a girl"Kun Smartit palaavat Norfolkin-lomalta kotiin, vastassa on vain puhelinvastaaja ja sen viestit, mutta se on vain lopun kiihdytystä, todellisuudessa liike on alkanut jo aiemmin, nuhjuisessa loma-asunnossa.




En tiedä ketään, joka kirjoittaisi henkilöiden sisäistä monologia yhtä vetävästi ja elossaolevan kuuloisesti kuin Ali Smith. Samalla kyse on koko ajan muustakin kuin mitä kesän aikana ja sen jälkeen tapahtuu, todellisuudesta, sen esittämisestä kielellä ja kuvin, populaarikulttuurista, nykyhetkestä (kirja sijottuu kesään 2003 ja Irakin sota on brittimediassa vahvasti esillä). Myös monista lähteistä voi päätellä, että Ali Smith on kirjailija joka lataa kirjansa täyteen viittauksia ja kommentteja. Se että kaikkea ei täysin tavoita ei haittaa, koska tämä kirja on myös kamalan vetävä ja hauska. Viihdekirjallisuutta sanon minä, jos viihteellä tarkoitetaan sitä, että henkilöasetelma on kiehtova eikä kyse ole kuitenkaan "vain" siitä mitä tapahtuu, ja että vetävyys, rytmi ja nautinnollisuus kietoutuvat erittäin olennaisesti kieleen, mutta myös siihen mistä on kyse, nyt olen puhunut itseni solmuun mutta jos solmussa on kyse Ali Smithistä niin en välitä. 

Kolme huomiota Ali Smithistä:

Kattavan kahden kirjan otannan perusteella Smithin vakiohahmo on terävänäköinen, nokkela ja omissa maailmoissaan viihtyvä tyttö, jolle lopussa käy hyvin. Nuoret tytöt rikkovat Smithillä olemisen, puhumisen, kertomisen ja näkemisen tapoja, joihin aikuiset ja yhteiskunta ovat ruostuneet kiinni.

Ensimmäinen Ali Smithini oli vuonna 2013 suomennettu Oli kerran kello nolla, josta olin vähintään yhtä huikaistunut. Lukiessani The Accidentalin nyt englanniksi tunnistin äänen ja rytmin, joka oli tuttu Oli kerran kello nollasta. Johtopäätös? Ali Smithillä on tunnistettava ääni. Kristiina Drews on onnistunut tavoittamaan Ali Smithin äänen suomennokseen. Ali Smithillä on hyvä suomentaja. 

Myös ventovieraat, jotka saapuvat luomaan epäjärjestystä keskiluokkaiseen yhteisöön (perhe, illalliskutsut), kiinnostavat Ali Smithiä. Keskiluokkainen yhteisö saa piikkejä Smithiltä. 

Kukaan ei ole kesän jälkeen entisensä, Astrid, Magnus eikä Michael, mutta takakireä Eve kuulee Amberilta ehkä hyytävimmät sanat. Entä kuka Amber loppujen lopuksi on? Minämuotoiset Amber-jaksot ovat yhtä levotonta populaarikulttuurilainauksen ilotulitusta, ja niiden lomassa alkaa oikeastaan eniten käydä sääliksi Amberia. Amber on kaikkialla, eikä missään. Amber on loistava valo, mutta kuka kykenee katsomaan päin häikäisevää valoa?

When was the last time Eve had seen Astrid like that, like someone had tickled her into submission? God knew.  
And how in God's name she had managed to persuade Magnus? She had gone upstairs and come downstairs again and he had been there behind her, she had him by the hem of his shirt, she led him into the room, I found him in the bathroom trying to hang himself, she said. Everybody round the table laughed.

Pysäyttävintä Amberissa on, että hän puhuu totunnaiset fraasit ja tavat ympäri, vailla ironian ja metatasojen häivää. Pysäyttävintä Eve ja Michael Smartissa on, että he nauravat perään, kun Amber puhuu suoraan. Kuinka vaikea on puhua siitä, mitä tapahtuu, miltä tuntuu? (Vaikeaa.) Näemmekö toisissa ihmisissä vain sen minkä haluamme, minkä voimme, mitä tarvitsemme? Kun Eve lopussa syö voileipää amerikkalaisen talon yläkerrassa, tulee miettineeksi samaa. Loppu on samalla alku. 

Himoitsen lisää Ali Smithiä. Meidän tarinamme ei ole vielä lopussa, vaan alussa, Aliseni. Tiedän sen siitäkin, että erään Smithin kirjan nimi on Hotel World

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Sananen kielestä

Ja kuitenkin halusin luopua kielestä sikäli kuin se kivettyy kuo-
reksi, halusin juopua kaikesta mitä tulee tähän pehmeään lihaan, 
sokeasti, mieltä vailla halusin sokeltaa sulaa kieltä, joka lainehtii
valtateille, tulvii kellareihin ja tärvelee irtaimiston. Halusin menet-
tää ihmisten kielen ja puhua meren alta, kadun alta, nahan alta,
sama se, syvää epäinhimillistä kieltä. 

Markku Paasonen, Simpukka (Lauluja mereen uponneista kaupungeista, 2005)