sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Tu sei la mia amica geniale, devi diventare la più brava di tutti

Olen ihanasti, lämpimästi, kiihottavasti koukussa. Elena Ferranten Napoli-sarjan mestarillisuus on maailmalla ollut selvää jo pitkään (ks. vaikka täältä), ja onpa kaikuja sen erinomaisuudesta kantautunut Suomeenkin (ks. esim. tänne ja tänne). Nyt, luettuani ensimmäisen osan melkein kokonaan, liityn empimättä ylistäjien joukkoon. Italiaksi neliosaisen sarjan viimeinen osa ilmestyi 2014, koko sarja on käännetty myös englanniksi, ja suomeksi ensimmäinen kirja (Loistava ystäväni, WSOY) tulee nyt maaliskuussa.



Aah, viisas kirja, viisas ääni. Napoli-sarjan keskiössä ovat kaksi tyttöä, ystävykset Elena eli Lenuccia ja Lila, joiden elämää seurataan lapsuudesta aikuisuuteen. Ensimmäinen osa sijoittuu 1950-luvun loppuun. Se tuntuu viehättävästi vanhanaikaiselta kertomukselta vähän jo kaukaisesta ajasta, mutta samalla se on todentuntuinen, ajaton ja tarkka kuvaus ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Uumoilen, että neliosainen sarja muodostaa myös kuvauksen muutoksista (etelä)italialaisessa yhteiskunnassa 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta tästä en osaa sanoa vielä paljonkaan.

Ferrantesta kertovissa artikkeleissa on vilahdellut sellaisia nimiä kuin Karl-Ove Knausgård ja Jane Austen; Knausgårdia en ole lukenut mutta vertaus Austeniin on mielestäni esimerkiksi ihmiskuvauksen ajattomuuden osalta osuva. 

Ehkä todentuntuisuus liittyy Napoliin tapahtumapaikkana, vaikka en ole jalallani astunut rione Luzzattiin, piskuiseen asemantakaiseen kortteliin, johon Ferranten kertomus lähteiden mukaan sijoittuu, ja vaikka jo aseman etiset kadut, joilla raahasin matkalaukkuani tuolimyymälöiden, kiinalaisten pitämien kebab-kioskien ja kadullamaleksijoiden editse, tuntuivat tarpeeksi epämääräisiltä ja vierailta. Tiedän kuitenkin, miten pitkä matka on Piazza Plebiscitolta kävellen Santa Luciaan, varsinkin jos ensin on saapunut kaupungin laidalta bussilla, ja tiedän, miltä tuntuu kävellä Via Chiaiaa: kuin olisi astunut toiseen maailmaan.

Napoli tai ei, L'amica geniale on ajaton, koruttomasti mutta tyylikkäästi kerrottu, suuri sillä tavalla kuin kirja voi olla suuri ja itkettävä ja järjettömän hyvä.

Alusta asti, Elenan ja Lilan ensimmäisestä, salaa suoriretusta retkestä rionen rajojen yli, L'Amica geniale on mielestäni ollut kirja siitä joka lähtee ja siitä joka jää (samanniminen on myös sarjan kolmas osa), ja miksi ja miten näin tapahtuu. Puristaa lukea, kun nyt, viitisenkymmentä sivua ennen ensimmäisen osan loppua, viimeistään näkyy miten Lenuccialle ja Lilalle käy, minkälaisen suunnan heidän elämänsä ainakin nyt, 16 vuoden iässä ottavat. Puristaa lukea, miten toisen elämä kietoutuu koko ajan tiukemmin kortteliin, sen pinnan alla kyteviin ja usein leimahtaviin ihmissuhdekuvioihin ja valtataisteluihin, ja miten toisen elämä näyttää ehkä etenevän nyt verkkaisemmin, mutta miten hän kaiken aikaa rakentaa itselleen mahdollisuuksia katsoa ja lähteä kauemmas, mahdollisuuksia toimia muillakin tavoin ja muilla tasoilla kuin mitä päivittäinen elämä korttelissa tarjoaa. Ja uskon, että tämä ei jää tähän, että sydäntäni tulee puristamaan vielä monta kertaa.

L'amica geniale on tietysti kuvaus myös ystävyydestä. Uskon myös, että jokainen jolla on lapsuudessa ollut läheinen ystävä, tai missä tahansa elämänvaiheessa, joku jota rakastaa, ihailee ja myös selittämättömällä, kipeällä ja sysisellä tavalla tarvitsee, löytää Lenuccian ja Lilan suhteesta paljon tunnistettavaa. Ferrante kuvaa häkellyttävän tarkasti, miten läheiset ihmiset voivat vaikuttaa toisiinsa, mikä ristiveto siinä voi vallita, miten kummankin olemassaolo ja tekemiset saavat molemmat tekemään ratkaisuja, kamppailemaan, panemaan parastaan ja samalla rakentamaan kuvaa paitsi toisesta, myös omasta itsestä.

Ja luulen, että vaikka kumpikin tahoillaan voi luulla mitä luulee, joskus yhtä, toisinaan toista, lopulta ei ole kyse siitä että toinen voittaa ja toinen häviää, vaan jostain muusta. Vielä en ehkä täysin tiedä mistä, mutta haluan saada selville.

 Lukiessani olen tietysti myös riemuissani ja hykertelen siitä, että kaiken tämän tyylikkään, viisaan ja sydäntäpuristavan näyttämönä on Napoli, minun Napolini. Minä tiesin jo, miten ihmeellinen paikka se on. Hähää.

Ja samalla käsi hamuaa lompakosta luottokortin numeroa, klikkaudun verkkokauppaan. Tarvitsen lisää, nopeasti, olen vasta alussa. Haluan kasvaa näiden tyttöjen kanssa, tämän kirjan kanssa, haluan oppia lisää ihmisistä ja itsestäni, haluan vastauksia kysymyksiin joita minullakin on.

torstai 25. helmikuuta 2016

Maaliskuu, argh

Yhtenä aamuna herään aikaisin ja näen ikkunasta että taivaalla kajastaa valo. Pimeys on väistynyt! Myös päivällä aurinko paistaa kirkkaan läikän lattiaan ja kadulla siristelen silmiä.

En vastusta kevättä periaatteessa, päinvastoin, mutta kevät on vaikea mennä läpi. Sitä mukaa kun valo lisääntyy, oma olo harmaantuu. Vielä nyt, helmikuussa pystyn ehkä ilahtumaan, mutta tiedän että pahempaa on tulossa, maaliskuu on tulossa ja se on nurkan takana. Maa on haalistunut ja niin olen minäkin. Ei valo ole ihanaa, valo on väkivaltaista ja paistaa julmasti paikkoihin jotka haluan piilottaa.

Hölmöä pelätä etukäteen. Mutta kun mikään ei koskaan muutu.

Bussi seisoo Hämeenlinnanväylällä ja minä mietin, että ehkä mikään ei koskaan muuttu. Ehkä kohtaloni on elää elämä näin, siis niin etten koskaan tunne tekeväni täysin, kokonaan, pelkästään sitä mitä haluan (nimittäin kirjoittaa, romaaneja, esseekirjoja, no melkein mitä vain, haluan jonkun äänen jossain, sanotaan se nyt ääneen, sanotaanko, uskallanko). Ehkä en koskaan tunne olevani kokonaan siellä missä haluan. Siis läsnä? Ehkä en koskaan uskalla, ehkä uskalsin jo mutta se ei riitä. Ehkä minussa kulkee aina joku toinen raide joka vie sinne minne en koskaan pääse.

Ei se ole aina paha asia. Ja joskus on, tietysti, myös hetkiä jolloin kaikki on satumaisesti, täydellisesti läsnä. Ja joka vuosi opin enemmän siitä, mistä sellaiset hetket syntyvät.


Ehkä voin joskus onnistuakin, ehkä en, mutta tämä tunne varmaan jää.

Ehkä jos sen hyväksyisi, sen kanssa olisi helpompi elää.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi ei jättänyt kovin voimakasta jälkeä, mutta yksi kohta jäi mieleen.

"Kuka sille kuiskaisi, ettei ole mitään todellista vapautta? Mitä lähemmäs me sitä liu'umme, sitä kiihkeämmin me hamuamme otetta kaikista niistä kahleista, jotka vain kätemme ulottuville osuvat. Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa." 

Kuinka kamalaa se sitten olisi, halujen kuolettaminen? Haluanko olla haluamatta. En.

Se kulkee minussa, se toinen raide, mutta antaa kulkea. En ainakaan ole vielä valmis luovuttamaan.

Ja tulee taas toukokuu, kyllä, mutta missä minä silloin olen ja olenko missään, muuttuuko mikään, en tiedä enkä ehkä vielä haluakaan.