maanantai 25. maaliskuuta 2013

Swimming Home

Olen lukenut englanninkielisen kirjan. Kirjan nimi on Swimming Home (And Other Stories 2011) ja sen on kirjoittanut Deborah Levy.

Tapahtumalla on mittava uutisarvo, koska en yleensä lue kaunokirjallisuutta alkukielellä. Tähän on syitä, joista aioin nyt kirjoittaa. Kirjoitan niistä kuitenkin joskus toiste, koska nyt haluankin kirjoittaa lyhyistä tiheistä kirjoista, joissa on kirkkaita, tosia lauseita ja henkilöitä, jotka pudottelevat noita totuuksia suustaan.

Kaksi brittiperhettä on vuokrannut huvilan Etelä-Ranskasta kesäloman viettoa varten: puolalaissyntyinen runoilija Jozef Jacobs, tämän ulkomaanreportterivaimo Isabel ja teini-ikäinen tytär Nina sekä ystäväpariskunta Laura ja Mitchell. Eräänä aamuna huvilan uima-altaassa makaa alaston tyttö. Ei jää sinne makaamaan, vaan nousee ylös ja seisoo pian heidän edessään pudistelemassa vesipisaroita alastomasta ruumiistaan.


Tytön nimi on Kitty Finch ja hän sanoo, että vuokra-aikatauluissa on tapahtunut sekaannus. Tilanne on kiusallinen. Sitten Isabel Jacobs tarjoaa tytölle yösijan tyhjässä huoneessa, kunnes tämä pääsee muualle.

Ventovieraan tytön ilmaantuminen, jääminen, yhtä aikaa hajamielisyys ja paljas läsnäolo alkavat nopeasti herätellä esiin katastrofeja, jotka väreilevät henkilöiden menneisyydessä ja nykyhetkessä. Lukija tietää koko ajan, mitä tulee tapahtumaan, mutta haluaa tietää, miten se käy.

Kitty Finch on kaunis, usein alasti, itseoppinut kasvitieteilijä sekä, kuten pian paljastuu, orastava runoilija. Hän änkyttää puhuessaan, hän on rikki ja auki, arvaamaton ja hermostuttava. Hän rikkoo ne pinnat, joita ihmisten on pakko pitää koossa pystyäkseen jatkamaan elämäänsä.

She leaned forward. 
'Something happened to me this year. I've forgotten things.' She frowned and he saw that the burn on her forehead was beginning to blister. 
'What sort of things?' 
'I can't rah rah rah rah rah.' 
She was not a poet. She was a poem. She was about to snap in half. He thought his own poetry had made her la la la love him. It was unbearable. He could not bear it. She was still trying to remember how to say remember.

Kukin suhtautuu Kittyyn omalla tavallaan: Josef uteliaasti, avautuen, Isabel kuin ärhäkkä koira joka tulee lähelle mutta vetäytyy saman tien pois. 14-vuotiasta Nina Jacobsia oudon piittaamaton nuori nainen kiehtoo. Mitchell on avoimen vihamielinen, Laura yrittää puhua hämmennystä syrjään mutta purnaa hiljaa. 

Swimming Home on vain 157 sivua pitkä. Ihailen kirjaa, mutta ihan kokonaan se ei päästä lähelleen. 157 sivuun mahtuu tarina jolla on traaginen loppu, mutta olennaisinta on ihmisten välisten suhteiden vyyhti, jonka Levy lataa vähäeleisiin ja yhtä aikaa järkyttävän suorasukaisiin lauseisiin. Kyse on surusta ja surun käsittelemisestä, yllättäviin sattumuksiin ja vierauteen suhtautumisesta, kipeydestä ihmisissä joka saa heidät etääntymään toisistaan.

Ihailen kirjoja, joissa syöksähdetään harmittoman oloisista lauseista paljaisiin totuuksiin. Ihmettelen myös kirjoja, joissa ei pysytellä yhden henkilön näkökulmassa. Niin on melkein kaikissa kirjoissa, joista nykyisin pidän. Tässä kerronta sen sijaan vuorottelee henkilöiden välillä, ja kuitenkin tunnelma pysyy tiheänä ja uskottavana.

Tilasin Swimming Homen Amazonista, koska Monika Fagerholm hehkutti sitä Iiris-lehdessä joskus viime vuonna. Ei tarvitse selittää, miksi haluan lukea kirjoja, joita Monika Fagerholm ihailee. Kiinnostuin kirjasta myös, koska siinä on helteinen Etelä-Ranska, uima-allas, vieraan ilmaantumisen synnyttämä psykologinen jännite sekä vääjäämätön romahdus.

Kun luin kohtauksen, jossa Kitty ja Nina nukkuvat Kittyn pienessä huoneessa, sameassa ja helteisessä kuin kasvihuone, ajattelin ymmärtäväni Monikan innostuksen. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, mitä tytöt huoneessa ajattelevat. Heissä huokuu ja kuplii mysteeri ja uhka.

Lukiessani aavistelin kuitenkin hiukan pettymystä. Jäikö kirja lopulta pikkuisen etäiseksi?

Ensin kuvittelin, että se voisi johtua harjaantumattomuudestani lukea englanniksi. Sitten ajattelin Deborah Levyä. Ehkä hänen tyylinsä on sellainen. Swimming Home ei revittele. Sen pinta on niukka ja tyylikäs, mutta suuret lohkareet liikahtelevat pinnan alla.

Jotain niissä on, poissaolevan oloisissa tytöissä, jotka yllättäen pudottelevat häpeämättömiä lauseita suustaan. Ja tällaisissa kirjoissa, jotka ovat kutsuvia kuin ylellisessä uima-altaassa välähtelevä vesi ja syviä kuin meri.


Kuva: themanbookerprize.com

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Kaiken keskellä Mary Swann


Ensimmäinen ajatukseni, kun luin takakannen: Carol Shieldsin on ollut pakko nauttia suunnattomasti kirjoittaessaan tätä.

Kaiken keskellä Mary Swann (Otava 2010) on nerokas, ihastuttava kirja. Jo ennen kuin olin lukenut sivuakaan, tiesin että siitä tulee lempi… ei, lempikirja ei kyllä ole oikea sana. Pikemminkin hyvä ystävä.

Kaiken keskellä Mary Swann on nerokas, koska se on lennokas ja sopivan mutkaton, ei niin täynnä vaativia kulmia ja koukkuja, että oleminen hankaloituisi, osaa nauraa, näkee tarkasti.

Se on parodia kirjamaailmasta, mysteeri, vetävä ja monitasoinen romaani. On neljä päähenkilöä ja viisi osaa, joista ensimmäiset on kirjoitettu kunkin päähenkilön näkökulmasta. Kaikilla neljällä näkökulmahenkilöllä on jotakuinkin pakkomielteinen suhde parikymmentä vuotta sitten kuolleeseen Mary Swanniin, vähäpätöiseen naiseen, jonka elämä päättyi äkisti ja väkivaltaisesti.

Mary Swann oli köyhä pientilallisen vaimo, jonka elämä kaikkien todisteiden perusteella pyöri vankasti arkisten askareiden ympärillä. On kuitenkin yksi hämmästyttävä poikkeus. Hän jätti jälkeensä runokokoelman, Joutsenlaulun, ja se tasan satasivuinen teos saa kourallisen tutkijoita sylkemään innosta vielä kaksikymmentä vuotta naisen kuoleman jälkeen.

Kun luin Mary Swannin runoja ensimmäisen kerran (Wisconsinissa, sillä hyttysverkolla suojatulla kuistilla, kärpästen suristessa), tajusin yhtäkkiä joutuneeni mitä järisyttävimmän luonnonvoiman valtaan. Valpastuin heti, valahdin voimattomaksi, juoksutin sormia sanojen alla ja kirjoitin kuumeisesti kommentteja marginaaliin (ja tajusin sillä samalla hetkellä sen puolimurheellisen tosiasian, että sitä minä tulisin aina tekemään, missä olisinkin). Istuin sen jälkeen hievahtamatta muutaman minuutin ja luin sen uudelleen.

Onpa innostus kasvanut niinkin suureksi, että Mary Swannin kunniaksi on päätetty pitää symposiumi. Ongelma vain on, että Swannista ja hänen kituliaasta elämästään on kiusallisen vähän tietoa saatavilla. Tyttären epämääräisiä muistoja, tyrmistyttävän arkisia muistiinpanoja sekä yksi täytekynä. Miten pimeässä mökissä elänyt nainen, jolla ei ollut varaa kunnollisiin kenkiin, kykeni kirjoittamaan järisyttävää kanadalaista lyriikkaa?

Kirjassa selvitetään siis salaisuutta, mykkää ja ilmeetöntä, naisen salaisuutta, kirjailijan salaisuutta. Ja ketkä selvittävät: ihana feministitutkija Sarah Maloney, neuroottinen elämäkerturi Morton Jimroy, arkinen kirjastonhoitaja Rose Hindmarch sekä älykäs herrasmieskosmopoliitti, toimittaja ja kustantaja Frederic Cruzzi. Tarvitseeko sanoa muuta?

Swannin runojen pinta liikuskelee arkisten asioiden parissa. Mutta onko veri verta vai runoilijan keino käsitellä uskonnollisuuttaan, viittaus pyhän ehtoollisen sakramenttiin?

Veri lausuu nimeni 
rakoin häpäisee päiväni 
sen vähän mitä on se ottaa, 
ajan ryövää, luita hankaa.

Rose Hindmarch ei kykene sanomaan ääneen sanaa kuukautiset. Se, miten verirunoon liittyvät kalanperkeet, on jo hulppeaa komediaa.

Jääräpäisesti entusiastit näkevät Mary Swannissa haluamansa. Sarah Maloney venyy jylhiin ja juureviin tulkintoihin hänen vähien säkeidensä äärellä, Morton Jimoroy näkee sulavasti yhteyksiä Emily Dickinsoniin ja Jane Austeniin ja ohittaa vähemmän arvostetun kirjailijan, jonka innokkaaksi lukijaksi Swann tiedettiin. Rose Hindmarchilla oli kosketus naisen arkielämään, mutta hän arkailee vetää huimapäisiä johtopäätöksiä. Frederic Cruzzi päätti kustantaa Swannin runot, mutta mitä oikeastaan tapahtui sinä iltana, jolloin huivipäinen muori ojensi hänelle muovipussillisen paperilappusia?  

Näkökulmien törmäyksistä syntyy herkullisia kohtauksia.

”Vaatteista?” Jimroyn kynä liikkui vikkelästi. 
”No kun hänellä ei ilmeisesti ollut sopivia vaatteita. Kirkkoon siis.” 
”Niinkö te luulette? Voisiko se olla totta?” 
Rose huomasi, että mies oli pettynyt. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Minä luulen, että se oli se syy.” 
”Ei siis esimerkiksi se”, Jimroy sanoi, ”että Swann olisi tuntenut hengellisyytensä olevan, no, monimielisempää kuin seudun tavallisen kirkkokansan. Että se oli vähän kuin kirkon opin rajojen ulkopuolella?” Hän tuijotti Rosea silmät viiruina. ”Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.” 
”Ymmärrän kyllä, mitä te tarkoitatte, herra Jimroy. Morton. Mutta olen silti sitä mieltä, että no, luultavin syy oli se, että hänellä ei ollut oikeanlaisia vaatteita.”
 
Swannistit ovat päättäneet tehdä Mary Swannista runoilijan. Mutta nainen katoaa heidän ulottuviltaan. Konkreettisia esineitä katoaa. Mary Swannista ei saa otetta. Ja silti he yrittävät, taistelevat kivenkovaan pukeakseen sanoiksi hänet, itsensä ja maailman, näkevät vaivaa saadakseen haltuunsa salaisuuden ja taistelevat pahinta pelkoa vastaan: että mitään salaisuutta ei ole.

1980-luvulla kirjoitetussa romaanissa kirjoitetaan viehättävän paljon kirjeitä. Loppukohtauksessa taas voi suorastaan nähdä rusotuksen, joka Maloneyn, Cruzzin, Jimroyn ja muiden poskilla leikkii, kun he askartelevat erään runon kimpussa. Runous pakenee määritelmiä, rakkaus pakenee määritelmiä, mutta keskeisiä hetkiä tässä romaanissa eletään toisten ihmisten kanssa.

Mary Swann on ensimmäinen lukemani Shields, mutta jää tuskin viimeiseksi. Shieldsin yhteydessä näytään usein mainitsevan sellaisia sanoja kuin arki, naisen elämä, akateemiset piirit. Ymmärrän, miksi. Häntä tunnutaan pitävän toisaalta terävänä ihmissuhteiden ja naisen aseman kuvaajana, toisaalta jotenkin vähän kodikkaana. Joka tapauksessa tässä teoksessa myhäily tihkuu läpi joka sivulla. Se on mainiota. Otan uutta ystävääni kädestä, ja hihkuen hyppelemme auringonlaskuun.