Essehdintää

Olen viimein lukenut Jonathan Franzenin esseekokoelman Yksin ja kaukana (suom. Raimo Salminen, Siltala 2013).

Jos on joku kaunokirjallisuudenlaji, jossa erityisesti ihailen ajatuksenjuoksun koreutta ja kielellistä kykyä ilmaista se, se on esseistiikka. Hyvien esseiden lukeminen on ihanaa. Mitä persoonallisempi ja henkilökohtaisempi tyyli, sitä maukkaampi teksti. Aiheet voivat melkein olla mitä tahansa – lukiessa sivistyy ja saa rutkasti ajateltavaa, ja koko ajan viihtyy suunnattoman hyvin.

Eniten rakastan pieniä sivupolkuja, kokonaisuuden kannalta usein tarkoituksettomilta tuntuvia harha-askelia, jotka kuitenkin tekevät tekstistä persoonallisen ja saavat rakastamaan tekstin kirjoittaja-minää.

Joka ei tietenkään ole sama, kuin tekstit kirjoittanut kirjailija, tai sen ei tarvitse olla.

Suomennetussa esseekokoelmassa Franzen kirjoittaa muun muassa rakkaudesta, lintujen salametsästyksestä Kyproksella sekä liudasta (lähinnä amerikkalaisia) kirjoja, joista en ollut koskaan kuullut mutta joista varsinkin Paula Foxin Desperate Charactersin haluan epätoivoisesti nyt lukea. Pidän hurjasti tästä kirjasta, niin kuin olen pitänyt Antti Nylénin esseistä. Viime aikojen ihanimpia lukukokemuksia on myös Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin "lyyristen esseiden" kokoelma Meri (suom. Asko Sahlberg, Teos 2012), ihana ryöppyilevä kokoelma meri-aiheisia tekstejä.

En ole esseitä lukiessani aina varma, pidänkö tekstien kirjoittaja-minästä tai olenko samaa mieltä hänen kanssaan… ja samalla kiinnyn kirjoittajaan aina lukemisen edetessä ja pidän hänestä valtavan paljon.

Ensimmäisessä tekstissä "Ei tuska tapa" Franzen kirjoittaa rakkaudesta ja rakkauden merkityksestä elämässään. Hän vertaa keskenään "tykkäämistä" sekä rakkautta todelliseen ihmiseen, johon sisältyy valtavan tuskan mahdollisuus ja joka pakottaa näkemään toisen ja oman itsensä, vikoineen päivineen. Seuraavat kohdat tekivät suuren vaikutuksen:

Rakkaudessa on perimmältään kyse pohjattomasta empatiasta, joka kumpuaa siitä sydämen paljastuksesta, että joku toinen on aivan yhtä todellinen kuin itsekin on.

ja

Kenties on kunnioitettavaa, jos joku yrittää rakastaa koko ihmiskuntaa, mutta erikoista kyllä polttopisteessä pysyy silloin hänen minänsä, minän moraalinen tai henkinen hyvinvointi. Jos hän sitä vastoin rakastaa tiettyä ihmistä ja samastuu tämä iloihin ja ponnistuksiin kuin omiinsa, hänen on luovuttava osasta minäänsä.

"Sitoutuminen johonkin mitä rakastaa pakottaa meidät kohtaamaan todellisen minämme", Franzen kirjoittaa, ja se jos mikä on pelottavaa. Esseensä loppuosassa Franzen kertoo lintuharrastuksestaan ja ympäristöaktivismistaan. Hän, melko aktiivinen ympäristöihminen, pakottautui lopulta jättämään aiheen parissa toimimisen vähemmälle, koska hankaliin kysymyksiin paneutuminen vain kasvatti ihmisvihaa ja turhautti muutenkin hankalassa elämäntilanteessa.

Sitten Franzen rakastui lintuihin. Hän alkoi kirjata ylös lintuhavaintoja ja nähdä vaivaa bongatakseen uusia lajeja. Ja lopulta rakkaus lintuihin, sai hänet taas palaamaan ympäristökysymysten pariin, huolehtimaan kokonaisuudesta jonka yhdestä osasta oli tullut hänelle niin rakas.

Vaikka ongelmat eivät olleet kadonneet mihinkään, niihin oli yhtäkkiä helpompi suhtautua. "Yksi selitys piilee kaiketi siinä, että rakkaus lintuihin avasi minulle oven johonkin olennaiseen, vähemmän itsekeskeiseen minäni osaan, jonka en ollut tiennyt edes olevan olemassa."

Uusi intohimo sai Franzenin myös kirjoittamaan uudenlaisia lehtijuttuja, astumaan ulos kammiostaan ja kohtaamaan ihmisiä – liittolaisia ja vihollisia. 

Mutta lähtiessään ulos ja ryhtyessään todelliseen kanssakäymiseen todellisten ihmisten kanssa, tai vain todellisten eläinten kanssa, hän ottaa sen hyvin todellisen riskin, että lopulta huomaa rakastavansa joitakin heistä tai niistä. Ja kuka tietää, mitä hänelle saattaakaan tapahtua seuraavaksi?

Ihailen esseistikkojen kykyä jalostaa yksityiskohdista komeita, inhimillisiä ja yleispäteviä ajatuskulkuja. Ehkä heillä on luonnostaan silmää yksityiskohdille ja niiden kauneudelle sekä kyky tuntea intohimoa, ja nämä kyvyt inspiroivat heitä kirjoittamaan esseitä. Antti Nylén kirjoittaa uskomattoman hienosti ja monisyisesti muun muassa Anna Abreusta tai laulaja Nicosta, Franzen taas rakastaa lintujaan.

Sellaista hienostunutta kykyä paneutua ja vaalia arvokkaina pitämiään asioita ei voi kuin ihailla. Se jalostaa kohteen kuin kohteen – ja ehkä rakastajansakin. Ja jotenkin minusta tuntuu, että sellaisesta vaalimisesta alkaa kaikki hyvä maailmassa.

Hieno oli myös Franzenin tunnettu essee siitä, kuinka hän matkusti pienelle Eteläisen Tyynenmeren saarelle paetakseen tylsyyttä, nähdäkseen harvinaisen juanférnandezintulikulman ja surrakseen ystävänsä David Foster Wallacen kuolemaa. Siitä ehkä joskus toiste. Ja miten kauniisti Franzen kirjoittaa Alice Munrosta ja novelleista, Munron inhimillisyydestä ja kyvystä nähdä vihan ja ylenkatseen yli, uuh, aah, haluan omistaa nämä kirjat ja kaikki muut, sulkea syliini kaikki maailman kauniit sanat.

Kun katson kristallipalloon, näkyy että tulevaisuudessa asun osan vuodesta Italiassa ja essehdin siellä tarkkanäköisesti mutta rakastavasti italialaisista ja italialaisuudesta, kulttuurituotteista sekä tietysti elämän pikku sattumuksista, jotka Italiassa ovat, no tietysti värikkäitä. Sellainen minun tulevaisuuteni on.

Kuvat: Siltala, oma kaapisto