En halua matkoille Antti Tuurin kanssa

Yksi haavemmattini on matkakirjailija. Matkustelisin vieraisiin kaupunkeihin, katselisin ympärilleni, etsisin ravintoloita, eksyisin, läkähtyisin, tuntisin itseni ulkopuoliseksi, isoksi, vaaleaksi ja suttuiseksi, astuisin sisään tuntemattomista ovista sydän jyskyttäen ja parhaimmillaan löytäisin jotain unohtumatonta. Sitten kirjoittaisin siitä. Esseitä, matkaoppaita, essee-ruokakirjoja ja mitä kaikkea.

Tiedostan, että matkakirjallisuus on runsas genre, ja aiheesta löytyy varmasti paljon kirjoja, suomeksi ja jos uskaltaa astua rajojen yli, taatusti englanniksi ja muilla kielillä, mukaansatempaavia, eloisia ja älykkäitä teoksia matkoista ihmeellisiin paikkoihin. Itse pysähdyin kuitenkin Töölön kirjaston matkailu-hyllylle ja lainasin Antti Tuurin teoksen Matkoilla Euroopassa (Otava 2011).

Turha kysyä, miksi. En ole koskaan lukenut Antti Tuurin kirjoja (ja voipa olla, etten muita luekaan). Olin kuitenkin juuri palannut matkalta ja halusin takaisin siihen oloon, kun aamuisin astuu parvekkeelle ja miettii: autolla vuorille, kaupunkiin kävelemään vai pyöräilisikö rannalle, istuisiko vain parvekkeella ja sekin tuntuisi erilaiselta, koska ollaan ulkomailla. Selailin Tuuria ja luin että kirjassa ollaan muun muassa Sisiliassa ja ohitetaan Salerno ja matkustetaan junalla, ja sillä hetkellä se riitti.

Antti Tuuri kuvaa kirjassaan viime vuosi(kymmente)n aikana tekemiään matkoja mm. Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä. Useimmiten matkaseurana on vaimo. Tuuri ja vaimo yöpyvät hotelleissa tai ovat vuokranneet talon, he lounastavat ja illallistavat ravintoloissa, viipyyvät viikon tai joskus pidempään, tai hyppäävät parin päivän päästä jälleen junaan, kiertävät Eurooppaa. Kiire ei ole, aikaa ja varaa tuntuu olevan.

Vaikka ollaan Italiassa tai Ranskassa ja sentään matkalla, huomaan pian haraavani vastaan.

Kertoja latoo lauseita lakonisen täsmällisesti (onko tämä sitä koivuklapiproosaa?). Monesti tuntuu, että draamaattista huipennusta ei tarinoissa oikein ole tai se piilee hienovaraisesti pikemminkin rivien välissä. Tärkeintä tuntuu olevan itse matkan teko, se mihin aamulla kävellään, missä syödään, mitä illalla tehdään, ja tämä toistuu päivästä toiseen. No mikäs siinä! Sellaista matkalla on.

Vaimosta ei saada tietää paljon. Vaimo jää nukkumaan, kun kirjailija herää puoli seitsemältä kirjoittamaan. Vaimo lueskelee, vaimo tietää museon, vaimo harmistuu, kun geneveläishotellin ulkopuolella päivystää prostituoituja.

Silmiin pistää passiivin käyttö persoonamuotona. "Illalla kävellään vielä Seinen rantaan ja joen yli Tuileries-puistoon, joka kuitenkin on jo suljettu. Saadaan taksi Rue de Rivolilta ja tullaan sillä kotikulmille." Passiivi liittyy tavanomaisiin tapahtumiin, yllättävät ja hetkelliset sattumukset kerrotaan aktiivimuodossa. En tiedä, miksi Tuuri on valinnut passiivimuodon niin usein. Se häivyttää matkan osanottajat epämääräiseksi joukkioksi ja samalla karistaa hetkistä erityisyyden tunnun.

Luen eteenpäin mutta olen jo vähän ärsyyntynyt tähän matkalaiseen, täsmälliseen kertojanääneen, hyväkäsmäiseen mieheen, jota mikään ilo, ihmetys tai kauhistus ei hetkauta ainakaan matkakertomusten sivuilla.

Maltillisia kuvauksia Tuuri höystää kuitenkin tarkoilla havainnoilla. Jotkut huomiot johtavat myös pieniin faktoihin tai muisteluun menneisyyden matkoista. Mässäileviin pohdintoihin tai yllättäviin sivuloikkiin tämä matkamies ei kuitenkaan yllä. Jos huumoria on, se uppoaa ehkä parhaiten yli 50-vuotiaisiin pohjalaismiehiin. Minä saan olla tarkkana.

Ilmenee lisää ärtymyksenaiheita. Genevessä ärryn, kun matkailija kuvaa odottamattoman nuhruista hotellia: " – – kun hotellimme löytyy, sitä vastapäätä kadun toisella puolella seisoskelee prostituoituja iltapäivän asiakkaita odottelemassa; vastapäinen talo näyttää olevan tyttöjen tukikohtana. Kaupallista toimintaa on enemmänkin, kadun varrella mainostaa myös homobaari."

Siellä niitä nyt haikailee.

Epäselväksi jää, olisiko mikä tahansa baari tai kahvila edustanut "kaupallista toimintaa". Kun saavutaan Veronaan, ärähdän jo pahasti. Tuurit ovat aikaisemmin käyneet katsomassa Julian parveketta, "jolta hän oli Romeotaan haikaillut". (Julia siis haikailee nuortamiestä, ja Romeo ilmeisesti tekee parvekkeen alla jotain muuta, lurittaa serenadeja tai lausuu runoutta, mutta ei missään nimessä "haikaile" mitään.) Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella Tuuri tarkkailee muita vieraita:

Istun vielä parvekkeella, kun vaimoni tulee aamiaiselle ja jään seuraksi juomaan vielä kupillisen hyvää italialaista kahvia. Myös muita hotellivieraita alkaa nyt tulla aamiaiselle; englantilaisia vanhojapiikoja, joiden sydäntä lähellä Romeon ja Julian tarina on.

Hyvä Antti Tuuri! Mistä voit olla varma, että näkemäsi englantilaisnaiset ovat a) vanhojapiikoja b) kaupungissa kyynelehtimässä Romeon ja Julian tarinan äärellä? Yksin matkustava nainen voi matkustaa yksin monesta syystä – siksi että hän haluaa, kaipaa omaa aikaa ja tilaa, tai hän on töissä, vaikkapa matkakirjailijan toimessa. Jos hän olisikin VANHAPIIKA – eli ei sattuisi olemaan niin onnekas, että olisi saanut napattua miehen (puhumattakaan sellaisesta onnenpotkusta, joka suoltaa joka aamu kalastusaiheista tarinaa Pohjanmaalta ja merkitsee päivän aikana nakutettujen liuskojen lukumäärän tarkasti muistiin) – hänellä voi olla Veronaan tuloon aivan muita syitä kuin Shakespearen loppuunkulunut nyyhkytarina.

Tietyllä tavalla kuitenkin kiinnyn tarinoihin, luen eteenpäin nähdäkseni, minne matka johtaa. Tuuri arvostaa hyvää ruokaa, se ilahduttaa, ja hän on ilmeisen kielitaitoinen ja liikuskelee sujuvasti Euroopan kolkissa. Joku silti ärsyttää. Ehkä se on kaikenlainen odottamattomien ryöpsähdysten puuttuminen niin matkan päällä kuin kerronnassakin. Sellaisessa seurassa minä en haluaisi matkustaa pitkään. Matkaan kuuluvat euforia (usein ruoan äärellä), aprikointi, hirvityksen hetket, epäusko sekä puhdas uupumus – joka kääntyy taas uudeksi nousuksi, kun on hetken saanut lepuuttaa jalkojaan sängyllä tai parvekkeen kaiteella.

Toinen kuva: wikipedia.it