torstai 19. huhtikuuta 2018

Vien sinut kotiin


Hoo! Ohhoo! Oijoi.

Tällaisia äännähdyksiä pääsee, kun löytää työpaikan saa ottaa -pöydältä kirjan, jota ei ennestään tunne mutta johon joku takakansitekstin kuvaus tai sananvalinta saa tarttumaan, niin että kirjan kuljettaa kotiin ja alkaa pian kuljettaa laukussa matkalla töihin, ja lukeakin, niin että pian ei haluaisi lopettaa ollenkaan, toivoisi että nämä aamut, pitkät valoisat minuutit metrossa eivät päättyisi milloinkaan.

Aamut metrossa kirjan kanssa, hyviä aamuja.

Ben Kallandin Vien sinut kotiin on rauhallinen, viehättävällä tavalla koruton kirja. Se ei tempoile, ryöppyile eikä vuodata vuolaita lauseita. Markus ja hänen perheensä kuuluvat määrittelemättömään, Jehovan todistajia muistuttavaan uskonyhteisöön. Pikkusisko Ellen on huippulahjakas viulisti, herkkä ja pikkuvanha. Carola-sisko on isän tyttö. Markus on lakoninen kertoja, hieman tunteeton tarkkailija. Lapsuudessa ollaan kotona Herttoniemessä tai saaristossa kesäparatiisi Bellevuessa, Ellenin viulun sointi leikkii taustalla koko ajan. Aikuisena Markus työskentelee kattojärjestön leivissä ympäri Amerikkaa, menee naimisiin ja muuttaa Kaliforniaan mutta ei lakkaa kaipaamasta yhtä naista ja yhtä kesää Brooklynissä.

Kirja kertoo siitä, mitä vahva auktoriteetti ja sen vallassa eläminen ihmiselle tekee. Yksi murtuu, toinen pakenee, kolmas taipuu, joustaa ja sulkee silmänsä silloin kun voi. Joku kauhea kohtalokkuus leijuu tapahtumien ja niiden kertojan yllä, tietoisuus että jotain pahaa voi tapahtua. Tai ainakin tapahtuu elämä, joka on yhtä aikaa kammottava ja laimea, joka romuttaa illuusiot.

Ennen olin tiiviin ilmaisun ystävä, mutta viime aikoina olen pohdiskellut, voiko kirja sanoa kaiken, tai ainakin ryöpytä paljon, ja olla silti hyvä. Iltaisin sängyssä luen Yanagiharan Pientä elämää, siinä on yli 800 sivua ja se itkettää, satuttaa, pakahduttaa, se on kaunis ja kipeä ja hirvittävän surullinen. Ja samalla pusertavan hyvä, vastaansanomattoman hyvä.

Tuntuu silti raikkaalta ja hyvältä lukea Kallandin kirjaa. Jokin tunnelmassa tai rytmissä jää vahvasti mieleen, ehkä joku rauhallinen itsevarmuus. Kenties lukemisesta tekee ilahduttavaa sekin, että tämä kirja löysi luokseni yllättäen. Minulla ei ollut siitä minkäänlaisia odotuksia, ja yhtäkkiä se kietoi otteeseensa, halusin olla sen seurassa koko ajan.

Loppu ärsytti silti. Huomasin harmistuvani siitä, että Markus sai kaiken: nuoruuden rakkauden, oman vapautensa, ja lopulta perheenkin, omalla tavallaan. Hän tuli petetyksi, hänkin, mutta tajusi lopulta mikä on tärkeintä. Loppu oli liian idyllinen.

Olen hiljattain palannut vanhaan työpaikkaan. Käyn pitkästä aika töissä toimistossa, vapaata aikaa on yhtäkkiä kovin vähän, matkustan aamuisin metrolla 20 minuuttia ja iltaisin päivä painaa raskaana vanteena silmien päällä ja takaraivossa jo.

Kun aamulla istun metroon, on valoisaa. Metrossa en lue Pientä elämää, sellaista surua en voi kantaa koko päivää mukanani, mutta joka aamu luen Kallandin kirjaa ja ne ovat koko päivän onnellisimpia hetkiä, ne ovat minun. On aamu, valo tulvii metron ikkunoista ja minulla on kirja, kaikki ne sanat, ja kaksikymmentä minuuttia ylellistä, täydellistä aikaa.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Hägring

Luin ensimmäisen Kjell Westöni ja löysin kauneimman ruotsinkielisen sanan.

Puolivälissä Kangastus 38:aa (Hägring 38, suom. Liisa Ryömä) arvelin, että ihan mukavaa, taitavaa ja viihdyttävää, mutta ei sentään nostata suuria väristyksiä.


Viimeisen sivun jälkeen olin vaikuttuneempi. Kirjan teemat ja ajan kysymykset tulivat henkilöiden kautta hienosti esiin. Ehkä tähän sittenkin kutoutui jotain syvempää kuin ensi lukemalta vaikutti, tai olin valmis uskomaan. Henkilöiden seurassa oli miellyttävä olla. Kiinnyin asiananajaja Thuneen, ja hänen humaaniutensa mutta myös tietty hyväosaisuutensa ja säyseytensä oli monitahoisesti kuvattu. Myös muut hahmot olivat tunnistettavia, ja Matilda/rouva Wiik/Miljaneiti tietysti kiehtova. Vaikka en kaikkia hänen ratkaisujaan ihan ymmärtänytkään.

Tartuin Kangastukseen kun kiinnostuin naispäähenkilön kolmijakoisuudesta luettuani Parnasson artikkelin romaanin versioimisesta näyttämölle. Ja toisekseen, koska ajankohta kiinnostaa. Karmivaa oli tajuta, miten kirjassa kuvatut vuoden 1938 puheenaiheet, jotkut tapahtumat ja reaktiot muistuttavat sitä, mitä tänä päivänä on meneillään.

Ja tietysti, miten lähellä sisällissodan tapahtumat tuolloin vielä olivat, miten kahtia revitty kaupunki ja koko maa oli, niin revitty etten sitä varmaan oikein tajuakaan, miten lähellä vankileirit ja laukaukset olivat vielä vuonna 1938 ja miten sama kaupunki oli todistanut niitä ihan hetki sitten.

Loppuratkaisu yllätti täysin, myönnän. Kieli ei missään vaiheessa nostattanut suuria värityksiä, mutta pidin Helsinki-kuvasta ja tunnelmista, ja siitähän Westö kai tunnetaan. Kirjan lukemisen jälkeen olen kulkenut katse talojen seinissä ja katoissa ja ajatellut Korkeavuorenkatua, Mechelininkatua ja huvilayhdyskunta Munkkiniemeä, miettinyt mitkä talot olivat paikallaan jo vuonna 1938 ja mitkä ovat nousseet sen jälkeen, missä kohtaa Kasarmitoria Thune toimisto sijaitsi ja mikä olikaan Heikinkatu.

Silti jotain sadunomaista, tai ehkä kulissinomaista, jotenkin elokuvallista tässä kirjassa tai ehkä Westön tyylissä on, ja ehkä siksi kirja ei sydämeen asti yltänytkään, vaikka tunnelma jätti vahvan jäljen.

Ja se ruotsi. Hägring. Pidän kaikista kielistä, mutta jostain syystä kovin moni ruotsin kielen sana ei ole herättänyt suuria tunteita (paitsi ehkä ruotsinruotsalaisten lausumana, tai siis laulamana). Mutta hägring. Tuntuu, että voisin jatkaakin Westön parissa, jonakin sopivana hetkenä, jotta pääsisin taas joskus siihen ihanaan Helsinki-tunnelmaan. Ehkä jopa ruotsiksi, onhan Kjellin henkilöiden maisema niin vahvasti ruotsinkielinen, ja olisihan se hyvä tilaisuus virkistää omaa kielitaitoa. Seuraavan Westön luen siis kenties på svenska.