Oli kerran Ali

Greenwichiläisen talon taakse on kerääntynyt joukko ihmisiä. On iso teltta, ruokakojuja, vilttejä ja markkinatunnelma. Ihmiset pitävät tiiviisti silmällä erästä ikkunaa. Aina joku kuvittelee verhon heilahtavan tai harjon häivähtävän ikkunalla, ja kohahdus käy läpi väkijoukon. Ikkunan takana on Genevieve ja Eric Leen talon yläkerran vierashuoneessa Miles Garth jo ties monetta kuukautta.

Oikeasti Miles Garth ei anna mitään merkkiä itsestään, joten ihmiset katselevat sitä, että mitään ei tapahdu. Paitsi että tapahtuu. Miles Garth on huoneessa, Brooke Bayoude hyppelee Greenwichin kaduilla ja kuninkaallisessa observatoriossa ja ajattelee juttujaan. Mark Palmer puhuu kuolleelle äidilleen ja muistelee illallista, jonka aikana hänen teatterinäytännössä tapaamansa, sattumalta päivällisille mukaan kutsumansa mies sujautti suolasirottimen piiloon pöydän alle eikä palannut yläkerran huoneesta. Vanha nainen makaa sairaalasängyssä muistelemassa miestään ja lapsiaan, ja Anna-niminen nainen on juuri herännyt yöllä unesta, jossa näki sydämensä rintakehän läpi, ja sitten hän muistaa pojan, joka tunnisti hänen hyräilemänsä Abban kappaleen Versaillesissa vuonna 1980.

Olen häikäistynyt. Ali Smithin Oli kerran kello nolla (suom. Kristiina Drews, Otava 2013) on taas kerran paras kirja pitkään aikaan. Kirjassa on käsittämätön kavalkadi ääniä ja eläviä ihmisiä ja rekistereitä ja tarinoita, siis todellinen kaunokirjallisuuden ja suomennostaiteen taidonnäyte. Kaiken päälle nautin limassolilaisella hiekkarannalla parhaan koskaan kirjasta lukemani päivälliskohtauksen. Ei sillä, että ahmisin kirjoista erityisellä mielenkiinnolla juuri päivälliskohtauksia tai että mieleen tulisi nyt vertailukohtaa, mutta tämän luin yhdeltä istumalta, ja lukiessa tuntui kuin olisin ollut mukana siellä, kaikkien niiden ihmisten ja niiden edustamien kamalien elämäntapojen ja muutaman hyvän tyypin joukossa myös.

Jälleen kerran huomaan ajattelevani, miten vähän kirjallisuudessa itse asiassa on kyse sanoista.

Tai tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on kyse nimenomaan sanoista. Joita jotkut totisesti osaavat käyttää.

Ali Smithin kirjassa on paljon sanoilla ja merkityksillä kikkailua, varsinkin alussa, minkä uumoilin käyvän rasittavaksi. Onko tämä sopivaa lomalukemista ollenkaan? Ei kikkailu kuitenkaan käynyt rasittavaksi, eikä se ollut itsetarkoituksellista. Ja oli loistavaa lomalukemista.

Kirjassa on varmaan hirveästi tasoja, joita en lentokoneessa tai hiekkarannalla sivuja lehteillessäni vielä tavoittanut. Ollaan Greenwichissa, jossa sijaitsevan kuninkaallisen observatorion mukaan on määritetty nollapituuspiiri ja Greenwich Mean Time, johon eri aikavyöhykkeet perustuvat. Jonkunlainen ajan alku ja juuri ja samalla ei-mikään-aika, siis. Jokainen kirjan neljän pääluvun henkilöistä uppoutuukin omalla tavallaan nykyhetkeen tai menneisyyteensä, yrittää tallentaa siitä jotakin. Minulle tämä oli kuitenkin eniten huikean taidokkaasti kirjoitettu kirja täynnä ihania, kiinnostavia ja eläviä ihmisiä sekä hyvä tarina (tarinoita). Välimeren auringossa ajattelin sellaisia sanoja kuin kaiken pakonomainen todeksi tekeminen kertomalla ja näyttämällä, muistaminen, historiaksi tekeminen... Siellä ne kaikki seisovat tuijottamassa ei mitään.

Syytä ei tarpeen. Tarpeen ei syytä. Mehän emme tiedä. Me emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain, että ihminen halusi puhua toisen ihmisen kanssa. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Sama se miten arkipäiväinen hänen asiansa oli, siinä on kuitenkin kaikki mitä meille jää käteen päivän päätteeksi.  

Kaiken tämän mies sanoo lempeästi. 

Hän lausuu sanan "arkipäiväinen" ilman teennäisyyden häivääkään. 

Tapa jolla hän sanoo fraasin 'päivän päätteeksi' saa sen kuulostamaan kaikkea muuta kuin kliseeltä – hän saa sen kuulostamaan siltä, että päivät päättyvät, ja että se voi olla merkityksellistä. 

Kuva: cdon.com