torstai 26. tammikuuta 2017

Olen valaan laulu

Haluaisin kirjoittaa improsta, haluan puhua siitä. Haluan tehdä sitä.

Kuten monista parhaista asioista, improstakin on vaikea kirjoittaa, sen synnyttämää ravistelevaa iloa on vaikea vangita. Joka tapauksessa, viime syksynä kävin kerran viikossa leppävaaralaisen koulun askarteluluokassa kaksi ja puoli tuntia kerrallaan, ja ne olivat koko pimeän syksyn hauskimpia iltoja. Tiistai-impro oli niiden nimi, ja mitä siellä tehtiin?

Harjoituksia. Kohtauksia. Kurssin kuvauksessa oli puhuttu leikkimisestä, läsnäolosta, heittäytymisestä ja siitä, ettei oteta itseä vakavasti. Kuulosti hyvältä, kaikki. Kirjoittamisen ja elämisen ja esiintymistilanteiden ja kaiken suhteen.

Tässä olen hiihtämässä tammikuussa 2017. Kerran olin improssa hiihtoretkellä.
Kumpikin oli mukavaa.


Harjoituksissa lämmiteltiin, fyysisesti ja henkisesti. Yhden leikin nimi oli Kisu etsii kotia, ja siinä pitää vaihtaa vikkelästi toisen kanssa paikkaa niin että Kisun silmä välttää. Tai tällaista: Ota pari. Muodostakaa kirjain K, tai karhu luolassa, tai munat kennossa. Siitä vaan, puhumatta, suunnittelematta, sopimatta mitään.

Vähitellen ruvettiin tekemään kohtauksia kahden tai useamman ihmisen kesken. Kohtauksia mistä? No mistä tahansa. Parasta oli, kun vain ruvettiin tekemään. Leikkimään, näyttelemään. Kohtaus sai syntyä mistä tahansa, usein pieni arkinen asia tai tilanne riitti, ja parhaat jutut syntyivätkin ehkä niistä. Joskus opettaja tai muut ryhmäläiset keksivät tilanteen tai paikan, josta lähdettiin liikkeelle. Sellainen saattoi olla esimerkiksi hautaustoimisto, kaksi vanhaa ystävää baarissa, uimahallin kahvio tai nakkikeiton valmistus.

Suunnitelmaa, juonta tai päämäärää ei kohtauksissa ole. Tärkeintä improssa on sanoa kaikkeen kyllä. Sillä tavalla tilanne etenee ja osapuolet saavat rohkeutta tuoda lisää ideoita, siis tarjouksia, mukaan. Tärkeää on myös jättää analyyttinen ajattelu ja ajattelu ylipäänsä pois, sanoa ja tehdä se mikä tulee ensimmäisenä mieleen. Hyödyllistä ja hauskaa katsojan kannalta on määritellä tilanne ja osapuolet mahdollisimman tarkkaan. "Seppo! Terve. Olet siis vihdoin hankkinut siamilaiskissan!"

Tällä hetkellä olen mukana neljän kerran intensiivikurssilla. Molempien kurssien järjestäjä on ollut Työväenopisto. Tähän mennessä olen ollut ainakin R-Kioski, saippuakupla vanhuksen jalalla, porsaanreikä laissa ja valaan laulu, puhumattakaan kohtauksista, joissa olen ollut mm. hiihtoretkellä, deittiohjelmassa, baarissa ja hautaustoimistossa ja pyramideilla ja mitä vielä, tärkeintä ei ole se missä ollaan vaan millaista se on, miltä tuntuu.

Mikä improssa sitten on sellaista, että kun pimeässä syysillassa seisoin leppävaaralaisen pellon laidassa odottamassa bussia kotiin, olin pelkkää keveyttä ja hymyä ja nauru sen kuin kumpuili jossain hyvin syvällä sisällä.

Leikkiminen. Se että kaiken saa keksiä, kaiken saa keksiä tyhjästä ja kaikki otetaan vastaan. 

Se, kun seison muiden edessä tekemässä kohtausta tietämättä mihin se johtaa, ja unohdan esillä olemiseni, unohdan katselijat, unohdan itseni.

Ja nauraminen. Miten pienet eleet, sanat ja vivahteet voivat naurattaa NIIN PALJON.

Tietysti opettaja on ihana. Hänen nimensä on Anna Rimpelä ja hän on onnistunut saamaan aikaan turvallisen ja luottavaisen tunteen ainakin minulle: On helppo mennä mukaan. Mokaaminen ei ole vaarallista. Mokaaminen ei oikeastaan ole edes mahdollista.

Mahtavaa onkin se, että melkein kaiken voi tehdä ja kaikki on oikein. Kukaan ei tule sanomaan, että minun porsaanreikäni tai valaan lauluni ei olisi oikea. Se on minun käsitykseni asiasta ja siksi oikea. Mokaaminen ei ole vaarallista. Paljon tylsempää on olla yrittämättä. Tai laskelmoida jotenkin etukäteen.

Niin kauan kuin unohtaa valmistautumisen, kaikki menee hyvin. Suunnittelun sijaan kannattaa keskittyä tilanteen ja toisen ihmisen mukana liikehtimiseen. Vastapuoli onkin improssa tärkeä. Jos et itse keksi yhtään mitään, kuuntele toista. Katso mitä hän puhuu ja tekee, sanoo opettaja. Sieltä tulee varmasti tarjous.

 Lopulta parasta kaikessa onkin ehkä vuorovaikutus. Se että toisella on oma mielikuvituksensa, omat epämukavuusalueensa, ja että hänkin panee parastaan, jotta tilanne syntyisi ja etenisi.

Ja hienoa on se, miten tyhjästä kaikki lähtee. Rekvisiittaa eikä suunnitelmaa ole. Me luomme kaiken, tilanteen, sen osanottajat, materiaalin, tunteet ja tapahtumat. Ja että kaikki on mahdollista: tilanne voi edetä mihin tahansa suuntaan. Se on vapauttavaa. Mitään tarinan pakkoa ei ole.

Ainakin vielä tässä vaiheessa. En tiedä, mihin suuntaan improvisaatio etenisi, jos sitä tekisi enemmän, enemmän tarkoituksella, että se tähtäisi johonkin, voiko se tähdätä johonkin, en tiedä. Esityksiin oikealle yleisölle? Tähän mennessä parasta on ollut se, että mitään päämäärää ei ole.

Mutta haluan lisää. Haluan tehdä tätä lisää. Joka viikko.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Shine

Viihdyn nykyään parhaiten joogasalilla, mutta satunnaisista vierailuista jumppaan saa kaivattua vaihtelua (ja erittäin tarpeellista hyppelyä ja heiluntaa). Jumppatunneista on parhaimmillaan myös se ilo, että ne saattavat tuoda elämään hyvää musiikkia. Yksi yliopistoliikunnan ihana ohjaaja (nimeltään ehkä Outi) tutustutti aikoinaan step-aerobicissä Regina Spektoriin, ja viime maanantaina Motivuksessa cardio-tunnilla soi karmean räminäteknon seassa tämä takavuosien helmi:

 https://open.spotify.com/track/2Po9CrYNIdjRChQ6i8Y532

 Pidin kyllä Kwanista silloin joskus 2000-luvun alussa, mutta sittemmin se on painunut unohduksiin. Olen iloinen, että cardio toi tämän taas elämääni. Kaunis, ihana kappale! Ja hyvät sanat, juuri nyt.

tiistai 17. tammikuuta 2017

NIAGARA ja kynnet

Tämä ei ole mainos Alec Sothin valokuvanäyttelystä, koska se päättyi juuri sunnuntaina Suomen valokuvataiteen museossa. Tämä on yritys kertoa yhdestä kuvasta näyttelyssä ja siitä, miksi se iskostui minuun, sai jotakin liikahtelemaan, heti siinä paikan päällä kuvan edessä. Muutkin kuvat olivat hienoja, mutta tämän kuvan näkeminen teki näyttelystä käymisen arvoisen, se oli se yksi kuva joka usein riittää. Se puhui, sitä katsoessa alkoi itkettää, tai joku itku alkoi sisälläni, ja avasi jotain.

Mies ja nainen istuvat punaisella sohvalla alasti, he ovat Michele ja James. Mies suoraan kameraan päin, ei peittele mahaa eikä penistä. Nainen, vähän kääntyneenä nojautuu miestä vasten, polvi kohotettuna miehen jalkaa vasten.

Joku selkeys, rauha jolla he ovat kuvassa, valmiita olemaan esillä, luottavaisuus. He ovat ylpeitä, mistä? Rakkaudestaan, ajattelen. Siitä että heillä on se, ja toisistaan. Niagara-sarjassa Soth oli mennyt Niagara-putouksille, joka on ilmeisesti jonkinlainen yleinen rakkaudenosoituspaikka, jonne mennään ottamaan valokuvia ja pitämän vihkitilaisuus. Soth kuvasi rakkauden ilmenemismuotoja: motelleja, joutseneksi muovattuja pyyhkeitä motellin sängyllä, rakastavaisia, sulhasia ja morsiamia, perheitä, epätoivoisia kirjeitä.

Ja tässä kuvassa mies ja nainen istuvat sohvalla alasti ja ovat ylpeitä siitä mitä ovat, enkä edes tiedä ylpeitä, kuulostaa ylpeilyltä, he ovat sitä mitä ovat ja ja ovat sitä täysillä, menevät sitä kohti. Vähättelemättä. Miehellä käsissä ja kaulassa t-paidan rusketusraidat, naisella vaaleaa luomiväriä ja kynsilakkaa varpaankynsissä ja sormissa, ehkä ranskalainen manikyyri, ei aivan tuore enää. Vaikutelma on lihallinen, ehdottomasti, ja vähän suttuinen jopa, mutta minä tuijotan kuvaa ja varsinkin kynsilakkaa ja se osoittaa: nämä ihmiset välittävät itsestään, he välittävät rakkaudestaan ja toisistaan ja haluavat osoittaa sen näin.

Ei se mitään, että näppylät ja ihon uomat näkyvät. Michele ja James arvostavat elämäänsä ja sitä mitä heillä on, eivätkä pelkää näyttää sitä. Omalla tavallaan, sillä mikä sopii heille. Michele pitää manikyyreistä ja haluaa suoda sellaisia itselleen. 

Tässä on elämä, minä ajattelen. Elämä ei ole sitä että on sataprosenttisen cool, ostaa merkkivaatteita ja varjelee niitä vaatekaapissa, tai varjelee tunteita omassa sisimmässään, elämä ei ole suojelemista, se on tässä: Tässä sohvassa, niissä kynsissä, siinä alastomuudessa. Peliin laittamisessa.

Voi myös miettiä, varsinkin jälkeenpäin, miksi mies istuu rehvakkaana (onko hän rehvakas vai luottavainen, auki) kameraan päin, ja nainen kääntyneenä, ei katso kameraan vaan johonkin muualle, ajatuksissaan, alistuneenako, vai onko hän tässä paikassa turvassa, rauhallinen. Kyllä kai kyseessä on pariskunta? Suojeleeko nainen miestä? Suojeleeko hän itseään kääntymällä, olemalla paljastamatta kaikkea? Suojeleeko hän jotain heidän yhteistään, rakkautta, pelkääkö hän menettävänsä jotain?

Minulle tämä oli kuitenkin, kynsien ansiosta ja ainakin katsomishetkellä kuva läsnäolosta, pelkäämättä päin menemisestä. Elämää, omia tunteitaan, sitä mistä pitää. Sen arvostamisesta, elämän arvostamisesta, ja oman itsen, ja toistemme – ja sen näyttämisestä.


Kuva löytyy Alec Sothin sivuilta tämän linkin takaa klikkaamalla näyttelyhuoneen kuvaa, josta sarjan kuvat aukeavat yksitellen. 21 / 64.





 



torstai 12. tammikuuta 2017

Hotellini Hertta

Vietin juuri ihastuttavan puolitoistatuntisen lukemalla mainioita tekstejä, joita lukiessa alkoi usein hymyilyttää. Monet jutut ehkä vähän turhan pitkiä, tiivistämisen varaa löytyi, mutta kun siellä täällä pysähtyi johonkin sanaan, paljastui hauska ajatus tai mielleyhtymä, ja teki mieli jatkaa lukemista. 

Tekstit olivat... omiani! Jippii!

Olen tässä vähän miettinyt, mitä tehdä blogille. Haluan kirjoittaa, mutta missä? Olisiko uudessa blogissa, tyhjältä pöydältä aloittaminen helpompaa? Uskaltauduin luomaan silmäyksen meneeseen, ja sehän oli mitä hurmaavin. Pidän tästä blogista! Minulla on ollut hauskaa sitä kirjoittaessa, minulla oli nyt hauskaa sitä lukiessa. Häpeä ei puristanut sisuskaluja, niin kuin joskus käy, kun vilkaisee tuoretta tekstiä uudestaan. Pthui.

Blogin tarkoitus on ollut tarjota tila kirjoittamiselle, ja kirjoittamiselle ilman rajoja, ja kuitenkin sellaiselle kirjoittamiselle, jolla (ainakin teoriassa) voisi olla lukijoita. Minulle on tyypillistä hioa ja muokata kaikkea kirjoittamaani, mutta blogissa olen yrittänyt keskittyä pistelemänä enemmän mitä mieleen tulee, antamaan mennä. Ja sellainen tila siitä on tullutkin, parhaimmillaan ajatus on juossut ja hyppinyt, ja silti löytänyt oikean tilan ja muodon. Joskus on ollut hiljaista, vaikea tavoittaa sitä mistä haluaa kirjoittaa, tai taukojakin, kuten viime kuukausina.

Haluaisin kirjoittaa enemmän, haluaisin mainostaa blogia rohkeammin. Ehkä tällä hetkellä yritän kuitenkin löytää ensi sijassa kirjoittamisen ilon, jonka varsinkin alkuvuosilta nyt muistan.

Jatketaan siis! Täällä vai missä, en ole varma, mutta jos blogin pitäminen on ollut näin hauskaa, minä kyllä jatkan.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Puhun parhaiten vertauskuvilla


Noiden kirjojen kirjoittajat ovat kaikki tarvinneet omaa aikaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, Frank sanoo ja huitoo kädellään kirjahyllyyn päin. – Sinä olet kirjailija ja sinun työpaikkasi on pään sisällä.

Huh mikä kirja.

Riitta Jalosen Kirkkaudesta (Tammi 2016) tekee lähes joka sivulta mieli siteerata jotain. Kirjoitan kirjasta pätkiä muistiin, ne sopivat elämääni nyt ja tuovat lohtua levottomina iltoina. En muista vähään aikaan lukeneeni toista kirjaa, jossa kuvaan valuisi yhtäkkiä toinen kuva, usein raaka, joka liikkuisi yhtä vaivattomasti assosiaatiosta toiseen, nykyhetkestä menneeseen, silmien edessä olevasta hätkähdyttäviin kuvitelmiin.




Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka eli vuosina 1924–2004. Romaanissa Jalonen eläytyy hänen sisäiseen maailmaansa ja myös ulkoisiin tapahtumiin ainakin pääpiirteissään. Frame vietti parhaat nuoruusvuotensa kammottaviin mielisairaaloihin suljettuina, mutta pääsi lopulta vapaaksi, ensin ystävänsä armeijamökkiin, sitten aaltojen paiskomalle Ibizan saarelle ja lopulta Lontooseen. Frame loi merkittävän kirjallisen uran, hänen kohdallaan voi kirjaimellisesti sanoa, että kirjallisuus pelasti kuolemalta (kirjallisuuspalkinto myönnettiin otollisesti juuri ennen suunniteltua lobotomialeikkausta), mutta se pelasti muutenkin, sanat pelastivat ja kirjoittaminen. 

Skitsofreniadiagnoosi oli väärä, mutta herkkä Janet on, häkellyttävän herkkä, värähtelee jatkuvasti assosiaatiosta toiseen.  Ihmeellistä, miten Riitta Jalonen on päässyt hänen nahkoihinsa. Epäilen, että Jalonen on kirjoittanut kirjaan paljon sellaista, mitä itse tietää. Niin paljon eletynoloista kuvausta kirjassa on kirjoittamisesta, sen merkityksestä ja etenemisestä, aaltoilusta elämän kanssa. En tiedä, kumman kirja on enemmän, Jalosen vai Framen, eikä tietysti tarvitsekaan tietää, se on molempien, kirja avaa tien ainakin minulle ennestään täysin tuntemattoman kirjailijan mieleen, ja millaisella tavalla, ja samalla kaikki toimisi ilman että kyseessä olisi todella elänyt henkilö. 

Tuntuu oikeastaan epäuskottavalta, että Janet Frame todella on elänyt, niin todesti ja samalla taianomaisesti hänen mielensä aaltoilee Jalosen kirjassa, ei hän voi olla todellinen ihminen, ei sellaisesta voisi kirjoittaa näin. Ja silti, ihmeellistä,  hän on elänyt, kulkenut savusumuisen Lontoon ruskeita katuja punatukkainen pää hehkuen. 

Luen kirjaa lyhyissä pätkissä, kieli on sellaista jota ei voi eikä tee mieli ahmia. Lisäksi tässä on jotain joka menee niin syvälle, ettei sitä voikaan ohittaa nopeasti. 

Vedän höyhenpeiton pääni yli. Pehmeässä vuoteessa annan itseni vajota, päästän irti kaikista kuvista, kerin yltäni vuosia pois jonnekin niin kauas, että jäljellä on vain tyhjä aukko, jossa ei ole sanan sanaa, eikä mikään heijastu kirkkaana takaisin.