Hotellin huomassa

Rakastan hotelleja.

Hotelliin kerääntyy joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joita yhdistää paitsi yöpyminen samojen seinien sisällä, myös yksi maailman ihastuttavimmista asioista – hotelliaamiainen.

Rakastan pieniä ja nuhjuisia hotelleja ja suuria business-hotellejakin (intiimiydessä ne vähän häviävät mutta aamiaiset, aamiaiset), rakastan vastaanottotiskejä, aulabaareja, ravintolaa, hiljaisia käytäviä ja niiden kokolattiamattoja. Rakastan siivoojan kärryä aamuisin, valkoisia lakanoita ja näköalaa ikkunasta, rakastan alkuiltaa kun astuu ovesta ulos kadulle.

Tarkkaan ottaen rakastan ajatusta pienestä hotellista, tai isommasta, mutta sellaisesta jossa menneiden aikojen loisto on arvokkaasti pinttynyt peileihin ja sohviin ja jossa henkilökunta tuntee arvonsa, sekä omansa että asiakkaan. Ehkä jossain Välimerellä tai sitten eurooppalaisessa kaupungissa, tai Alpeilla, asukkaat viipyvät pitkään, viikon tai kaksi, jopa kuukausia. Ainakin minä viivyn, ja joka aamu laskeudun aamiaishuoneeseen, jossa tervehdin muita asukkaita, he levittelevät sanomalehtiään ja juovat appelsiinimehua, olemme tulleet tutuiksi jo, emme tuppaudu toistemme seuraan mutta saatamme tavatessamme vaihtaa sanan tai kaksi. Halutessamme voimme pikkutunteina drinkin äärellä kertoa kipeitä totuuksia. Kahvi on vahvaa, kaakao sakeaa ja kitkerää mutta hyvää, levitän sämpylälle aprikoosimarmeladia.

Tästä piti tulla kirjoitus Wes Andersonin elokuvasta The Grand Budapest Hotel. Ehkä siitä vielä tulee sitäkin.

Haluaisin elää hotelleissa koko elämäni. Olla se salaperäinen nainen, joka saapuu upeasti leikatussa puvussa alkuillasta aulabaariin (miksi hän on yksin?), nauttii lasillisen samppanjaa ja häviää kaupungin yöhön. Ravintolassa aterioisin yksin mutta tarjoilijat tuntisivat minut ja joskus kokki kutsuisi minut keittiöön valitsemaan kalaa. Päivisin moikkailisin henkilökuntaa parvekkeelta, minulla olisi nimittäin vakiohuone hotellissa ja siellä parveke, puutarhaan päin, tai sittenkin merelle, tai ehkä sivukadulle, jonnekin mistä näkyy elämää, sillä istun päivät huoneessani kirjoittamassa ja parvekkeelle voin istua hetkeksi virvoittelemaan. Hotellissa kaikki on hyvin, hotellissa tiedän mihin kuulun ja olen silti sopivasti irrallaan.

The Grand Budapest Hotel oli mainio, vauhdikas ja hurmaava.

Se kertoo legendaarisesta loistohotellista sekä etenkin hotellin legendaarisesta hovimestarista Gustave H:sta (Ralph Fiennes, huikea ja koko elokuvan sielu) ja tämän uskollisesta ystävästä, pikkoloksi palkatusta Zero Mustafasta (Tony Revolori).

Kehystarinassa Jude Law'n esittämä kirjailija on saapunut parhaat päivänsä nähneeseen hotelliin ja tapaa kylpylässä vanhan Zero Mustafan, joka lupaa kertoa tarinansa. (Silloin tiesin, että tätä elokuvaa en voi olla rakastamatta. Yhtäkkiä autiossa kylpytiloissa kuuluu kumea ääni, ja ammeesta kohoaa parrakas pää.) Zeron tarinan alussa Gustave H:n vakioasiakas kuolee ja jättää jälkeensä testamentin. Seuraa mm. taidevarkaus, vankilapako, kissan kuolema, muutama raaka murha sekä huikea takaa-ajo lumisilla vuorilla.

Mistä pidin? No hotellista tietysti. Grand Budapest Hotelin loisteliaat suuruuden päivät, hissipoikia, pikkoloja, samppanjaa, kerrassaan ensiluokkainen palvelu, upea portaikko. Kuvakulmat, kuten peräkanaa pötkivät Gustave ja Zero sekä vuorenrinnettä nouseva funicolare. Takaa-ajokohtaus, jossa konna paineli suksilla ja Gustave H ja Zero perässä kelkalla.

Ja sitten tietysti ne 1900-luvun alun kuhinat. Ollaan jossain Itävalta-Unkarin kaltaisen maan liepeillä kuvitteellisessa pikkuvaltio Zubrawkassa, joka myöhemmin lakkaa olemasta. Sataa lunta, kaikkialla on vuoria, linnoja ja leivoslaatikoita, raitiovaunuja. Itävalta-Unkarin ja Tsekkoslovakian menneiden aikojen loisto sekoittuu iloisesti satumaisiin väreihin. Sota uhkaa, ja kun junavaunuun marssivat karskit sotilaat, joku tyylin, ilon ja kaiken kauniin arvostamisen aikakausi alkaa vääjäämättömästi olla takana.

Sen lisäksi, että The Grand Budapest Hotel sai nauramaan vedet silmissä, se oli myös koskettava ja vilpitön. Koskettavaa oli Gustave H:n intohimo, pettämätön tyylitaju ja kaunosieluisuus, joka ylentää hänet vankilassa ruoanjakajan asemaan ja saa lausumaan runonsäkeitä, vaikka alapuolella avautuu satojen metrien pudotus lumiseen rotkoon. Tinkimätön vakaumus tehdä asiat hyvin, vaalia rakastamiaan asioita – kuten runoutta, hotellia, kauniita naisia ja miehiä. Ja toisaalta se katupoikamaisuus, jonka ansiosta Gustave selviää myös vankilassa, hän ei ole mikään pehmoilija, kyky sivaltaa sanoilla korstokin hiljaiseksi, yhtä aikaa ironia ja terävyys, pehmeys ja karskius, joka hänessä oli.

Olen nähnyt vain harvoja Wes Andersonin elokuvia, mutta jos Wes Anderson on tätä, haluan nähdä lisää. Ralph Fiennesin lisäksi kuvissa vilisi suuri joukko muita tähtiä, kuten Edward Norton, Tilda Swinton, Adrien Brody, Willem Dafoe, Harvey Keitel ja ties ketä muita. En olisi halunnut, että elokuva koskaan loppuu. En haluaisi koskaan lähteä hotellista.