Tommi Kinnunen, ja paljastus unettomalta yöltä

Onko tarpeeksi puhuttu siitä, että Tommi Kinnunen on järjettömän hyvä kirjailija? Tiedän olevani tarpeineni myöhässä, mutta olen niiden kanssa tässä, nyt.

Luin Neljäntienristeyksen. Ajattelin, että sitten Pohjantähti-trilogian ei ole kirjoitettu sellaista, mikä samaan tapaan vangitsisi pätkän Suomen 1900-luvun historiaa sekä henkilöiden mielenliikkeet, heidän toimintansa, kaipuun ja tuskan, ja tekisi sen yhtä kauniilla ja kipeällä tavalla. Kinnunen on lyyrisempi kuin Väinö Linna, ja tietysti eri ajan kirjoittaja, mutta joku tässä asetelmassa tai ehkä tavassa vangita aika toi mieleeni Pohjantähden.

Ja kun sanon kauniilla, en tarkoita mitään ”kaunista” esittäviä eteerisiä lauseita, joissa ei tarkemmalla lukemalla piile paljon pintaa syvempää. Kinnunen ei myöskään ole mikään Monika Fagerholm, ei räisky eikä rönsyile, mutta sekään ei haittaa. Kinnunen kirjoittaa yhtä aikaa kuulaasti ja konkreettisesti. Ja tiiviisti, mutta ei niin, että tarina ja henkilöt jäisivät etäälle.

Neljäntienristeys alkaa Mariasta, topakasta ja arvonsa tuntevasta kätilöstä. Marialla on tytär Lahja, ja Lahjalla mies Onni. Onnista on tullut sankari sodassa, lasten kanssa hän on hellä ja läsnäoleva isä, mutta vaimoaan hän ei osaa koskettaa. Lahja yrittää omaksua äitinsä kyvyn elää ilman että tarvitsee ketään vierelleen, auttamaan, puhumaan tai nukahtamaan illalla. Lahja ei kuitenkaan onnistu, Lahja kaipaa enemmän, mutta ei osaa ilmaista tarvettaan, ei osaa ojentaa kättä.

Niin moni heistä yrittää olla niin vahva, ja niin monelle se on vaikeaa. Neljäntienristeyksessä paljon kietoutuu Onnin ympärille. Mutta kun luen Lahjasta, joka hiiviskelee sokkeloisen talon hämärillä käytävillä, kulkee keittiön läpi ja saa iloisen puheensorinan vaimenemaan, silloin tekee kipeää, silloin en melkein voi lukea enempää.

Tästä huolimatta olin lukiessani onnellinen, ja lukemisen jälkeen tyytyväinen, tyyni ja ravittu. Neljäntienristeys on rakenteellisesti kunnianhimoinen ja onnistunut, kauniisti kirjoitettu, ja se kehystää sisäänsä suuren kuvan sekä hienosti kuvattuja ihmiskohtaloita. Luen Kinnusen toisen romaanin, Lopotin, piakkoin.

Sen osalta voin paljastaa törkyisen yksityiskohdan, likaisen salaisuuden. Eräänä unettomana yönä selasin Lopottia, luin pätkän sieltä ja toisen täältä. Selasin niin, että sain käsityksen siitä, mitä kirjassa tapahtuu, alusta loppuun. En pystynyt lopettamaan. En pystynyt nukkumaan, ajatukset ja huolet piinasivat ja ainoa mikä auttoi, oli lisää. Halusin lisää, halusin jatkaa Onnin, Helenan, Johanneksen ja Kaarinan parissa.

Sellaista ei saisi tehdä. Lukaista, silmäillä, vilkaista tapahtumat ylimalkaan. Varsinkaan sellaisten kirjoittajien kirjoille kuin Tommi Kinnunen. Laitoin Lopotin hetkeksi sivuun, jotta unohtaisin, jotta se koskettaisi taas kuin tuntematon. Ehkä pian otan sen esiin.

Ajan katoava virta

Viime syksyn kirjoista eniten odotin tätä, nimittäin Peter Sandströmin Laudaturia (S&S 2016, suom. Outi Menna). En tuntenut Sandströmiä ennestään, omaa tietämättömyyttäni tietysti, hän on ruotsiksi kirjoittava romaani- ja novellikirjailija joka asuu Turussa, mutta jokin sai vakuuttuneeksi, että tämä kirja täytyy lukea.

Kirjan kertoja on mies, Peter nimeltään, ja hän muistelee erästä elokuun päivää vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Kirjan nykyhetkessä sama mies menee tapaamaan vanhaa kollegaansa, professori Tulijärveä, ja tulee samalla miettineeksi elämäänsä, vaimoaan Seepraa, lapsiaan Neoa ja Bonnieta, ja ajan kulkemista, omaa lähestyvää vanhuuttaan.

Peter on mies, joka istuu kellarissa selkä pesukonetta vasten ja lukee runoja samalla kun pesuohjelma pyörii. ("Pesukonetta ei käyttänyt kukaan muu kuin minä.") Sama mies katuu sitä, ettei ole ollut tarpeeksi läsnä lastensa elämässä, mutta huomaa kuitenkin: "Minähän olin aina paikalla." Vaimo on neljäkymmentäyhdeksän vuotta ja raskaana. Seepra myös viihtyy päiväkausia yhden Mäkisen luona, ja minäkertoja on jollakin tasolla hyväksynyt sen. Mutta kuka Mäkinen on?

Aika paljon paljastetaan kuin ohimennen, sivuhuomautuksena. Varsinainen virta on muualla, se mistä kaikessa on kyse. 

Elokuussa vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan nuori Peter on palannut kesäksi lapsuudenkotiinsa. Hänen isänsä on jäämässä eläkkeelle. Sinä päivänä elokuun päivänä isä muuttuu yhtäkkiä toiseksi mieheksi, sellaiseksi joka soittelee puheluja ravintola Döbelnin tuulikaapista ja sanoo, että nyt mennään hoitamaan pari asiaa. Peter tajuaa isästään jotain sellaista mitä ei ole koskaan tajunnut, ja samalla ehkä elämästä yleensä, ajan kulumisesta.

Laudatur tuo mieleen Per Pettersonin. Jo ensimmäisestä virkkeestä tulee mieleen Per Petterson. "Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä." Mies pohdiskelee elämäänsä, vähän sivustakatsojana, mutta tarkkanäköisesti, surumielisen humoristisesti. Liikutaan kahdessa eri aikatasossa, on kesäinen päivä menneisyydessä, sellainen päivä josta jälkeenpäin voi sanoa, että silloin asiat loksahtivat uudenlaiseen järjestykseen eikä mikään näyttänyt samalta kuin ennen.

Omalaatuisella tavalla Sandström yhdistää mietteliääseen kerrontaan huvittavia havaintoja ja absurdeja, unenomaisia tapahtumia. Sodan käyneet miehet ajavat ränsistyneellä pihamaalla karusellissa. Toinen miehistä hilataan ylös lipputankoon, keittiössä odottaa pyörätuolissa istuva nainen, perheen lapsen nimi on Gretchen ja hän onkin aika jännä pakkaus. 

Viehkeä kirja, mutta oli myös jotain josta en saa kiinni. Jotain varmasti ajateltua, mutta sellaista joka jää etäälle. Outi Mennan suomennos on hyvä, sikäli kuin sitä pystyn arvioimaan. Yliopistomaailma ja tiedon olemus saavat osakseen paljon pohdintaa. Mutta vielä tärkeämpää on rakkaus, ja joku muu, sen tajuaminen, mistä päivästä toiseen yhteen liittyvissä päivien kulussa on kyse. Ja sen, että kun päiviä on ketjussa tarpeeksi, näkee, että kaikki ei ehkä linkittynyt yhteen niin kuin kuvitteli.

Kuten Pettersonilla, aikatasot lomittuvat tiukasti. Lämmin elokuun päivä tulee tähän, ihan lähelle. Jossain on alkusysäys sille, miksi vaimoa sanotaan Seepraksi. Jossain on myös lapsuus, ja nuoruus, ja jotain sellaista, miksi elämästä tuli sellainen kuin tuli. Mutta onko käännös takaisin kohti lapsuutta mahdollinen vasta tietyssä iässä, tietyn rajapyykin jälkeen?

Tämän haluaisin kysyä kertoja Peteriltä. Joka tapauksessa kirjan loppusanat ovat kauniit, jopa liikuttavat.

Samalla aavistelen, että kirjailija-Peter ei ole ollenkaan niin vakava kuin ainakin minuun tihkunut pohjavire tässä kirjassa, tai pikemminkin, että hän on juuri sellainen kuin tämä kirja: tosissaan elämän edessä, mutta myös suupieli virneessä, sellainen joka näkee miehiä lipputangon nokassa ja sianruhon auton takakontissa, ja oman hymyilyttävyytensä myös.

Lukukokemus ei ollut niin voimakas kuin odotin. Mutta kiinnostava, vähäeleinen kirja, terävä, yllättävästi huvittava, ja yllättävästi surullinen myös. Välillä oli pakko keskeyttää lukeminen koska ajan kuluminen tuntui niin raskaalta kestää, se että se kuluu, vääjämäättä, yhdestä päivästä tulee monta, ja onko lopulta edessä päivä jolloin se mikä joskus oli vielä mahdollista, ei ole sitä enää.

I'm everything you ever dreamed.

Holy Smith. Olenpa viettänyt virkistävän pariviikkoisen Ali Smithin parissa. The Accidentalissa Smartin perhe lomailee vuokratalossa uneliaassa Norfolkissa: kirjailija-äiti Eve, äidin uusi aviomies Michael, kirjallisuuden professori, 17-vuotias ahdistunut Magnus sekä 12-vuotias Astrid, joka tekemisen puutteessa kuvaa videolle auringonnousuja. Taloon saapuu noin kolmekymppinen ventovieras Amber, "tanned like a hitchhiker, dressed like a road protestor, one of those older women still determinedly being a girl". Kun Smartit palaavat Norfolkin-lomalta kotiin, vastassa on vain puhelinvastaaja ja sen viestit, mutta se on vain lopun kiihdytystä, todellisuudessa liike on alkanut jo aiemmin, nuhjuisessa loma-asunnossa.

En tiedä ketään, joka kirjoittaisi henkilöiden sisäistä monologia yhtä vetävästi ja elossaolevan kuuloisesti kuin Ali Smith. Samalla kyse on koko ajan muustakin kuin mitä kesän aikana ja sen jälkeen tapahtuu, todellisuudesta, sen esittämisestä kielellä ja kuvin, populaarikulttuurista, nykyhetkestä (kirja sijottuu kesään 2003 ja Irakin sota on brittimediassa vahvasti esillä). Myös monista lähteistä voi päätellä, että Ali Smith on kirjailija joka lataa kirjansa täyteen viittauksia ja kommentteja. Se että kaikkea ei täysin tavoita ei haittaa, koska tämä kirja on myös kamalan vetävä ja hauska. Viihdekirjallisuutta sanon minä, jos viihteellä tarkoitetaan sitä, että henkilöasetelma on kiehtova eikä kyse ole kuitenkaan "vain" siitä mitä tapahtuu, ja että vetävyys, rytmi ja nautinnollisuus kietoutuvat erittäin olennaisesti kieleen, mutta myös siihen mistä on kyse, nyt olen puhunut itseni solmuun mutta jos solmussa on kyse Ali Smithistä niin en välitä. 

Kolme huomiota Ali Smithistä:

Kattavan kahden kirjan otannan perusteella Smithin vakiohahmo on terävänäköinen, nokkela ja omissa maailmoissaan viihtyvä tyttö, jolle lopussa käy hyvin. Nuoret tytöt rikkovat Smithillä olemisen, puhumisen, kertomisen ja näkemisen tapoja, joihin aikuiset ja yhteiskunta ovat ruostuneet kiinni.

Ensimmäinen Ali Smithini oli vuonna 2013 suomennettu Oli kerran kello nolla, josta olin vähintään yhtä huikaistunut. Lukiessani The Accidentalin nyt englanniksi tunnistin äänen ja rytmin, joka oli tuttu Oli kerran kello nollasta. Johtopäätös? Ali Smithillä on tunnistettava ääni. Kristiina Drews on onnistunut tavoittamaan Ali Smithin äänen suomennokseen. Ali Smithillä on hyvä suomentaja. 

Myös ventovieraat, jotka saapuvat luomaan epäjärjestystä keskiluokkaiseen yhteisöön (perhe, illalliskutsut), kiinnostavat Ali Smithiä. Keskiluokkainen yhteisö saa piikkejä Smithiltä. 

Kukaan ei ole kesän jälkeen entisensä, Astrid, Magnus eikä Michael, mutta takakireä Eve kuulee Amberilta ehkä hyytävimmät sanat. Entä kuka Amber loppujen lopuksi on? Minämuotoiset Amber-jaksot ovat yhtä levotonta populaarikulttuurilainauksen ilotulitusta, ja niiden lomassa alkaa oikeastaan eniten käydä sääliksi Amberia. Amber on kaikkialla, eikä missään. Amber on loistava valo, mutta kuka kykenee katsomaan päin häikäisevää valoa?

When was the last time Eve had seen Astrid like that, like someone had tickled her into submission? God knew.  

And how in God's name she had managed to persuade Magnus? She had gone upstairs and come downstairs again and he had been there behind her, she had him by the hem of his shirt, she led him into the room, I found him in the bathroom trying to hang himself, she said. Everybody round the table laughed.

Pysäyttävintä Amberissa on, että hän puhuu totunnaiset fraasit ja tavat ympäri, vailla ironian ja metatasojen häivää. Pysäyttävintä Eve ja Michael Smartissa on, että he nauravat perään, kun Amber puhuu suoraan. Kuinka vaikea on puhua siitä, mitä tapahtuu, miltä tuntuu? (Vaikeaa.) Näemmekö toisissa ihmisissä vain sen minkä haluamme, minkä voimme, mitä tarvitsemme? Kun Eve lopussa syö voileipää amerikkalaisen talon yläkerrassa, tulee miettineeksi samaa. Loppu on samalla alku. 

Himoitsen lisää Ali Smithiä. Meidän tarinamme ei ole vielä lopussa, vaan alussa, Aliseni. Tiedän sen siitäkin, että erään Smithin kirjan nimi on Hotel World. 

Hevosvarkaat

Norjalainen Per Petterson on kirjoittanut yhdeksän teosta, joista kolme on saatavilla suomeksi: Hevosvarkaat (2009), Kirottu ajan katoava virta (2011) sekä En suostu (2014). Olen lukenut kirjoista kaksi, En suostu ja Hevosvarkaat. Molemmat on suomentanut Katriina Huttunen, mielestäni hyvin. Niin hyvin, että minusta on tullut Per Pettersonin kirjojen rakastaja, lukija joka ei löydä sanoja kertomaan, miten hyviä Per Pettersonin kirjat ovat ja etenkään millä tavalla ne ovat hyviä.

Täytyisikö sanoja löytyä? Mietin yhä useammin, onko olemassa asioita tai kenties tunteita, joiden kuvaamiseen ei tarvitse eikä kannata etsiskellä sanoja. En tiedä. Yrittämättä jättäminen tuntuu luovuttamiselta, toisaalta yrityksistä tuntuu usein tulevan myötähäpeää aiheuttavaa räpistelyä. Olen kuitenkin iloinen, että jotkut yrittävät, koska jotkut myös onnistuvat, ja mitä elämästä muka tulisi ilman hämmästyttävän täsmällisiä ilmauksia ja kirjoituksia, joiden lukemisen jälkeen jokin on toisin?

Joka tapauksessa puhun nyt Hevosvarkaista. Uusimmasta suomennoksesta En suostu tyydyn sanomaan tässä vain sen, että se kuvaa usean sivun verran, kuinka toinen päähenkilö Tommy istuu kahvilassa, katselee kahvilan myyjää, puhuttelee tätä ja tuntee sitten olonsa vaikeaksi. Sitä pätkää lukiessani ajattelin, että tämä on kauneinta, todellisinta ja runollisinta mitä olen koskaan lukenut rakkaudesta, toisen ihmisen lähestymisen hämmentävyydestä ja ajan kulumisesta. Juuri sellaisia Pettersonin kirjat ovat: tavanomaisilta vaikuttaviin puitteisiin yhdistyy jotain suuresti yleisinhimillistä.

Hevosvarkaat kuvaa kesää vuonna 1948, ja kuten Pettersonin teoksissa usein, menneisyys leikkautuu nykyhetkeen. Vuonna 1948 viisitoistavuotias Trond-poika viettää isänsä kanssa kesää pienellä karjamajalla maaseudulla. Melkein kuusikymmentä vuotta myöhemmin Trond on hankkinut samoilta seuduilta mökin tarkoituksenaan vetäytyä sinne loppuelämäkseen. Askeettisen mökkinsä hiljaisuudessa Trond alkaa vähitellen muistella, mitä tuona kesänä tapahtui.

Kirjassa kuvataan paljon fyysistä työtä, mikä ilmeisesti on tyypillistä Pettersonille. Kesällä 1948 isä ja poika hakkaavat puita, osallistuvat peltotöihin ja kasaavat ison kasan tukkeja joenrantaan lähettääkseen ne virran mukana Ruotsiin. Kuuma kesämetsä on koko ajan läsnä. Iäkäs Trond kamppailee saadakseen mökkinsä talviasuttavaksi ja tekee kävelyretkiä lähimaastossa.

Aluksi lukeminen oli lähes puuduttavaa, niin yksityiskohtaisesti puiden sahaamista, tukkien uittamista ja lumitöitä kuvailtiin. Tietysti tällä oli tarkoituksensa. Ajattelin, että Petterson kirjoittaa romaaneja kuin novelleja (en ole ihan varma, mitä tämä tarkoittaa, mutta olen varma että se on pelkästään hyvä asia): Liikahdukset näyttävät pieniltä ja tekstissä liikkuvat varsin konkreettiset asiat, mutta vähitellen avautuu esiin koko kuva. 

Loppua kohti, kun aikatasot rakoilevat ja lomittuvat, alkaakin valjeta, mitä kesä 1948 oikein merkitsi isälle ja pojalle. Trond näkee sen, mitä on käsillä, metsän, joen ja tukit joita täytyy liikutella. Isällä on mielessä laajempi kuva, jotain jossa liikkuu muutakin kuin tukkeja, jotain joka muuttaa elämiä. Vähitellen asioiden todellinen laita valkenee pojalle, ja sen jälkeen kaikki on toisin. 

Tuntui kuin esirippu olisi laskeutunut ja peittänyt kaiken sen mitä olin koskaan tiennyt. Oli kuin olisi aloittanut elämän uudestaan. Värit olivat erilaisia, hajut erilaisia, sisimmät tuntemukseni olivat erilaisia. Lämmön ja kylmyyden, valon ja pimeyden, violetin ja harmaan erot olivat erilaisia, samoin pelkoni ja iloni erot. 

James Woodin Petterson-katsauksesta The New Yorkerissa löytyy toistaiseksi paras lukemani kuvaus Pettersonin kirjailijanlaadusta: "Petterson’s interest is pictorial and spatial rather than logical and interrogative. His sentences yearn to fly away into poetry; it is rare to find prose at once so exact and so vague. Yet Petterson is novelistically acute about human motive and self-deception."

Isän toiminta ja motiivit kuvataan varsin viitteellisesti. Vahvempana lukijan – kuten ehkä Trondinkin – mieleen jää joukko kuvia, kuten romaanin ehkä avainkohtaus, jossa Trond kietoo käsivartensa ystävänsä Jonin äidin ympärille isänsä ja Jonin isän tasapainotellessa tukkien päällä. Tätä seuraa pian unenomainen kuvaus kesäyöstä, jossa Trond näkee, kenen kanssa hänen isänsä istuu penkillä joen vastarannalla, ja herää myöhemmin itse navetasta, johon karjakko on saapunut lypsylle.

Hevosvarkaat on myös kasvukuvaus: Lopussa Trond menee äitinsä kanssa Ruotsiin, ja matkalla hänelle ostetaan oikea miesten puku. Äiti tekee hänestä ulkoisesti miehen, mutta kesä isän kanssa jätti vähintään yhtä vahvan jäljen.

Annos symboliikkaa loppuun: Trondin, isän, Jonin isän ja muiden miesten tarkoitus on lähettää tukkeja jokea pitkin Ruotsiin, missä ne ennen pitkää saapuisivat perille jollekin sahalle. On siinäkin metaforaa: laskea tukkeja joen armoille, jossa ne ovat osana virtaavan veden liikettä, mutta voivat toisaalta vain lipua epämääräisesti ja saapua perille joskus jonnekin – jos saapuvat. 

Joka tapauksessa Petterson on nyt otettu kotijumalieni joukkoon, halusipa hän sitä tai ei (olen saanut vaikutelman, että mies viihtyy parhaiten pienellä kotitilallaan Kaakkois-Norjassa). Kyllä kotijumaliin sellainen mies kuuluu, joka ajattelee näin, tai ainakin kirjoittaa pojasta, joka haluaa ottaa kaiken irti viimeisistä päivistä, joesta ja maisemasta:

Nyt olin yhtä levoton kuin isäni, ja minun teki mieli ottaa kaikki irti viimeisistä päivistä ja joesta ja maisemasta, ennen kuin lähtisimme takaisin Osloon. Ja niin me ottaisimmekin, puristaisimme viimeisen lämmön metsän poluilta ja Furufjelletin rinteiltä ja näkisimme miten auringonsäteet heijastuivat koivunrungoista puiden väliin kuin kiowaintiaanien ampumat nuolet ja sukelsivat syvänvihreisiin saniaisiin, joita kasvoi viuhkamaisina kapean soratien varressa kuin palmunlehtiä pyhäkoulun Raamatussa palmusunnuntaina. 

Kuvat: Otava, Lars Eivind Bones / Dagbladet.no 

Lahoren varakonsulin ahdinko

Jo pitkään on tuntunut siltä, että varmaan pidän Marguerite Durasin romaaneista. Siksi, kun äkkäsin viime syksyn kirjamessuilla divarihyllyssä Varakonsulin (Otava 1988), hankin sen heti, ja heinäkuussa luin sen.

Vuonna 1966 ranskaksi ilmestynyt Varakonsuli yhdistää kaksi tarinaa. Äiti ajaa nuoren tytön kotoa tämä tultua raskaaksi. Tyttö harhailee ympäri Intiaa, vatsa turpoaa, jalassa on haava, nälkä on silmitön. Samaan aikaan Kalkutassa puhutaan Ranskan Lahoren varakonsulista: kerrotaan, että tämä on ampunut yöllä parvekkeellaan silmittömästi puistoon. Nyt varakonsuli on Kalkutassa odottamassa suurlähettilään päätöstä siitä, mitä hänelle pitäisi tehdä. Ranskan suurlähettilään vaimo Anne-Marie Stretter pitää vastaanoton. Kalkutassa on joukko muitakin nuoria miehiä, oikea seurapiiri, joka parveilee Anne-Marie Stretterin ympärillä. Peter Morgan kirjoittaa tarinaa nuoresta tytöstä, joka kävelee Mekongjoen viertä, ohittaa Mandalayn, Siamin ja Birmanian ja päätyy lopulta Kalkuttaan. Anne-Marie Stretterin liepeillä väreilee valo, mutta myös varjo. Onnekkaat pääsevät hänen kanssaan Saarille, tarunomaiseen Prince of Wales- hotelliin, nyt myös Charles Rossett saa kutsun sinne.

Henkilöt liikkuvat kuin unessa, ja silti täynnä outoa tuskallista määrätietoisuutta. Lauseet ovat abstrakteja ja silti konkreettisia, silmieni edessä leijuu kuva mutta en aivan saa siitä otetta. Ja silti olin siellä, Tonle Sapin alajuoksulla, läkähdyttävässä löyhkäävässä Kalkutassa ja Anne-Marie Stretterin vastaanotolla, näin suurlähettilään talon puutarhan ja Anne-Marie Stretterin polkupyörän ja Gangesin rantabulevardin, jonka varrella lepratautiset makasivat.

Kirjassaan Kirjoitan Duras kirjoittaa Varakonsulista näin:

On totta, että varakonsuli huusi joka päivä… mutta minulle salaisesta paikasta. Niin kuin joku rukoilee joka päivä, hän huusi. On totta, että hän huusi kovaa ja että yöllä Lahoressa hän ampui Shalimarin puistoon tappaakseen. Hän tappoi tappaakseen. Kenet tahansa, koko Intian siis, joka oli hajoamassa. Hän huusi kotonaan, virka-asunnossaan ja ollessaan yksin aution Kalkutan mustassa yössä. Hän oli hullu, älynseä terävyydestä seonnut. Hän tappoi Lahoren joka yö.

On vaikea ymmärtää Varakonsulia. Muistin, että tältä se on aina tuntunut. Aikaisemmin olen lukeut Rakastajan ja Lol V. Steinin, ja varsinkin jälkimmäinen oli yhtä merkillinen kuin tämä. Enkä tarkoita ymmärtämistä niin että kaikki pitäisi tekstissä selittää auki ja lopuksi lukijalle jäisi kiva olo. Nämä kirjat kääntyvät sisäänpäin, puhuvat itsekseen ja katsovat samalla tiukasti jonnekin kauas.

Silti pidän niistä, luulen. Jokainen lause on huuto. En aina tiedä mistä lauseet puhuvat, ja samalla ne iskevät kuin potku vatsaan.

Hän etsii leningistään, rintojensa välistä jotakin jonka hän sitten ojentaa Charles Rossettille: elävän kalan. Mies ei liikahda. Nainen ottaa kalan, näyttää sitä hänelle ja puraisee sen pään nauraen vieläkin enemmän. Häntä huvittaa varmaan pelotella, saada toinen tuntemaan oksetusta. Hän tulee lähemmäs. Charles Rossett perääntyy, nainen tulee yhä lähemmäs, mies perääntyy vieläkin, mutta lähestyminen on nopeampaa ja Charles Rossett heittää kolikon maahan, kääntyy ja pakenee juosten tielle päin.

En halua matkoille Antti Tuurin kanssa

Yksi haavemmattini on matkakirjailija. Matkustelisin vieraisiin kaupunkeihin, katselisin ympärilleni, etsisin ravintoloita, eksyisin, läkähtyisin, tuntisin itseni ulkopuoliseksi, isoksi, vaaleaksi ja suttuiseksi, astuisin sisään tuntemattomista ovista sydän jyskyttäen ja parhaimmillaan löytäisin jotain unohtumatonta. Sitten kirjoittaisin siitä. Esseitä, matkaoppaita, essee-ruokakirjoja ja mitä kaikkea.

Tiedostan, että matkakirjallisuus on runsas genre, ja aiheesta löytyy varmasti paljon kirjoja, suomeksi ja jos uskaltaa astua rajojen yli, taatusti englanniksi ja muilla kielillä, mukaansatempaavia, eloisia ja älykkäitä teoksia matkoista ihmeellisiin paikkoihin. Itse pysähdyin kuitenkin Töölön kirjaston matkailu-hyllylle ja lainasin Antti Tuurin teoksen Matkoilla Euroopassa (Otava 2011).

Turha kysyä, miksi. En ole koskaan lukenut Antti Tuurin kirjoja (ja voipa olla, etten muita luekaan). Olin kuitenkin juuri palannut matkalta ja halusin takaisin siihen oloon, kun aamuisin astuu parvekkeelle ja miettii: autolla vuorille, kaupunkiin kävelemään vai pyöräilisikö rannalle, istuisiko vain parvekkeella ja sekin tuntuisi erilaiselta, koska ollaan ulkomailla. Selailin Tuuria ja luin että kirjassa ollaan muun muassa Sisiliassa ja ohitetaan Salerno ja matkustetaan junalla, ja sillä hetkellä se riitti.

Antti Tuuri kuvaa kirjassaan viime vuosi(kymmente)n aikana tekemiään matkoja mm. Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä. Useimmiten matkaseurana on vaimo. Tuuri ja vaimo yöpyvät hotelleissa tai ovat vuokranneet talon, he lounastavat ja illallistavat ravintoloissa, viipyyvät viikon tai joskus pidempään, tai hyppäävät parin päivän päästä jälleen junaan, kiertävät Eurooppaa. Kiire ei ole, aikaa ja varaa tuntuu olevan.

Vaikka ollaan Italiassa tai Ranskassa ja sentään matkalla, huomaan pian haraavani vastaan.

Kertoja latoo lauseita lakonisen täsmällisesti (onko tämä sitä koivuklapiproosaa?). Monesti tuntuu, että draamaattista huipennusta ei tarinoissa oikein ole tai se piilee hienovaraisesti pikemminkin rivien välissä. Tärkeintä tuntuu olevan itse matkan teko, se mihin aamulla kävellään, missä syödään, mitä illalla tehdään, ja tämä toistuu päivästä toiseen. No mikäs siinä! Sellaista matkalla on.

Vaimosta ei saada tietää paljon. Vaimo jää nukkumaan, kun kirjailija herää puoli seitsemältä kirjoittamaan. Vaimo lueskelee, vaimo tietää museon, vaimo harmistuu, kun geneveläishotellin ulkopuolella päivystää prostituoituja.

Silmiin pistää passiivin käyttö persoonamuotona. "Illalla kävellään vielä Seinen rantaan ja joen yli Tuileries-puistoon, joka kuitenkin on jo suljettu. Saadaan taksi Rue de Rivolilta ja tullaan sillä kotikulmille." Passiivi liittyy tavanomaisiin tapahtumiin, yllättävät ja hetkelliset sattumukset kerrotaan aktiivimuodossa. En tiedä, miksi Tuuri on valinnut passiivimuodon niin usein. Se häivyttää matkan osanottajat epämääräiseksi joukkioksi ja samalla karistaa hetkistä erityisyyden tunnun.

Luen eteenpäin mutta olen jo vähän ärsyyntynyt tähän matkalaiseen, täsmälliseen kertojanääneen, hyväkäsmäiseen mieheen, jota mikään ilo, ihmetys tai kauhistus ei hetkauta ainakaan matkakertomusten sivuilla.

Maltillisia kuvauksia Tuuri höystää kuitenkin tarkoilla havainnoilla. Jotkut huomiot johtavat myös pieniin faktoihin tai muisteluun menneisyyden matkoista. Mässäileviin pohdintoihin tai yllättäviin sivuloikkiin tämä matkamies ei kuitenkaan yllä. Jos huumoria on, se uppoaa ehkä parhaiten yli 50-vuotiaisiin pohjalaismiehiin. Minä saan olla tarkkana.

Ilmenee lisää ärtymyksenaiheita. Genevessä ärryn, kun matkailija kuvaa odottamattoman nuhruista hotellia: " – – kun hotellimme löytyy, sitä vastapäätä kadun toisella puolella seisoskelee prostituoituja iltapäivän asiakkaita odottelemassa; vastapäinen talo näyttää olevan tyttöjen tukikohtana. Kaupallista toimintaa on enemmänkin, kadun varrella mainostaa myös homobaari."

Siellä niitä nyt haikailee.

Epäselväksi jää, olisiko mikä tahansa baari tai kahvila edustanut "kaupallista toimintaa". Kun saavutaan Veronaan, ärähdän jo pahasti. Tuurit ovat aikaisemmin käyneet katsomassa Julian parveketta, "jolta hän oli Romeotaan haikaillut". (Julia siis haikailee nuortamiestä, ja Romeo ilmeisesti tekee parvekkeen alla jotain muuta, lurittaa serenadeja tai lausuu runoutta, mutta ei missään nimessä "haikaile" mitään.) Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella Tuuri tarkkailee muita vieraita:

Istun vielä parvekkeella, kun vaimoni tulee aamiaiselle ja jään seuraksi juomaan vielä kupillisen hyvää italialaista kahvia. Myös muita hotellivieraita alkaa nyt tulla aamiaiselle; englantilaisia vanhojapiikoja, joiden sydäntä lähellä Romeon ja Julian tarina on.

Hyvä Antti Tuuri! Mistä voit olla varma, että näkemäsi englantilaisnaiset ovat a) vanhojapiikoja b) kaupungissa kyynelehtimässä Romeon ja Julian tarinan äärellä? Yksin matkustava nainen voi matkustaa yksin monesta syystä – siksi että hän haluaa, kaipaa omaa aikaa ja tilaa, tai hän on töissä, vaikkapa matkakirjailijan toimessa. Jos hän olisikin VANHAPIIKA – eli ei sattuisi olemaan niin onnekas, että olisi saanut napattua miehen (puhumattakaan sellaisesta onnenpotkusta, joka suoltaa joka aamu kalastusaiheista tarinaa Pohjanmaalta ja merkitsee päivän aikana nakutettujen liuskojen lukumäärän tarkasti muistiin) – hänellä voi olla Veronaan tuloon aivan muita syitä kuin Shakespearen loppuunkulunut nyyhkytarina.

Tietyllä tavalla kuitenkin kiinnyn tarinoihin, luen eteenpäin nähdäkseni, minne matka johtaa. Tuuri arvostaa hyvää ruokaa, se ilahduttaa, ja hän on ilmeisen kielitaitoinen ja liikuskelee sujuvasti Euroopan kolkissa. Joku silti ärsyttää. Ehkä se on kaikenlainen odottamattomien ryöpsähdysten puuttuminen niin matkan päällä kuin kerronnassakin. Sellaisessa seurassa minä en haluaisi matkustaa pitkään. Matkaan kuuluvat euforia (usein ruoan äärellä), aprikointi, hirvityksen hetket, epäusko sekä puhdas uupumus – joka kääntyy taas uudeksi nousuksi, kun on hetken saanut lepuuttaa jalkojaan sängyllä tai parvekkeen kaiteella.

Toinen kuva: wikipedia.it

Oli kerran Ali

Greenwichiläisen talon taakse on kerääntynyt joukko ihmisiä. On iso teltta, ruokakojuja, vilttejä ja markkinatunnelma. Ihmiset pitävät tiiviisti silmällä erästä ikkunaa. Aina joku kuvittelee verhon heilahtavan tai harjon häivähtävän ikkunalla, ja kohahdus käy läpi väkijoukon. Ikkunan takana on Genevieve ja Eric Leen talon yläkerran vierashuoneessa Miles Garth jo ties monetta kuukautta.

Oikeasti Miles Garth ei anna mitään merkkiä itsestään, joten ihmiset katselevat sitä, että mitään ei tapahdu. Paitsi että tapahtuu. Miles Garth on huoneessa, Brooke Bayoude hyppelee Greenwichin kaduilla ja kuninkaallisessa observatoriossa ja ajattelee juttujaan. Mark Palmer puhuu kuolleelle äidilleen ja muistelee illallista, jonka aikana hänen teatterinäytännössä tapaamansa, sattumalta päivällisille mukaan kutsumansa mies sujautti suolasirottimen piiloon pöydän alle eikä palannut yläkerran huoneesta. Vanha nainen makaa sairaalasängyssä muistelemassa miestään ja lapsiaan, ja Anna-niminen nainen on juuri herännyt yöllä unesta, jossa näki sydämensä rintakehän läpi, ja sitten hän muistaa pojan, joka tunnisti hänen hyräilemänsä Abban kappaleen Versaillesissa vuonna 1980.

Olen häikäistynyt. Ali Smithin Oli kerran kello nolla (suom. Kristiina Drews, Otava 2013) on taas kerran paras kirja pitkään aikaan. Kirjassa on käsittämätön kavalkadi ääniä ja eläviä ihmisiä ja rekistereitä ja tarinoita, siis todellinen kaunokirjallisuuden ja suomennostaiteen taidonnäyte. Kaiken päälle nautin limassolilaisella hiekkarannalla parhaan koskaan kirjasta lukemani päivälliskohtauksen. Ei sillä, että ahmisin kirjoista erityisellä mielenkiinnolla juuri päivälliskohtauksia tai että mieleen tulisi nyt vertailukohtaa, mutta tämän luin yhdeltä istumalta, ja lukiessa tuntui kuin olisin ollut mukana siellä, kaikkien niiden ihmisten ja niiden edustamien kamalien elämäntapojen ja muutaman hyvän tyypin joukossa myös.

Jälleen kerran huomaan ajattelevani, miten vähän kirjallisuudessa itse asiassa on kyse sanoista.

Tai tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on kyse nimenomaan sanoista. Joita jotkut totisesti osaavat käyttää.

Ali Smithin kirjassa on paljon sanoilla ja merkityksillä kikkailua, varsinkin alussa, minkä uumoilin käyvän rasittavaksi. Onko tämä sopivaa lomalukemista ollenkaan? Ei kikkailu kuitenkaan käynyt rasittavaksi, eikä se ollut itsetarkoituksellista. Ja oli loistavaa lomalukemista.

Kirjassa on varmaan hirveästi tasoja, joita en lentokoneessa tai hiekkarannalla sivuja lehteillessäni vielä tavoittanut. Ollaan Greenwichissa, jossa sijaitsevan kuninkaallisen observatorion mukaan on määritetty nollapituuspiiri ja Greenwich Mean Time, johon eri aikavyöhykkeet perustuvat. Jonkunlainen ajan alku ja juuri ja samalla ei-mikään-aika, siis. Jokainen kirjan neljän pääluvun henkilöistä uppoutuukin omalla tavallaan nykyhetkeen tai menneisyyteensä, yrittää tallentaa siitä jotakin. Minulle tämä oli kuitenkin eniten huikean taidokkaasti kirjoitettu kirja täynnä ihania, kiinnostavia ja eläviä ihmisiä sekä hyvä tarina (tarinoita). Välimeren auringossa ajattelin sellaisia sanoja kuin kaiken pakonomainen todeksi tekeminen kertomalla ja näyttämällä, muistaminen, historiaksi tekeminen... Siellä ne kaikki seisovat tuijottamassa ei mitään.

Syytä ei tarpeen. Tarpeen ei syytä. Mehän emme tiedä. Me emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain, että ihminen halusi puhua toisen ihmisen kanssa. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Sama se miten arkipäiväinen hänen asiansa oli, siinä on kuitenkin kaikki mitä meille jää käteen päivän päätteeksi.  

Kaiken tämän mies sanoo lempeästi. 

Hän lausuu sanan "arkipäiväinen" ilman teennäisyyden häivääkään. 

Tapa jolla hän sanoo fraasin 'päivän päätteeksi' saa sen kuulostamaan kaikkea muuta kuin kliseeltä – hän saa sen kuulostamaan siltä, että päivät päättyvät, ja että se voi olla merkityksellistä. 

Kuva: cdon.com

Essehdintää

Olen viimein lukenut Jonathan Franzenin esseekokoelman Yksin ja kaukana (suom. Raimo Salminen, Siltala 2013).

Jos on joku kaunokirjallisuudenlaji, jossa erityisesti ihailen ajatuksenjuoksun koreutta ja kielellistä kykyä ilmaista se, se on esseistiikka. Hyvien esseiden lukeminen on ihanaa. Mitä persoonallisempi ja henkilökohtaisempi tyyli, sitä maukkaampi teksti. Aiheet voivat melkein olla mitä tahansa – lukiessa sivistyy ja saa rutkasti ajateltavaa, ja koko ajan viihtyy suunnattoman hyvin.

Eniten rakastan pieniä sivupolkuja, kokonaisuuden kannalta usein tarkoituksettomilta tuntuvia harha-askelia, jotka kuitenkin tekevät tekstistä persoonallisen ja saavat rakastamaan tekstin kirjoittaja-minää.

Joka ei tietenkään ole sama, kuin tekstit kirjoittanut kirjailija, tai sen ei tarvitse olla.

Suomennetussa esseekokoelmassa Franzen kirjoittaa muun muassa rakkaudesta, lintujen salametsästyksestä Kyproksella sekä liudasta (lähinnä amerikkalaisia) kirjoja, joista en ollut koskaan kuullut mutta joista varsinkin Paula Foxin Desperate Charactersin haluan epätoivoisesti nyt lukea. Pidän hurjasti tästä kirjasta, niin kuin olen pitänyt Antti Nylénin esseistä. Viime aikojen ihanimpia lukukokemuksia on myös Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin "lyyristen esseiden" kokoelma Meri (suom. Asko Sahlberg, Teos 2012), ihana ryöppyilevä kokoelma meri-aiheisia tekstejä.

En ole esseitä lukiessani aina varma, pidänkö tekstien kirjoittaja-minästä tai olenko samaa mieltä hänen kanssaan… ja samalla kiinnyn kirjoittajaan aina lukemisen edetessä ja pidän hänestä valtavan paljon.

Ensimmäisessä tekstissä "Ei tuska tapa" Franzen kirjoittaa rakkaudesta ja rakkauden merkityksestä elämässään. Hän vertaa keskenään "tykkäämistä" sekä rakkautta todelliseen ihmiseen, johon sisältyy valtavan tuskan mahdollisuus ja joka pakottaa näkemään toisen ja oman itsensä, vikoineen päivineen. Seuraavat kohdat tekivät suuren vaikutuksen:

Rakkaudessa on perimmältään kyse pohjattomasta empatiasta, joka kumpuaa siitä sydämen paljastuksesta, että joku toinen on aivan yhtä todellinen kuin itsekin on.

ja

Kenties on kunnioitettavaa, jos joku yrittää rakastaa koko ihmiskuntaa, mutta erikoista kyllä polttopisteessä pysyy silloin hänen minänsä, minän moraalinen tai henkinen hyvinvointi. Jos hän sitä vastoin rakastaa tiettyä ihmistä ja samastuu tämä iloihin ja ponnistuksiin kuin omiinsa, hänen on luovuttava osasta minäänsä.

"Sitoutuminen johonkin mitä rakastaa pakottaa meidät kohtaamaan todellisen minämme", Franzen kirjoittaa, ja se jos mikä on pelottavaa. Esseensä loppuosassa Franzen kertoo lintuharrastuksestaan ja ympäristöaktivismistaan. Hän, melko aktiivinen ympäristöihminen, pakottautui lopulta jättämään aiheen parissa toimimisen vähemmälle, koska hankaliin kysymyksiin paneutuminen vain kasvatti ihmisvihaa ja turhautti muutenkin hankalassa elämäntilanteessa.

Sitten Franzen rakastui lintuihin. Hän alkoi kirjata ylös lintuhavaintoja ja nähdä vaivaa bongatakseen uusia lajeja. Ja lopulta rakkaus lintuihin, sai hänet taas palaamaan ympäristökysymysten pariin, huolehtimaan kokonaisuudesta jonka yhdestä osasta oli tullut hänelle niin rakas.

Vaikka ongelmat eivät olleet kadonneet mihinkään, niihin oli yhtäkkiä helpompi suhtautua. "Yksi selitys piilee kaiketi siinä, että rakkaus lintuihin avasi minulle oven johonkin olennaiseen, vähemmän itsekeskeiseen minäni osaan, jonka en ollut tiennyt edes olevan olemassa."

Uusi intohimo sai Franzenin myös kirjoittamaan uudenlaisia lehtijuttuja, astumaan ulos kammiostaan ja kohtaamaan ihmisiä – liittolaisia ja vihollisia. 

Mutta lähtiessään ulos ja ryhtyessään todelliseen kanssakäymiseen todellisten ihmisten kanssa, tai vain todellisten eläinten kanssa, hän ottaa sen hyvin todellisen riskin, että lopulta huomaa rakastavansa joitakin heistä tai niistä. Ja kuka tietää, mitä hänelle saattaakaan tapahtua seuraavaksi?

Ihailen esseistikkojen kykyä jalostaa yksityiskohdista komeita, inhimillisiä ja yleispäteviä ajatuskulkuja. Ehkä heillä on luonnostaan silmää yksityiskohdille ja niiden kauneudelle sekä kyky tuntea intohimoa, ja nämä kyvyt inspiroivat heitä kirjoittamaan esseitä. Antti Nylén kirjoittaa uskomattoman hienosti ja monisyisesti muun muassa Anna Abreusta tai laulaja Nicosta, Franzen taas rakastaa lintujaan.

Sellaista hienostunutta kykyä paneutua ja vaalia arvokkaina pitämiään asioita ei voi kuin ihailla. Se jalostaa kohteen kuin kohteen – ja ehkä rakastajansakin. Ja jotenkin minusta tuntuu, että sellaisesta vaalimisesta alkaa kaikki hyvä maailmassa.

Hieno oli myös Franzenin tunnettu essee siitä, kuinka hän matkusti pienelle Eteläisen Tyynenmeren saarelle paetakseen tylsyyttä, nähdäkseen harvinaisen juanférnandezintulikulman ja surrakseen ystävänsä David Foster Wallacen kuolemaa. Siitä ehkä joskus toiste. Ja miten kauniisti Franzen kirjoittaa Alice Munrosta ja novelleista, Munron inhimillisyydestä ja kyvystä nähdä vihan ja ylenkatseen yli, uuh, aah, haluan omistaa nämä kirjat ja kaikki muut, sulkea syliini kaikki maailman kauniit sanat.

Kun katson kristallipalloon, näkyy että tulevaisuudessa asun osan vuodesta Italiassa ja essehdin siellä tarkkanäköisesti mutta rakastavasti italialaisista ja italialaisuudesta, kulttuurituotteista sekä tietysti elämän pikku sattumuksista, jotka Italiassa ovat, no tietysti värikkäitä. Sellainen minun tulevaisuuteni on.

Kuvat: Siltala, oma kaapisto

Mustat paperit

Tänään on päivä jonka huominen on päivä jona kuolen.

Viime syksyn eniten odottamani kirja oli Maija Muinosen esikoiskirja Mustat paperit (Teos 2013).

Kirjassa Ann Miel -niminen nainen kirjoittaa kirjeitä. Ann Miel tietää kuolevansa, ja sitä ennen on sanottava muutama sana. Kirjeiden vastaanottajia ovat Annin poika Luc ja tämän hoitaja Rosa, jonka hoteisiin Luc jää. Myös Ann Miel kirjoittaa muun muassa poikansa tulevalle puolisolle Doralle sekä paperitehtaan johtajalle herra Berrierille, jonka tehtaan tuottamaa 40-grammaista A4-kokoista paperia Ann on juuri saanut paketillisen postitse. Allekirjoitus postilähetykseen tuli vetäistyä hätäisesti, ja kohteliaassa kirjeessä Ann Miel lähettää uuden, oikean allekirjoituksensa. Toivon että voitte siis arkistoida tämän aidomman allekirjoitukseni. 

Tällainen nainen ei jätä mitään sattuman varaan. Vähitellen äiti tulee kuvanneeksi poikansa koulunkäynnin, ulkomaanmatkan, ensimmäisen kesätyöpaikan, jopa hirviön hän luo pojalleen, jotta tällä on joku jota syyttää. Luc saa osakseen helliä ja huolellisia sanoja, mutta sävyt Lucin elämään jäävien naisten kirjeissä ovat kiperämpiä. Epäselväksi ei jää, kuka aikoo olla ensimmäinen nainen pojan elämässä, ikuisesti.

Ann Miel tietää miten tulee käymään, mutta kohtalonsa tietävän ylpeydellä ja kipeällä päättäväisyydellä hän haluaa kontrolloida kaikkea ulottuvillaan olevaa, myös väistämättömintä eli omaa kuolemaansa. Loppua kohden ylpeys rakoilee, sanoista tulee kitkerämpiä, hätä alkaa tihkua kirjainten välistä.

Herra Berrierrrrrrrrr, minä kirjoitan enemmän kuin minä ajattelin että minä kirjoitan!!!!!!! Minä olen alkanut kirjoittaa tälle ja tälle ja tälle ja tälle ja Ferekeillekin minä kirjoitin heidän rumasta piskistään, mutta onko mikään vielä valmista? Kukaan muu ei saa kirjoittaaa heille tänään.

Miten odotusteni kävi? Olin viehättynyt, mutta samalla en voi olla tuumimatta, jäikö kirja vähän etäiseksi. Ihan kuin se leijailisi silmien edessä kuvana, viehkeänä mutta kuitenkin hitusen sulkeutuneena, kuin samanlaisena kaupungin pienoismallina jota Luc ja Rosa käyvät kirjassa katsomassa. Olisinko kaivannut lisää vimmaa? Ehkä kirjallinen makuni on muuttumassa, ehkä himoitsen nykyään (tai nyt) kerrontaa, joka rönsyää, poukkoilee vähän runsaammin. Ehkä kirja vaatisi (ja ansaitsisi) toisen lukukerran, paneutuvamman. Aina voi myös syyttää flunssaa? Ehkä moni asia osuisi eri tavoin, jos olisin itse äiti.

Vaikka en ollut aivan myyty, olen silti iloinen, että tämä pieni kirja on hyllyssäni. Ehkä hienointa Mustissa papereissa on idea, elämästä luopuvan äidin hurjuus. Sikäli olen vähän pettynyt, että lukukokemus jäi etäiseksi. Viehkeää, joskin myös osaltaan etäännyttävää on merkillinen tunnelma ja miljöökuvaus. Tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan rantakaupunkiin. Kuvittelen sen jonnekin Ranskaan tai Saksaan (tai Puolaan!), mutta ei se ole mikään niistä. Paikantamattomuudesta tulee vähän sadunomainen tunne, ihan kuin katsoisi vähän kellastunutta mutta ajatonta kuvaa. Uhmakkaasti Ann Miel pidättää itselleen kaikki oikeudet päättää, mikä hänen papereissaan ansaitsee yksityiskohtia.

Muinonen kirjoittaa hienoja täsmällisiä, yllättäviäkin lauseita. Lopun kiihtyvä rytmi tuntui hyvältä. Ann Miel taistelee viimeiseen asti, kirjoittaa kirjoittaa sysää kuolemaa loitommas, ei halua antaa hallitsemattoman ottaa valtaa. Annin ase on kieli, mutta mitä sitten, kun kynä on laskettava kädestä viimeisen kerran?

Dora, Dortsu, eihän sinua haittaa että minä kutsun sinua Dortsuksi. Lempinimet pitävät ihmisen elossa, kuolema ei tiedä kehen tarttua. Se jolla ei ole tarpeeksi lempinimiä kuolee nuorena. Minä olin aina Ann, pelkkä Ann.