Tommi Kinnunen, ja paljastus unettomalta yöltä

Onko tarpeeksi puhuttu siitä, että Tommi Kinnunen on järjettömän hyvä kirjailija? Tiedän olevani tarpeineni myöhässä, mutta olen niiden kanssa tässä, nyt.

Luin Neljäntienristeyksen. Ajattelin, että sitten Pohjantähti-trilogian ei ole kirjoitettu sellaista, mikä samaan tapaan vangitsisi pätkän Suomen 1900-luvun historiaa sekä henkilöiden mielenliikkeet, heidän toimintansa, kaipuun ja tuskan, ja tekisi sen yhtä kauniilla ja kipeällä tavalla. Kinnunen on lyyrisempi kuin Väinö Linna, ja tietysti eri ajan kirjoittaja, mutta joku tässä asetelmassa tai ehkä tavassa vangita aika toi mieleeni Pohjantähden.

Ja kun sanon kauniilla, en tarkoita mitään ”kaunista” esittäviä eteerisiä lauseita, joissa ei tarkemmalla lukemalla piile paljon pintaa syvempää. Kinnunen ei myöskään ole mikään Monika Fagerholm, ei räisky eikä rönsyile, mutta sekään ei haittaa. Kinnunen kirjoittaa yhtä aikaa kuulaasti ja konkreettisesti. Ja tiiviisti, mutta ei niin, että tarina ja henkilöt jäisivät etäälle.

Neljäntienristeys alkaa Mariasta, topakasta ja arvonsa tuntevasta kätilöstä. Marialla on tytär Lahja, ja Lahjalla mies Onni. Onnista on tullut sankari sodassa, lasten kanssa hän on hellä ja läsnäoleva isä, mutta vaimoaan hän ei osaa koskettaa. Lahja yrittää omaksua äitinsä kyvyn elää ilman että tarvitsee ketään vierelleen, auttamaan, puhumaan tai nukahtamaan illalla. Lahja ei kuitenkaan onnistu, Lahja kaipaa enemmän, mutta ei osaa ilmaista tarvettaan, ei osaa ojentaa kättä.

Niin moni heistä yrittää olla niin vahva, ja niin monelle se on vaikeaa. Neljäntienristeyksessä paljon kietoutuu Onnin ympärille. Mutta kun luen Lahjasta, joka hiiviskelee sokkeloisen talon hämärillä käytävillä, kulkee keittiön läpi ja saa iloisen puheensorinan vaimenemaan, silloin tekee kipeää, silloin en melkein voi lukea enempää.

Tästä huolimatta olin lukiessani onnellinen, ja lukemisen jälkeen tyytyväinen, tyyni ja ravittu. Neljäntienristeys on rakenteellisesti kunnianhimoinen ja onnistunut, kauniisti kirjoitettu, ja se kehystää sisäänsä suuren kuvan sekä hienosti kuvattuja ihmiskohtaloita. Luen Kinnusen toisen romaanin, Lopotin, piakkoin.

Sen osalta voin paljastaa törkyisen yksityiskohdan, likaisen salaisuuden. Eräänä unettomana yönä selasin Lopottia, luin pätkän sieltä ja toisen täältä. Selasin niin, että sain käsityksen siitä, mitä kirjassa tapahtuu, alusta loppuun. En pystynyt lopettamaan. En pystynyt nukkumaan, ajatukset ja huolet piinasivat ja ainoa mikä auttoi, oli lisää. Halusin lisää, halusin jatkaa Onnin, Helenan, Johanneksen ja Kaarinan parissa.

Sellaista ei saisi tehdä. Lukaista, silmäillä, vilkaista tapahtumat ylimalkaan. Varsinkaan sellaisten kirjoittajien kirjoille kuin Tommi Kinnunen. Laitoin Lopotin hetkeksi sivuun, jotta unohtaisin, jotta se koskettaisi taas kuin tuntematon. Ehkä pian otan sen esiin.

Ajan katoava virta

Viime syksyn kirjoista eniten odotin tätä, nimittäin Peter Sandströmin Laudaturia (S&S 2016, suom. Outi Menna). En tuntenut Sandströmiä ennestään, omaa tietämättömyyttäni tietysti, hän on ruotsiksi kirjoittava romaani- ja novellikirjailija joka asuu Turussa, mutta jokin sai vakuuttuneeksi, että tämä kirja täytyy lukea.

Kirjan kertoja on mies, Peter nimeltään, ja hän muistelee erästä elokuun päivää vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Kirjan nykyhetkessä sama mies menee tapaamaan vanhaa kollegaansa, professori Tulijärveä, ja tulee samalla miettineeksi elämäänsä, vaimoaan Seepraa, lapsiaan Neoa ja Bonnieta, ja ajan kulkemista, omaa lähestyvää vanhuuttaan.

Peter on mies, joka istuu kellarissa selkä pesukonetta vasten ja lukee runoja samalla kun pesuohjelma pyörii. ("Pesukonetta ei käyttänyt kukaan muu kuin minä.") Sama mies katuu sitä, ettei ole ollut tarpeeksi läsnä lastensa elämässä, mutta huomaa kuitenkin: "Minähän olin aina paikalla." Vaimo on neljäkymmentäyhdeksän vuotta ja raskaana. Seepra myös viihtyy päiväkausia yhden Mäkisen luona, ja minäkertoja on jollakin tasolla hyväksynyt sen. Mutta kuka Mäkinen on?

Aika paljon paljastetaan kuin ohimennen, sivuhuomautuksena. Varsinainen virta on muualla, se mistä kaikessa on kyse. 

Elokuussa vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan nuori Peter on palannut kesäksi lapsuudenkotiinsa. Hänen isänsä on jäämässä eläkkeelle. Sinä päivänä elokuun päivänä isä muuttuu yhtäkkiä toiseksi mieheksi, sellaiseksi joka soittelee puheluja ravintola Döbelnin tuulikaapista ja sanoo, että nyt mennään hoitamaan pari asiaa. Peter tajuaa isästään jotain sellaista mitä ei ole koskaan tajunnut, ja samalla ehkä elämästä yleensä, ajan kulumisesta.

Laudatur tuo mieleen Per Pettersonin. Jo ensimmäisestä virkkeestä tulee mieleen Per Petterson. "Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä." Mies pohdiskelee elämäänsä, vähän sivustakatsojana, mutta tarkkanäköisesti, surumielisen humoristisesti. Liikutaan kahdessa eri aikatasossa, on kesäinen päivä menneisyydessä, sellainen päivä josta jälkeenpäin voi sanoa, että silloin asiat loksahtivat uudenlaiseen järjestykseen eikä mikään näyttänyt samalta kuin ennen.

Omalaatuisella tavalla Sandström yhdistää mietteliääseen kerrontaan huvittavia havaintoja ja absurdeja, unenomaisia tapahtumia. Sodan käyneet miehet ajavat ränsistyneellä pihamaalla karusellissa. Toinen miehistä hilataan ylös lipputankoon, keittiössä odottaa pyörätuolissa istuva nainen, perheen lapsen nimi on Gretchen ja hän onkin aika jännä pakkaus. 

Viehkeä kirja, mutta oli myös jotain josta en saa kiinni. Jotain varmasti ajateltua, mutta sellaista joka jää etäälle. Outi Mennan suomennos on hyvä, sikäli kuin sitä pystyn arvioimaan. Yliopistomaailma ja tiedon olemus saavat osakseen paljon pohdintaa. Mutta vielä tärkeämpää on rakkaus, ja joku muu, sen tajuaminen, mistä päivästä toiseen yhteen liittyvissä päivien kulussa on kyse. Ja sen, että kun päiviä on ketjussa tarpeeksi, näkee, että kaikki ei ehkä linkittynyt yhteen niin kuin kuvitteli.

Kuten Pettersonilla, aikatasot lomittuvat tiukasti. Lämmin elokuun päivä tulee tähän, ihan lähelle. Jossain on alkusysäys sille, miksi vaimoa sanotaan Seepraksi. Jossain on myös lapsuus, ja nuoruus, ja jotain sellaista, miksi elämästä tuli sellainen kuin tuli. Mutta onko käännös takaisin kohti lapsuutta mahdollinen vasta tietyssä iässä, tietyn rajapyykin jälkeen?

Tämän haluaisin kysyä kertoja Peteriltä. Joka tapauksessa kirjan loppusanat ovat kauniit, jopa liikuttavat.

Samalla aavistelen, että kirjailija-Peter ei ole ollenkaan niin vakava kuin ainakin minuun tihkunut pohjavire tässä kirjassa, tai pikemminkin, että hän on juuri sellainen kuin tämä kirja: tosissaan elämän edessä, mutta myös suupieli virneessä, sellainen joka näkee miehiä lipputangon nokassa ja sianruhon auton takakontissa, ja oman hymyilyttävyytensä myös.

Lukukokemus ei ollut niin voimakas kuin odotin. Mutta kiinnostava, vähäeleinen kirja, terävä, yllättävästi huvittava, ja yllättävästi surullinen myös. Välillä oli pakko keskeyttää lukeminen koska ajan kuluminen tuntui niin raskaalta kestää, se että se kuluu, vääjämäättä, yhdestä päivästä tulee monta, ja onko lopulta edessä päivä jolloin se mikä joskus oli vielä mahdollista, ei ole sitä enää.

Tu sei la mia amica geniale, devi diventare la più brava di tutti

Olen ihanasti, lämpimästi, kiihottavasti koukussa. Elena Ferranten Napoli-sarjan mestarillisuus on maailmalla ollut selvää jo pitkään (ks. vaikka täältä), ja onpa kaikuja sen erinomaisuudesta kantautunut Suomeenkin (ks. esim. tänne ja tänne). Nyt, luettuani ensimmäisen osan melkein kokonaan, liityn empimättä ylistäjien joukkoon. Italiaksi neliosaisen sarjan viimeinen osa ilmestyi 2014, koko sarja on käännetty myös englanniksi, ja suomeksi ensimmäinen kirja (Loistava ystäväni, WSOY) tulee nyt maaliskuussa.

Aah, viisas kirja, viisas ääni. Napoli-sarjan keskiössä ovat kaksi tyttöä, ystävykset Elena eli Lenuccia ja Lila, joiden elämää seurataan lapsuudesta aikuisuuteen. Ensimmäinen osa sijoittuu 1950-luvun loppuun. Se tuntuu viehättävästi vanhanaikaiselta kertomukselta vähän jo kaukaisesta ajasta, mutta samalla se on todentuntuinen, ajaton ja tarkka kuvaus ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Uumoilen, että neliosainen sarja muodostaa myös kuvauksen muutoksista (etelä)italialaisessa yhteiskunnassa 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta tästä en osaa sanoa vielä paljonkaan.

Ferrantesta kertovissa artikkeleissa on vilahdellut sellaisia nimiä kuin Karl-Ove Knausgård ja Jane Austen; Knausgårdia en ole lukenut mutta vertaus Austeniin on mielestäni esimerkiksi ihmiskuvauksen ajattomuuden osalta osuva. 

Ehkä todentuntuisuus liittyy Napoliin tapahtumapaikkana, vaikka en ole jalallani astunut rione Luzzattiin, piskuiseen asemantakaiseen kortteliin, johon Ferranten kertomus lähteiden mukaan sijoittuu, ja vaikka jo aseman etiset kadut, joilla raahasin matkalaukkuani tuolimyymälöiden, kiinalaisten pitämien kebab-kioskien ja kadullamaleksijoiden editse, tuntuivat tarpeeksi epämääräisiltä ja vierailta. Tiedän kuitenkin, miten pitkä matka on Piazza Plebiscitolta kävellen Santa Luciaan, varsinkin jos ensin on saapunut kaupungin laidalta bussilla, ja tiedän, miltä tuntuu kävellä Via Chiaiaa: kuin olisi astunut toiseen maailmaan.

Napoli tai ei, L'amica geniale on ajaton, koruttomasti mutta tyylikkäästi kerrottu, suuri sillä tavalla kuin kirja voi olla suuri ja itkettävä ja järjettömän hyvä.

Alusta asti, Elenan ja Lilan ensimmäisestä, salaa suoriretusta retkestä rionen rajojen yli, L'Amica geniale on mielestäni ollut kirja siitä joka lähtee ja siitä joka jää (samanniminen on myös sarjan kolmas osa), ja miksi ja miten näin tapahtuu. Puristaa lukea, kun nyt, viitisenkymmentä sivua ennen ensimmäisen osan loppua, viimeistään näkyy miten Lenuccialle ja Lilalle käy, minkälaisen suunnan heidän elämänsä ainakin nyt, 16 vuoden iässä ottavat. Puristaa lukea, miten toisen elämä kietoutuu koko ajan tiukemmin kortteliin, sen pinnan alla kyteviin ja usein leimahtaviin ihmissuhdekuvioihin ja valtataisteluihin, ja miten toisen elämä näyttää ehkä etenevän nyt verkkaisemmin, mutta miten hän kaiken aikaa rakentaa itselleen mahdollisuuksia katsoa ja lähteä kauemmas, mahdollisuuksia toimia muillakin tavoin ja muilla tasoilla kuin mitä päivittäinen elämä korttelissa tarjoaa. Ja uskon, että tämä ei jää tähän, että sydäntäni tulee puristamaan vielä monta kertaa.

L'amica geniale on tietysti kuvaus myös ystävyydestä. Uskon myös, että jokainen jolla on lapsuudessa ollut läheinen ystävä, tai missä tahansa elämänvaiheessa, joku jota rakastaa, ihailee ja myös selittämättömällä, kipeällä ja sysisellä tavalla tarvitsee, löytää Lenuccian ja Lilan suhteesta paljon tunnistettavaa. Ferrante kuvaa häkellyttävän tarkasti, miten läheiset ihmiset voivat vaikuttaa toisiinsa, mikä ristiveto siinä voi vallita, miten kummankin olemassaolo ja tekemiset saavat molemmat tekemään ratkaisuja, kamppailemaan, panemaan parastaan ja samalla rakentamaan kuvaa paitsi toisesta, myös omasta itsestä.

Ja luulen, että vaikka kumpikin tahoillaan voi luulla mitä luulee, joskus yhtä, toisinaan toista, lopulta ei ole kyse siitä että toinen voittaa ja toinen häviää, vaan jostain muusta. Vielä en ehkä täysin tiedä mistä, mutta haluan saada selville.

 Lukiessani olen tietysti myös riemuissani ja hykertelen siitä, että kaiken tämän tyylikkään, viisaan ja sydäntäpuristavan näyttämönä on Napoli, minun Napolini. Minä tiesin jo, miten ihmeellinen paikka se on. Hähää.

Ja samalla käsi hamuaa lompakosta luottokortin numeroa, klikkaudun verkkokauppaan. Tarvitsen lisää, nopeasti, olen vasta alussa. Haluan kasvaa näiden tyttöjen kanssa, tämän kirjan kanssa, haluan oppia lisää ihmisistä ja itsestäni, haluan vastauksia kysymyksiin joita minullakin on.

Hevosvarkaat

Norjalainen Per Petterson on kirjoittanut yhdeksän teosta, joista kolme on saatavilla suomeksi: Hevosvarkaat (2009), Kirottu ajan katoava virta (2011) sekä En suostu (2014). Olen lukenut kirjoista kaksi, En suostu ja Hevosvarkaat. Molemmat on suomentanut Katriina Huttunen, mielestäni hyvin. Niin hyvin, että minusta on tullut Per Pettersonin kirjojen rakastaja, lukija joka ei löydä sanoja kertomaan, miten hyviä Per Pettersonin kirjat ovat ja etenkään millä tavalla ne ovat hyviä.

Täytyisikö sanoja löytyä? Mietin yhä useammin, onko olemassa asioita tai kenties tunteita, joiden kuvaamiseen ei tarvitse eikä kannata etsiskellä sanoja. En tiedä. Yrittämättä jättäminen tuntuu luovuttamiselta, toisaalta yrityksistä tuntuu usein tulevan myötähäpeää aiheuttavaa räpistelyä. Olen kuitenkin iloinen, että jotkut yrittävät, koska jotkut myös onnistuvat, ja mitä elämästä muka tulisi ilman hämmästyttävän täsmällisiä ilmauksia ja kirjoituksia, joiden lukemisen jälkeen jokin on toisin?

Joka tapauksessa puhun nyt Hevosvarkaista. Uusimmasta suomennoksesta En suostu tyydyn sanomaan tässä vain sen, että se kuvaa usean sivun verran, kuinka toinen päähenkilö Tommy istuu kahvilassa, katselee kahvilan myyjää, puhuttelee tätä ja tuntee sitten olonsa vaikeaksi. Sitä pätkää lukiessani ajattelin, että tämä on kauneinta, todellisinta ja runollisinta mitä olen koskaan lukenut rakkaudesta, toisen ihmisen lähestymisen hämmentävyydestä ja ajan kulumisesta. Juuri sellaisia Pettersonin kirjat ovat: tavanomaisilta vaikuttaviin puitteisiin yhdistyy jotain suuresti yleisinhimillistä.

Hevosvarkaat kuvaa kesää vuonna 1948, ja kuten Pettersonin teoksissa usein, menneisyys leikkautuu nykyhetkeen. Vuonna 1948 viisitoistavuotias Trond-poika viettää isänsä kanssa kesää pienellä karjamajalla maaseudulla. Melkein kuusikymmentä vuotta myöhemmin Trond on hankkinut samoilta seuduilta mökin tarkoituksenaan vetäytyä sinne loppuelämäkseen. Askeettisen mökkinsä hiljaisuudessa Trond alkaa vähitellen muistella, mitä tuona kesänä tapahtui.

Kirjassa kuvataan paljon fyysistä työtä, mikä ilmeisesti on tyypillistä Pettersonille. Kesällä 1948 isä ja poika hakkaavat puita, osallistuvat peltotöihin ja kasaavat ison kasan tukkeja joenrantaan lähettääkseen ne virran mukana Ruotsiin. Kuuma kesämetsä on koko ajan läsnä. Iäkäs Trond kamppailee saadakseen mökkinsä talviasuttavaksi ja tekee kävelyretkiä lähimaastossa.

Aluksi lukeminen oli lähes puuduttavaa, niin yksityiskohtaisesti puiden sahaamista, tukkien uittamista ja lumitöitä kuvailtiin. Tietysti tällä oli tarkoituksensa. Ajattelin, että Petterson kirjoittaa romaaneja kuin novelleja (en ole ihan varma, mitä tämä tarkoittaa, mutta olen varma että se on pelkästään hyvä asia): Liikahdukset näyttävät pieniltä ja tekstissä liikkuvat varsin konkreettiset asiat, mutta vähitellen avautuu esiin koko kuva. 

Loppua kohti, kun aikatasot rakoilevat ja lomittuvat, alkaakin valjeta, mitä kesä 1948 oikein merkitsi isälle ja pojalle. Trond näkee sen, mitä on käsillä, metsän, joen ja tukit joita täytyy liikutella. Isällä on mielessä laajempi kuva, jotain jossa liikkuu muutakin kuin tukkeja, jotain joka muuttaa elämiä. Vähitellen asioiden todellinen laita valkenee pojalle, ja sen jälkeen kaikki on toisin. 

Tuntui kuin esirippu olisi laskeutunut ja peittänyt kaiken sen mitä olin koskaan tiennyt. Oli kuin olisi aloittanut elämän uudestaan. Värit olivat erilaisia, hajut erilaisia, sisimmät tuntemukseni olivat erilaisia. Lämmön ja kylmyyden, valon ja pimeyden, violetin ja harmaan erot olivat erilaisia, samoin pelkoni ja iloni erot. 

James Woodin Petterson-katsauksesta The New Yorkerissa löytyy toistaiseksi paras lukemani kuvaus Pettersonin kirjailijanlaadusta: "Petterson’s interest is pictorial and spatial rather than logical and interrogative. His sentences yearn to fly away into poetry; it is rare to find prose at once so exact and so vague. Yet Petterson is novelistically acute about human motive and self-deception."

Isän toiminta ja motiivit kuvataan varsin viitteellisesti. Vahvempana lukijan – kuten ehkä Trondinkin – mieleen jää joukko kuvia, kuten romaanin ehkä avainkohtaus, jossa Trond kietoo käsivartensa ystävänsä Jonin äidin ympärille isänsä ja Jonin isän tasapainotellessa tukkien päällä. Tätä seuraa pian unenomainen kuvaus kesäyöstä, jossa Trond näkee, kenen kanssa hänen isänsä istuu penkillä joen vastarannalla, ja herää myöhemmin itse navetasta, johon karjakko on saapunut lypsylle.

Hevosvarkaat on myös kasvukuvaus: Lopussa Trond menee äitinsä kanssa Ruotsiin, ja matkalla hänelle ostetaan oikea miesten puku. Äiti tekee hänestä ulkoisesti miehen, mutta kesä isän kanssa jätti vähintään yhtä vahvan jäljen.

Annos symboliikkaa loppuun: Trondin, isän, Jonin isän ja muiden miesten tarkoitus on lähettää tukkeja jokea pitkin Ruotsiin, missä ne ennen pitkää saapuisivat perille jollekin sahalle. On siinäkin metaforaa: laskea tukkeja joen armoille, jossa ne ovat osana virtaavan veden liikettä, mutta voivat toisaalta vain lipua epämääräisesti ja saapua perille joskus jonnekin – jos saapuvat. 

Joka tapauksessa Petterson on nyt otettu kotijumalieni joukkoon, halusipa hän sitä tai ei (olen saanut vaikutelman, että mies viihtyy parhaiten pienellä kotitilallaan Kaakkois-Norjassa). Kyllä kotijumaliin sellainen mies kuuluu, joka ajattelee näin, tai ainakin kirjoittaa pojasta, joka haluaa ottaa kaiken irti viimeisistä päivistä, joesta ja maisemasta:

Nyt olin yhtä levoton kuin isäni, ja minun teki mieli ottaa kaikki irti viimeisistä päivistä ja joesta ja maisemasta, ennen kuin lähtisimme takaisin Osloon. Ja niin me ottaisimmekin, puristaisimme viimeisen lämmön metsän poluilta ja Furufjelletin rinteiltä ja näkisimme miten auringonsäteet heijastuivat koivunrungoista puiden väliin kuin kiowaintiaanien ampumat nuolet ja sukelsivat syvänvihreisiin saniaisiin, joita kasvoi viuhkamaisina kapean soratien varressa kuin palmunlehtiä pyhäkoulun Raamatussa palmusunnuntaina. 

Kuvat: Otava, Lars Eivind Bones / Dagbladet.no 

Miksi norjalaiset kirjailijat ovat hyviä?

Kirjallisten kotijumalieni loisteliaaseen budoaariin kuuluvat ainakin Monika Fagerholm, Joyce Carol Oates ja Marguerite Duras. Näiden upeiden naisten lisäksi huoneessa istuu villapaidassaan sävyisänä myös muuan mies, nimittäin norjalainen Per Petterson. Petterson on ottanut mukaan toverinsa Gaute Heivollin, joka on budoaarissa ikään kuin tervehdyskäynnillä, ei siksi että vielä kuuluisi kotijumaliin (olen lukenut Heivollin ainoan suomennetun teoksen Etten palaisi tuhkaksi ja pidin siitä kovasti, mutta ei kotijumaliin sentään yhden teoksen perusteella pääse), vaan lupaavuutensa ja tällä kertaa eritoten norjalaisuutensa takia (koska tässä tekstissä puhutaan norjalaisista kirjailijoista). Myös Heivollilla on villapaita. 

Ja kun ovet nyt näyttävät käyvän, mikseipä budoaariin saapuisi näyttäytymään myös maanmies Karl Ove Knausgård? Hän tuskin viihtyisi kauan villapaidassa, vaan riisuutuisi t-paitasilleen ja kaatelisi tuoleja ja puuskahtelisi jatkuvaa mutta tukahtunutta puhevirtaa elämästä ja rakkaudesta. Niin ainakin kuvittelen.

Per Petterson on liittynyt kotijumalieni joukkoon hiljattain. Olen lukenut uusimman suomennoksen En suostu (Otava 2013) sekä Hevosvarkaat vuodelta 2009. Pettersonista on vaikea puhua ilman että käyttäisi kiusallisen korkealentoisia sanoja kuten elämänkokoinen, ihmiselämä, suuri viisaus. En haluaisi puhua hänen kirjoistaan. Haluaisin painaa ne itseäni vasten ja olla kiitollinen. Haluaisin julistaa Pettersonin maailman suurimmaksi kirjailijaksi, mutta samalla hän pakenee kaikkea julistusta, aivan kuten hänen kirjansakin pienenevät määreistä ja kuvauksista, ne vain ovat ja uhkuvat viisautta. (Nyt lopetan.) 

Muutama vuosi sitten luin Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, ja se oli samalla tavalla hyvä, rauhallinen, mutta syvältäkouraisevan viisas. Kerronta kuvailee konkreettisia ja arkisia tapahtumia, mutta kirja uhkuu jotain hyvin todellista kipua ja kaihoa, jotka meinaavat välillä pakahduttaa.

Uumoilen, että Knausgård on vähän erilainen kaveri, mutta arvelen, että voisin pitää hänestäkin. Olen ymmärtänyt, että hän kuuluu monien kotijumaliin. Tämän otannan perusteella teen päätelmän, että norjalaiset (mies?)kirjailijat ovat hyviä.

Mikä niissä sitten oikein on? Olen käynyt pohjoisessa Norjassa ja nähnyt samalla katsomalla ryöppyävän meren ja valkohuippuisia vuoria, kauniimpia maisemia kuin missään muualla. Muut mielikuvani Norjasta: Hiihtäjiä punaisissa puvuissa, heille hurraavia kansalaisia punaisissa villapaidoissa ja posket punaisina. Kuningasperhe hevosvaunuissa oslolaisella kadulla, ja heille iloisina hurraavia kansalaisia. Oslon (yllättävän) rähjäinen rautatieasemanseutu ja sen liepeillä hiiviskeleviä huumeidenkäyttäjiä. Ruskea juusto ja kallis olut. Mistä niitä rauhallisia ja viisaita miehiä oikein tulee, sellaisia jotka näkevät punaposkisen tyytyväisen hiihtokansalaisuuden taakse mutta eivät pilaa kaikkea rettelöimällä? Ehkä se johtuu vuonoista, vuorista ja merestä, kirkkauden, korkeuden ja vuolauden yhdistelmästä, joka tarjoaa sekä turvallisia suvantoja että ääripäitä, joita vasten tutkiskella omaa itseään. 

Tämä kirjoitus ei osaa vastata kysymykseen tyhjentävästi. (Eikä edes yritä. Tarkoitus oli vain soittaa suutaan ja päästä puhumaan Per Pettersonista, josta ei voi puhua.) Täytyy pukea villapaita päälle ja mennä Norjaan.

Itsereflektiivisesti kiinnostava kysymys: Miksi joissakin kotijumalissani rakastan ryöppyilyä, purskahtelua ja pidäkkeettömyyttä, ja mainituissa mieskirjailijoissa taas vetoaa tietty muodon maltillisuus, jonka alla toki liikahtelee siirtolohkareiden kokoisia tunteita? Säästän (mahdolliset) lukijat tältä kiehtovalta kaivelulta ja palaan asiaan, kun minulla on jokin synteesi.

Joka tapauksessa palaan asiaan Per Pettersonin kanssa.

Oli kerran Ali

Greenwichiläisen talon taakse on kerääntynyt joukko ihmisiä. On iso teltta, ruokakojuja, vilttejä ja markkinatunnelma. Ihmiset pitävät tiiviisti silmällä erästä ikkunaa. Aina joku kuvittelee verhon heilahtavan tai harjon häivähtävän ikkunalla, ja kohahdus käy läpi väkijoukon. Ikkunan takana on Genevieve ja Eric Leen talon yläkerran vierashuoneessa Miles Garth jo ties monetta kuukautta.

Oikeasti Miles Garth ei anna mitään merkkiä itsestään, joten ihmiset katselevat sitä, että mitään ei tapahdu. Paitsi että tapahtuu. Miles Garth on huoneessa, Brooke Bayoude hyppelee Greenwichin kaduilla ja kuninkaallisessa observatoriossa ja ajattelee juttujaan. Mark Palmer puhuu kuolleelle äidilleen ja muistelee illallista, jonka aikana hänen teatterinäytännössä tapaamansa, sattumalta päivällisille mukaan kutsumansa mies sujautti suolasirottimen piiloon pöydän alle eikä palannut yläkerran huoneesta. Vanha nainen makaa sairaalasängyssä muistelemassa miestään ja lapsiaan, ja Anna-niminen nainen on juuri herännyt yöllä unesta, jossa näki sydämensä rintakehän läpi, ja sitten hän muistaa pojan, joka tunnisti hänen hyräilemänsä Abban kappaleen Versaillesissa vuonna 1980.

Olen häikäistynyt. Ali Smithin Oli kerran kello nolla (suom. Kristiina Drews, Otava 2013) on taas kerran paras kirja pitkään aikaan. Kirjassa on käsittämätön kavalkadi ääniä ja eläviä ihmisiä ja rekistereitä ja tarinoita, siis todellinen kaunokirjallisuuden ja suomennostaiteen taidonnäyte. Kaiken päälle nautin limassolilaisella hiekkarannalla parhaan koskaan kirjasta lukemani päivälliskohtauksen. Ei sillä, että ahmisin kirjoista erityisellä mielenkiinnolla juuri päivälliskohtauksia tai että mieleen tulisi nyt vertailukohtaa, mutta tämän luin yhdeltä istumalta, ja lukiessa tuntui kuin olisin ollut mukana siellä, kaikkien niiden ihmisten ja niiden edustamien kamalien elämäntapojen ja muutaman hyvän tyypin joukossa myös.

Jälleen kerran huomaan ajattelevani, miten vähän kirjallisuudessa itse asiassa on kyse sanoista.

Tai tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on kyse nimenomaan sanoista. Joita jotkut totisesti osaavat käyttää.

Ali Smithin kirjassa on paljon sanoilla ja merkityksillä kikkailua, varsinkin alussa, minkä uumoilin käyvän rasittavaksi. Onko tämä sopivaa lomalukemista ollenkaan? Ei kikkailu kuitenkaan käynyt rasittavaksi, eikä se ollut itsetarkoituksellista. Ja oli loistavaa lomalukemista.

Kirjassa on varmaan hirveästi tasoja, joita en lentokoneessa tai hiekkarannalla sivuja lehteillessäni vielä tavoittanut. Ollaan Greenwichissa, jossa sijaitsevan kuninkaallisen observatorion mukaan on määritetty nollapituuspiiri ja Greenwich Mean Time, johon eri aikavyöhykkeet perustuvat. Jonkunlainen ajan alku ja juuri ja samalla ei-mikään-aika, siis. Jokainen kirjan neljän pääluvun henkilöistä uppoutuukin omalla tavallaan nykyhetkeen tai menneisyyteensä, yrittää tallentaa siitä jotakin. Minulle tämä oli kuitenkin eniten huikean taidokkaasti kirjoitettu kirja täynnä ihania, kiinnostavia ja eläviä ihmisiä sekä hyvä tarina (tarinoita). Välimeren auringossa ajattelin sellaisia sanoja kuin kaiken pakonomainen todeksi tekeminen kertomalla ja näyttämällä, muistaminen, historiaksi tekeminen... Siellä ne kaikki seisovat tuijottamassa ei mitään.

Syytä ei tarpeen. Tarpeen ei syytä. Mehän emme tiedä. Me emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain, että ihminen halusi puhua toisen ihmisen kanssa. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Sama se miten arkipäiväinen hänen asiansa oli, siinä on kuitenkin kaikki mitä meille jää käteen päivän päätteeksi.  

Kaiken tämän mies sanoo lempeästi. 

Hän lausuu sanan "arkipäiväinen" ilman teennäisyyden häivääkään. 

Tapa jolla hän sanoo fraasin 'päivän päätteeksi' saa sen kuulostamaan kaikkea muuta kuin kliseeltä – hän saa sen kuulostamaan siltä, että päivät päättyvät, ja että se voi olla merkityksellistä. 

Kuva: cdon.com

Lukaisenpa limerikin

Tämä ja muita hupaisia pikku tarinoita löytyy kirjasta A Book of Nonsense, joka sisältää Edward Learin ja Lewis Carrollin sekä muutamien muiden limerikkejä ja muita loruja. Kirja osui käteeni Kyproksella Lefkaran kylässä kahvilassa (Tasties Café), johon olimme poikenneet lounaan jälkeen. Omistajat olivat asuneet kauan Englannissa, ja paikka olikin kuin englantilaisen maalaistalon alakerta kyproslaisin vivahtein, vaaleaa ja kreikan-sinistä, piano, kirjahyllyjä ja kirjoja, valtavasti kirjoja, ihania pikku esineitä kuten posliiniveistos 1920-luvun tanssijasta, vessassa kylpyamme. (Virkistävän mannermainen tuulahdus Kyproksella.)

Otin kirjan käteeni, luin lorun, luin toisen. Tulin hilpeäksi ja samalla levolliseksi. Loruissa ei usein tunnu olevan (muuta) ilmeistä pointtia kuin kielellä leikittely ja absurdeja rinnastuksia. (Limerikeillä on oma mittansa ja ilmeisesti niihin sisältyy usein mm. kaksimielisyyksiä, mutta oma kiinnostukseni ei toistaiseksi ole ollut akateemis-analyyttistä vaan pelkästään nautiskelevaa.) Silloin ne tavoittivat kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Olin hetki sitten hypännyt ruutua paikallisen koulun autiolla pihalla, olimme syöneet jälkiruoaksi hunajaan upotettuja melonin sisäkuoresta tehtyjä (!) makeisia, iltapäivä oli kuuma ja raukea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Lefkarasta lähdettyämme ajoimme kukkulalle, josta näki samaan aikaan sekä jylhiä vuorenhuippuja että meren, yli 180 astetta merta.

(Kypros: Meri, kaikkialla meri, vuoret myös, korkeuseroja siis jatkuvasti näkösällä, kissoja, korianteri ja persilja, HUMMUS, roseviini, niin paljon enemmän kaikkea kuin olin odottanut.)

Kirja päätyi minulle. Tiesin sen jo ennen kuin kysyin, voisiko sen mahdollisesti ostaa. Tiesin, että voisi. Kun kysyin, nainen, toinen omistajista sanoi että hänen pitäisi oikeastaan kysyä mieheltään, jolle kirjat kuuluvat. Sitten hän pyysi minua näyttämään, mitä haluaisin. Näytin. Nainen kuiskasi, ettei kerrota kenellekään, ja työnsi limerikit ja muun nonsensen laukkuuni.

Ihana nainen jolla oli jotain hyvin brittiläistä olemuksessa, lämmin, elämää nähnyt, veikeä ja nokkela katse ja luja kädenpuristus. Nainen sanoi myös muuta tärkeää. Ylistimme taloa ja sisustusta, johon hän, että kylläpä sen parissa vierähtikin aikaa. Mutta mitä tahansa teet rakkaudesta, silkasta rakkaudesta, nainen sanoi, vaikka se veisi aikaa ja aiheuttaisi vaivaa, siitä tulee hyvä.

Jos olisin psykologi tai sosiologi (tai taidehistorioitsija?), lanseeraisin käsitteen Välimeren-ikävä. Sellainen iskee, kun palaa Välimereltä takaisin Suomeen, ja minä olen tuntenut sen raastavan ensimmäistä kertaa jo 12-vuotiaana. Joku minussa herää siellä eloon, joku joka muualla uinuu. Olen ehkä entisessä elämässäni asunut Välimerellä. Tai mitä hittoa, miksi en asuisi siellä nyt, juuri tässä elämässä.

There was a Young Lady of Hull, / Who was chased by a virulent Bull; / But she seized on a spade, / And called out, "Who's afraid!" / Which distracted that virulent Bull.

Tekstianalyysi ja löytö

Nyt kerron, millainen on hyvä novelli. Olen lukenut Otavan kustantaman Granta-aikakauskirjan ensimmäistä Suomen-osaa, jonka teema on ruoka. Tänä aamuna avasin kirjan, ja esiin valikoitui Ryszard Kapuścińskin Jouluaatto Ugandassa (suom. Tapani Kärkkäinen).

Tarkkaan ottaen en olekaan varma, onko teksti novelli vai enemmän dokumentatiivinen. Grantassa julkaistaan molempia ja ruokanumeron lopusta luin, että Kapuściński oli puolalainen toimittaja ja kirjailija, joka julkaisi reportaasikirjoja eri maiden historiasta, kulttuurista ja arkielämästä.

Tähän hetkeen asti olen pitänyt Jouluaattoa Ugandassa fiktiona. Se voisi olla myös myös reportaasityyppinen kertomus. Tosin tapa, jolla se yhdistää kaksi episodia, sai minut ehkä pitämään sitä fiktiivisenä. Se voi myös yhdistää sekä faktaa että fiktiota, ja onko genrellä edes väliä? Hyvä teksti on hyvä teksti.

On muunkinlaisia hyviä novelleja. Viime aikoina olen pitänyt hurjasti esimerkiksi Alice Munron pitkistä, usein koko ihmiselämän kaaren kattavista tarinoista, joissa on joskus jopa rupatteleva sävy. Toisaalta rakastan Raija Siekkisen kuulaita, usein lyhyitä novelleja. Oli miten oli, tänä aamuna keittiössä kului hetki, mietin Jouluaattoa Ugandassa, ja sitten tuli hetkeksi eheä ja samalla voimakas olo, niin kuin silloin tulee, kun on lukenut jotain hyvää.

Näin se menee: Minäkertoja ajaa autolla kohti Kisenyin toria katsomaan, löytyisikö sieltä kalaa. Kertoja on puolalainen, ja Puolassa jouluaattoon kuuluu kala, kullanruskea ja kirpeä. Olot Ugandassa ovat epävakaat. Henkeä pidättäen kertoja ajaa sotilassaattueen perässä. Saattueen keskellä kulkevan Citroënin takapenkillä lojuu ruumis. Autot kääntyvät onneksi toiseen suuntaan.

Kisenyi on ennen ollut värejä, tuoksuja, ääniä ja ihmisiä pursuava maaginen ja omaperäinen kaupunginosa Kampalan kaupungissa, mutta nyt siitä on tullut synkkä ja vaarallinen. Tori on kurjistunut ja valikoima säälittävä. Pian paikalle kuitenkin kaartaa kalastajien kuorma-auto, jonka lavalla pötköttää valtava, hämmästyttävän suuri viiksekäs kala.

Käy ilmi, että saalis on pyydetty Port Bellistä, samasta paikasta johon kiduttajilla on ollut tapana heittää murhaamiensa ihmisten ruumiit. Väkijoukko tuijottaa kalaa hiljaisena. Sitten paikalle kaartaa sotilaspartio. Heille kala on mieleen. Vastineeksi vonkaleesta sotilaat nostavat oman autonsa lavalta myyntipöydälle verisen ruumiin.

Tekstin loppu kuvaa kertojan asumusta siirtomaahuvilan toisessa kerroksessa. Asunto on suuri mutta autio, sillä sieltä on vähitellen ryöstetty lähes kaikki huonekalut: tuolit, maalauksia, vaatteita, kattiloita ja kulhoja. Asunnossa käy Huseini, palvelija eli home boy. Huseini sairastaa tuberkuloosia ja saa malariakohtauksia. Joskus Huseini tulee töihin puolialasti, ja se tarkoittaa että hän on myynyt viimeisen t-paitansa. Hän haluaa kuitenkin tehdä itsensä korvaamattomaksi, sillä hän tarvitsee työn.

Eräänä päivänä Huseini kertoo, että sotilaat ovat eilen tappaneet yhden hänen lapsistaan. Lapsi oli poika, Obo, hän oli kolmivuotias.

Loppu.

Ensi alkuun tekstin kaksi osaa tuntuivat irrallisilta. Ne eivät mitenkään liittyneet toisiinsa: jouluaaton torimatka ja karut olot asunnossa. Sitten valkeni, millaisia eleettömiä rinnastuksia teksti tekee ihmisestä ja eläimestä, ruuasta, sekä toisaalta kuolemasta.

Kala on Kisenyin torilla arvossaan, ja kertojakin halajaa sitä joulupöytäänsä. Yhdellä ronskilla heilautuksella myyntipöydältä nostetaan niljakas kala, ja tilalle rojahtaa ihmisen ruumis. Huseinin, tuon kituliaan mutta ilmeisen lojaalin homeboyn pojan kohtalo tuo ruumiit vielä lähemmäs: yhtäkkiä niillä on nimi, ikä, ja isä ja äitikin jossain. Onko Huseinin poika juuri se ruumis, jonka sotilaat mäiskäyttivät torille; voi olla, tai ehkä ei, mutta sillä ei ole väliä. Jokainen kuuluu jollekulle, on aina jostakin lähtöisin.

Ihailen sitä, miten kirkas ja osoittelematon Jouluaatto Ugandassa on, ja miten tarkasti ja täsmällisesti teksti Kärkkäisen suomentamana kulkee. Teksti ei selittele eikä taivastele, mutta yksityiskohtaisuudessaan se tulee todella lähelle.

Jälkikirjoitus!! Googlaan Kapuścińskia tarkemmin, ja kas mitä paljastuu. Millainen mies! Puolalainen Kapuściński ryhtyi journalistiksi nuorena ja kiersi maailmaa sanomalehtireportterina 1950-luvulta asti. Ja mitä matkoja – Intiaan, Afganistaniin, Kiinasta Trans-Siperian rataa takaisin. Sitten Afrikkaan, jossa hän 1960- ja 70-luvuilla todisti eurooppalaisten kolonialistihallitusten romahduksen. Kiinnostava yksityiskohta: Kapu oli reportteri, mutta ei koskaan kysynyt lehdistötilaisuudessa yhtä ainutta kysymystä. Ilmeisesti hänen tyyliään ovat ylistäneet niin kirjailijat kuin toimittajat. Hän yhdisteli kirjoituksissaan piirteitä sekä journalistisista että kaunokirjallisista genreistä, ja hänen tyyliään on kuvattu maagiseksi journalismiksi. Salman Rushdie: "One Kapuściński is worth more than a thousand whimpering and fantasizing scribblers. His exceptional combination of journalism and art allows us to feel so close what Kapuściński calls the inexpressible true image of war."

Olen hurmioitunut. Mikä löytö.

Essehdintää

Olen viimein lukenut Jonathan Franzenin esseekokoelman Yksin ja kaukana (suom. Raimo Salminen, Siltala 2013).

Jos on joku kaunokirjallisuudenlaji, jossa erityisesti ihailen ajatuksenjuoksun koreutta ja kielellistä kykyä ilmaista se, se on esseistiikka. Hyvien esseiden lukeminen on ihanaa. Mitä persoonallisempi ja henkilökohtaisempi tyyli, sitä maukkaampi teksti. Aiheet voivat melkein olla mitä tahansa – lukiessa sivistyy ja saa rutkasti ajateltavaa, ja koko ajan viihtyy suunnattoman hyvin.

Eniten rakastan pieniä sivupolkuja, kokonaisuuden kannalta usein tarkoituksettomilta tuntuvia harha-askelia, jotka kuitenkin tekevät tekstistä persoonallisen ja saavat rakastamaan tekstin kirjoittaja-minää.

Joka ei tietenkään ole sama, kuin tekstit kirjoittanut kirjailija, tai sen ei tarvitse olla.

Suomennetussa esseekokoelmassa Franzen kirjoittaa muun muassa rakkaudesta, lintujen salametsästyksestä Kyproksella sekä liudasta (lähinnä amerikkalaisia) kirjoja, joista en ollut koskaan kuullut mutta joista varsinkin Paula Foxin Desperate Charactersin haluan epätoivoisesti nyt lukea. Pidän hurjasti tästä kirjasta, niin kuin olen pitänyt Antti Nylénin esseistä. Viime aikojen ihanimpia lukukokemuksia on myös Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin "lyyristen esseiden" kokoelma Meri (suom. Asko Sahlberg, Teos 2012), ihana ryöppyilevä kokoelma meri-aiheisia tekstejä.

En ole esseitä lukiessani aina varma, pidänkö tekstien kirjoittaja-minästä tai olenko samaa mieltä hänen kanssaan… ja samalla kiinnyn kirjoittajaan aina lukemisen edetessä ja pidän hänestä valtavan paljon.

Ensimmäisessä tekstissä "Ei tuska tapa" Franzen kirjoittaa rakkaudesta ja rakkauden merkityksestä elämässään. Hän vertaa keskenään "tykkäämistä" sekä rakkautta todelliseen ihmiseen, johon sisältyy valtavan tuskan mahdollisuus ja joka pakottaa näkemään toisen ja oman itsensä, vikoineen päivineen. Seuraavat kohdat tekivät suuren vaikutuksen:

Rakkaudessa on perimmältään kyse pohjattomasta empatiasta, joka kumpuaa siitä sydämen paljastuksesta, että joku toinen on aivan yhtä todellinen kuin itsekin on.

ja

Kenties on kunnioitettavaa, jos joku yrittää rakastaa koko ihmiskuntaa, mutta erikoista kyllä polttopisteessä pysyy silloin hänen minänsä, minän moraalinen tai henkinen hyvinvointi. Jos hän sitä vastoin rakastaa tiettyä ihmistä ja samastuu tämä iloihin ja ponnistuksiin kuin omiinsa, hänen on luovuttava osasta minäänsä.

"Sitoutuminen johonkin mitä rakastaa pakottaa meidät kohtaamaan todellisen minämme", Franzen kirjoittaa, ja se jos mikä on pelottavaa. Esseensä loppuosassa Franzen kertoo lintuharrastuksestaan ja ympäristöaktivismistaan. Hän, melko aktiivinen ympäristöihminen, pakottautui lopulta jättämään aiheen parissa toimimisen vähemmälle, koska hankaliin kysymyksiin paneutuminen vain kasvatti ihmisvihaa ja turhautti muutenkin hankalassa elämäntilanteessa.

Sitten Franzen rakastui lintuihin. Hän alkoi kirjata ylös lintuhavaintoja ja nähdä vaivaa bongatakseen uusia lajeja. Ja lopulta rakkaus lintuihin, sai hänet taas palaamaan ympäristökysymysten pariin, huolehtimaan kokonaisuudesta jonka yhdestä osasta oli tullut hänelle niin rakas.

Vaikka ongelmat eivät olleet kadonneet mihinkään, niihin oli yhtäkkiä helpompi suhtautua. "Yksi selitys piilee kaiketi siinä, että rakkaus lintuihin avasi minulle oven johonkin olennaiseen, vähemmän itsekeskeiseen minäni osaan, jonka en ollut tiennyt edes olevan olemassa."

Uusi intohimo sai Franzenin myös kirjoittamaan uudenlaisia lehtijuttuja, astumaan ulos kammiostaan ja kohtaamaan ihmisiä – liittolaisia ja vihollisia. 

Mutta lähtiessään ulos ja ryhtyessään todelliseen kanssakäymiseen todellisten ihmisten kanssa, tai vain todellisten eläinten kanssa, hän ottaa sen hyvin todellisen riskin, että lopulta huomaa rakastavansa joitakin heistä tai niistä. Ja kuka tietää, mitä hänelle saattaakaan tapahtua seuraavaksi?

Ihailen esseistikkojen kykyä jalostaa yksityiskohdista komeita, inhimillisiä ja yleispäteviä ajatuskulkuja. Ehkä heillä on luonnostaan silmää yksityiskohdille ja niiden kauneudelle sekä kyky tuntea intohimoa, ja nämä kyvyt inspiroivat heitä kirjoittamaan esseitä. Antti Nylén kirjoittaa uskomattoman hienosti ja monisyisesti muun muassa Anna Abreusta tai laulaja Nicosta, Franzen taas rakastaa lintujaan.

Sellaista hienostunutta kykyä paneutua ja vaalia arvokkaina pitämiään asioita ei voi kuin ihailla. Se jalostaa kohteen kuin kohteen – ja ehkä rakastajansakin. Ja jotenkin minusta tuntuu, että sellaisesta vaalimisesta alkaa kaikki hyvä maailmassa.

Hieno oli myös Franzenin tunnettu essee siitä, kuinka hän matkusti pienelle Eteläisen Tyynenmeren saarelle paetakseen tylsyyttä, nähdäkseen harvinaisen juanférnandezintulikulman ja surrakseen ystävänsä David Foster Wallacen kuolemaa. Siitä ehkä joskus toiste. Ja miten kauniisti Franzen kirjoittaa Alice Munrosta ja novelleista, Munron inhimillisyydestä ja kyvystä nähdä vihan ja ylenkatseen yli, uuh, aah, haluan omistaa nämä kirjat ja kaikki muut, sulkea syliini kaikki maailman kauniit sanat.

Kun katson kristallipalloon, näkyy että tulevaisuudessa asun osan vuodesta Italiassa ja essehdin siellä tarkkanäköisesti mutta rakastavasti italialaisista ja italialaisuudesta, kulttuurituotteista sekä tietysti elämän pikku sattumuksista, jotka Italiassa ovat, no tietysti värikkäitä. Sellainen minun tulevaisuuteni on.

Kuvat: Siltala, oma kaapisto

Päivän sitaatti

Helsingin Sanomat julkaisi eilen lauantaina perinteisen vuoden esikoiskirjapalkinnon finalistien esittelyn. Ehdokkaille esitetään 4 kysymystä, joista kolmas kuuluu: Sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen.

Antti Heikkinen (Pihkatappi, Siltala) vastaa:

Olen juuri muuttanut, kirjani ovat lattialla. Kun käyn makaamaan selälleni suomalaisen kirjallisuuteni keskelle, sijoitun Ilmari Turjan koottujen näytelmien, Liisa Tuomen muistelmien ja Veikko Huovisen Siintävien vuorien kupeeseen. Varvasta koskettaa Poika Tuomisen Ettei totuus unohtuisi.

Niinpä! Miten muuten sitä voisi sijaitakaan?

Alkukieli

Olen tänä vuonna lukenut erään englanninkielisen kirjan. Kirjan nimi on Swimming Home ja sen on kirjoittanut Deborah Levy.

Tunnustus: En lue kaunokirjallisuutta alkukielellä. Korjaus: Luen alkukielellä vain italiankielistä kaunokirjallisuutta. Osaan hyvin englantia ja italiaa, joten mikään ei estäisi lukemasta englanniksi kirjoitettuja kirjoja englanniksi, niin kuin kirjallisesti sofistikoituneet ja luontevasti kansainväliset ihmiset ilmeisesti tekevät.

Kun joku kuivasti huomauttaa lukevansa vaikkapa englanninkieliset teokset mieluiten alkukielellä, minun päässäni syttyy valo ja silmien edessä pomppii kysymys: Miksi? Saatan vähän ihailla sellaisia ihmisiä. Toisaalta en oikein ymmärrä heitä (paitsi silloin kun suhde kieleen on läheinen, kuten maassa asumisen myötä).

Vika on tietysti minussa. Miksi minä sitten luen kirjat mieluummin suomeksi?

Siksi että minä pidän suomen kielestä. Sanoilla on minulle ja tässä kulttuurissa merkitys, menneisyys, mielleyhtymiä. Suomi on kaunista, ja minä haluan nähdä ja tuntea, miten se toimii.

Kenties torjun todellisen syyn ylistämällä kaunopuheisromanttisesti suomen kieltä, ja oikea vastaus on: Olen laiska. Voi olla.

Minkä vuoksi sitten haluan lukea italiankieliset kirjat italiaksi? No siksi, että asuin kerran vuoden Italiassa, ja sen vuoden aikana italia pesiytyi ihon alle, korviin ja päähän. En halua päästää siitä irti. Ja siksi, että vuoden jälkeen italian kuuleminen pitkään palautti minut Napolin kaduille. Minussa on vieläkin sopukka sille kielelle. Kun sanat uppoavat sinne, minä yhtä aikaa muistan ja tunnen jotain.

Kun luen englanniksi, uppoamista ei tapahdu. En ole koskaan asunut englanninkielisessä maassa enkä ole juuri lukenut englanninkielistä kirjallisuutta alkukielellä koulun ja yliopiston jälkeen. Ei englanniksi lukeminen koskaan vastenmielistä tai hankalaa ollut. En vain ole jatkanut sitä, kun ei ole ollut pakko. Minuun ei siis ole päässyt muodostumaan paikkaa englannille. En ole koskaan ajatellut, tuntenut, nähnyt englanniksi, tai pikemminkin Englannissa.

Muutama vuosi sitten luin erään työhön liittyvän kirjan ranskaksi. Kun nyt ajattelen kirjaa, se leijuu silmieni edessä samearajaisena, hauraana kuvana. Erotan kyllä kuvan pääpiirteet, mutta viivat ovat hennot.

Sillä tavalla käy, kun luen kaunokirjallisuutta muulla kuin äidinkielellä. Joku jää uppoamatta. Ja minä haluan uppoamisen. Mitä paremmin osaan kieltä, sitä selvärajaisemmaksi ja voimakkaammaksi kuva tulee, mutta aina se jää hiukan etäälle leijumaan.

Tällainen moukka olen. Ehkä jos lukisin myös englanniksi, pääsisin vähitellen syvemmäs, sanat alkaisivat kantaa mielleyhtymiä, vaikka sitten puhtaasti kirjallisperäisiä. Italian kielen tulevaisuus näyttää valoisalta. Ihan kaikessa en nähkääs ole laiska. Minulla on aikomus ylläpitää kerran hankittua kielitaitoa, vaikka romaanin lukeminen vaatisi sanakirjan viereen ja veisi kaksi vuotta.

Sitä en mene vannomaan, että luen kaikki englanninkieliset kirjat tulevaisuudessa englanniksi. En vain lue. Siitäs saatte.

Sivuhuomautus: En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka haukkuvat suomennoksia. "En halua lukea käännöskirjallisuutta suomeksi, suomennos on usein vaan niin tökerö." Mistä ihmeestä nämä ihmiset tietävät sen? Milloin suomennos on tökerö? Röyhkeä anglismi on röyhkeä anglismi, mutta jos lukiessani kuulen alkukielen taustalla, jotenkin viitteellisemmin, rytmissä vaikka, olen usein vain ilahtunut. Sellaistahan kieli on, usein jostain toisesta kielestä tullutta. Koskaan mieleeni ei juolahda syyttää suomennosta. Jos havaitsen kökön lauseen, saatan kyllä viivähtää hetken ajattelemassa kustannustoimittajaa. Ja silloinkaan vika ei yleensä ole toimittajan ammattitaidossa, vaan esimerkiksi päättömissä aikatauluissa.

Tänä vuonna olen kuitenkin siis lukenut englanniksi kirjoitetun kirjan englanniksi. Luin kirjan, koska Monika Fagerholm suositteli sitä Iiris-lehdessä ja se kuulosti hyvältä. Englanniksi siksi, että kirjaa ei ole suomennettu. Sekä siksi, että minusta on hauska joskus voida sanoa lukevani kirjoja alkukielellä.


Kuva: wikipedia, rockalily.com, fffertileminds.blogspot.com