Pieni subjektiivinen tutkielma Roomasta

Parasta Roomassa on ollut nukkuminen. Nukun isossa, tukevassa sängyssä paksun untuvapeiton ja vaaleanruskean viltin alla. Nukun kymmenen tuntia yössä. Sammutan valon kymmeneltä enkä koskaan ole ollut onnellisempi. Koskaan en ole nukkunut sikeämmin. Olen flunssassa. Torstai-iltana istun ulkona terassilla juomassa viiniä. Tämä on Pigneto ja baari oli Pasolinin kantapaikka. Luen kirjaa ja minulla on mukavaa kunnes päätän lähteä takaisin ja tajuan, miten kylmä on. Ällistyttävän suuntavaistoni ansiosta löydän raitiovaunukiskot, hytisen jo kylmästä, yöllä saan vilunväristyksiä ja kaivan viltin kaapista. Perjantaina kävelen Via del Corsoa ja menen sisään kauppoihin, koska ilman lämpimämpää takkia en voi enää lähteä täällä illalla ulos. Pää on oudon raskas ja kevyt, lopulta ostan kiiltävän tekountuvatakin ja epäilen, että sille ei tule koskaan käyttöä Suomessa. Illalla päätä ja niskaa särkee. Perun tapaamisen Gennaron kanssa. Lähden ruokakauppaan, palatessani isäntäperhe kutsuu minut illalliselle, spaghetti alle vongole, yksi lempiruokani. Olen niin väsynyt etten jaksa puhua enkä osaa muodostaa lauseita. Haluan vain sänkyyn haluan peiton alle.

Seuraavana aamuna kirjoitan vihkoon kolme kertaa: Kannattaa luottaa vaistoonsa. Tämä asunto viehätti minua ensi näkemältä. Varasin sen vaikka se on metromatkan päässä keskustasta, koska näin kuvissa valoisan makuuhuoneen ja pitkän käytävän kirjahyllyineen ja valokuvineen seinällä. Tiedän jo nyt, tämän hämäränkin alle, että näiden ihmisten kohtaaminen on yksi niitä asioita, joista myöhemmin ajattelen: mikä käsittämätön onni. Selviää, että mies, Mimmo, on ollut sarjakuvatoimittaja. Nyt hän kokkaa perheelle ruokaa ja vieraille kakkuja aamuisin, hengitys tuoksahtaa joskus vienosti viinille. Nainen, Paola on valokuvaaja ja haluaa tehdä kanssani reportaasin Pohjois-Suomesta. Sinä olit alusta asti kuin yksi meistä, hän sanoo minulle lähtöaamuna. Toivon että voisin innostua reportaasihankkeesta enemmän, mutta olen liian väsynyt.

En ole ajatellut yhtään merkillepantavaa ajatusta kolmen päivän aikana. En varsinkaan ole kirjoittanut yhtään merkittävää lausetta. En ole kokenut mitään merkittävää. Olen halunnut kotiin. Ensimmäisenä iltana katselen Foro Traianon raunioita ja mietin, mitä täällä teen. Mikä oikeus minulla on olla täällä juuri nyt? Miten pakahduttavan etuoikeutettua kävellä tällaisilla kaduilla, törmätä siellä täällä pylväisiin ja seinänpätkiin iltavalaistuksessa, voin mennä mihin tahansa, tehdä mitä tahansa, tämä vapaus alkaa väsyttää minua, sen olen tiennyt jo kauan. Väärinkäytän vapauttani. En käytä sitä, en iloitse siitä.

Nyt olen sentään Roomassa. Olen aina ollut hyvä olemaan matkalla. Ei kuitenkaan tunnu miltään. En halua ostaa värikkäitä, meheviä pizzoja katukojuista, se täällä totisesti olisi helppoa, en halua hypistellä koruja tai vaatteita, en ihastu pienistä aukioista, en halua astua kirkkoihin niin kuin tein viime matkallani, en halua edes mennä ravintolaan syömään hyvä pastaa ja juomaan halpaa viiniä. Korkeintaan mielessäni käy häivähdys unelmasta, olla joskus täällä jonkun kanssa yhdessä, mennä silloin ravintolaan, tilata artisokkaa ja spagettia. Joskus. Ei nyt. Edes se ei tunnu miltään, että olen Roomassa ja minusta ei tunnu miltään.

Ja silti, kaiken väsymyksen ja turtumuksen alla olen kaksi kertaa herahtaa itkuun. Ensimmäisenä iltana laskeudun portaita alas ja näen raunion iltavalaistuksessa. Katumuusikko soittaa, juuri äsken kävelin ylöspäin viettävää katua ja skootteri meni ohi, tämä on kuin kävelisi elokuvan kulisseissa, klisee ja silti totta, tämä ei ole Berliini eikä New York eikä sen tarvitse olla, minä rakastan tätä kaupunkia kaikkein eniten. Minä osaan olla täällä, siitäkin huolimatta että tunnen usein tekeväni jotain väärin, rikkovani sääntöjä joita on, en koskaan oikein kuulu joukkoon, silti täällä on hyvä olla, täällä täytyn eri tavalla kuin missään muualla.

Toisen kerran meinaan purskahtaa itkuun bussissa, on toiseksi viimeinen päivä, aurinkoinen lauantai ja matkustan kohti piazza Navonaa jo vähän voimissani ja mielessäni kahvi aurinkoisella terassilla. Bussi ohittaa suuren okranpunaisen rakennuksen jota reunustavat palmut ja lehväkkäät pensaat, alkaa itkettää kaikki tämä historia ja kauneus ja runsaus. Piazza Navonalla muistan että en oikeastaan pidä näistä aukioista, piazza Navonasta ja Campo dei Fiorista. Liikaa turisteja. Mittari kadulla näyttää 25 lämpöastetta. Eilen ostettu takki tuo turvallisuudentunnetta, en palele. Väsyn silti nopeasti. Nousen bussiin. Haluan nukkua ja sitten herätä ja astua ulos Viale XXI Aprilen raskaasta ulko-ovesta ja kävellä lähimpään kahvilaan, arkielämän haluan, sen minä aina vieraissa kaupungeissa haluan.

Viimeisenä iltana kävelen Pariolissa ja vannon, että joskus maaliskuussa kun missään ei tapahdu mitään, ulkona eikä minussa, muistan tämän. Olen kulkenut vieraan kaupunginosan katuja pimeässä tietämättä, mikä perillä odottaa. Kuka olen ja miksi teen näin. Pian istun jo Gennaron ravintolassa viinilasi edessä, kaikki on kuten ennenkin, syömme, juomme, miten tämä luontevuus on mahdollista vain muutaman tapaamiskerran jälkeen ja vaikka kolme vuotta on kulunut. Seuraavana aamuna ajamme skootterilla halki Rooman, hän ajaa ja minä pitelen kiinni. Rauniot, palatsit, jyrkät kadut, kapeat kujat, Piazza Venezia, Trastevere ja Monti hyökyvät sisälleni. Alkaa naurattaa. Miten minulla voi olla näin käsittämätön onni. Illalla teen muistiinpanoja. Alan jo hahmottaa Roomaa, ja omaa Roomaanikin. Hahmotan senkin, että top 5 kokemuksia elämässä on ajaa skootterilla Roomassa. Ehkä top 3, tai parasta.

Una giornata particolare

Ettore Scolan elokuvassa Una giornata particolare (1977) on kuva jota en saa mielestäni. Marcello Mastroiannin esittämä Gabriele on Sophia Lorenin näyttelemän naisen kotona. He ovat kulkeneet asunnosta toiseen päivän aikana ja käyneet kattoterassillakin keräämässä pyykkiä, siellä tilanne eskaloitui mutta nyt on iltapäivä ja he ovat rauhoituttuaan syöneet vaatimattoman munakasaterian Gabrielen keittiössä. Tästä alkaa elokuvan vaikuttavin jakso. Kukaan muu ei ole kotona, koko rakennus on tyhjä. Kaikki ovat kaduilla, jossa Hitler ja Mussolini paiskaavat kättä ja huiskuttavat hurraavalle kansalle. Sisällä asunnossa nämä kaksi puhuvat nyt toisilleen suoraan, kertovat millaista on elää heidän elämäänsä, koruttomasti niin kuin silloin kun totuuksia kerrotaan. Gabriele on homo, joka on saanut potkut radiokuuluttajan työstä sekä puolueesta, johon tahdotaan vain ”miehiä”. Antonietta on kuuden lapsen äiti, kotirouva jonka päivät kuluvat askareissa ja jonka mies puhuttelee häntä käskemällä ja nauraa vain muiden naisten kanssa. Antonietta on nöyryytetty kotonaan, hänelle jää vain patria, isänmaa. Antonietta ihailee Mussolinia hartaasti, hän on oikea Mussolinin fani, mutta ei pääse katsomaan idoliaan väkijoukkoon, sillä juuri patria, Mussolinin luoma rakennelma on se sama rakennelma joka alistaa hänet kodin seinien sisään. ”Fasistinaiset, teidän täytyy olla kodin vartijoita”, lukee Antoniettan valokuva-albumissakin.

Gabrielen huomionosoitukset, miehekäs ja herkkä läsnäolo ja leikkisyys ovat juuri sitä mitä Antonietta janoaa. Antonietta alkaa suudella miestä. Mies ei vastustele mutta ei myöskään syty täysin. Antonietta on kiihkeä. Ja sitten: Ilme Marcello Mastroiannin kasvoilla. Särkynyt, liikkumaton ilme, tyhjyyteen tuijottava katse. Natsien ja fasistien paraati mylvii kaduilla, ja samaan aikaan joku voima pyyhkäisee miehen yli. Myöskään Gabrielelle ei ole tilaa yhteiskunnassa. Onko tämä jälleen yksi tukahduttamisen kuva, jossa Gabriele joutuu elämään? Nauttiiko hän ehkä hiukan odottamattomasta läheisyydestä? Minä ajattelen itseäni, sanoi Antonietta hetki sitten syleillessään miestä. Jälkeenpäin, kun he ovat taas jalkeilla, Gabriele sanoo: Nautin siitä, mutta se ei muuta mitään. Mutta tutustua sinuun, jutella kanssasi, viettää päivä kanssasi juuri tänään, se on ollut tärkeää.

Myös Sophia Loren on upea työn kuluttamana, kireästi värähtelevänä kotirouvana. Yhdessä hienoimmista hetkistä Gabriele lukee albumista sitaatin Mussolinilta: nerous ei sovi naisen fysiologiaan ja psykologiaan, ja siksi vain mies voi olla nero. Onko Antonietta samaa mieltä? Ilmeet vaihtuvat nopeasti naisen kasvoilla, hän on vähällä horjahtaa miettimään, päästämään epäilyksen sisäänsä, mutta pyörtää lopulta, palaa uskonsa haarniskaan. Totta kai olen, Antonietta vastaa. 

Radiosta ja kovaäänisistä kantautuu eläimellinen pauhu, jonka pitäisi hukuttaa kaikki kysymykset alleen. Sama pauhu sulkee nämä kaksi neljän seinän sisään, he ovat pauhun armoilla mutta se sulkee heidät myös ulkopuolelleen. Lisäksi sen pitäisi asettaa heidät vastakkain keskenään, Mussolinin sokean ihailijan ja homomiehen. Kuitenkin juuri he, kaksi ulkopuolista onnistuvat tänä iltapäivänä löytämään odottamattoman läheisyyden yhdessä. Samalla traagista on, että kumpikaan ei voi täysin antaa toiselle sitä, mitä tämä eniten kaipaa.

Hieno elokuva. Marcello Mastroianni, hieno näyttelijä. Ajattelen Mastroiannin kasvoja. Miten hienoa osata ilmentää kasvoillaan sellaista särkyvyyttä, surumielisyyttä ja luovuttamista vähän jo, ja samalla kykyä kirkastua seuraavassa hetkessä hilpeyteen ja kujeellisuuteen. Antaa tunteiden ja kokemusten kulkea ruumiinsa ja kasvojensa läpi, mikä hieno kyky, hieno työ. Haluan olla sellainen jonka läpi tuuli käy, kirjoittaa Monika Fagerholm, ja niin haluan minäkin.

Kuva naarattu osoitteesta rbcasting.com.