tiistai 10. lokakuuta 2017

Dunkirk

Myönnän, olen heikkona sotaelokuviin. Tai ainakin elokuviin, joissa sivutaan 1900-luvun alkupuolta ja varsinkin toista maailmansotaa. Esimerkiksi Englantilainen potilas on minusta edelleen niin monella tavalla hyvä, mutta onhan siinä sotakin.

En silti ole usein niin käsi suun edessä ja itku kurkussa kuin Christopher Nolanin uutuuden äärellä. Dunkirk kertoo Dunkirkin (tai siis Dunkerquen) evakuointioperaatiosta vuonna 1940: saksalaiset olivat saartaneet brittien ja ranskalaisten joukot pienelle kaistaleelle Pohjois-Ranskaan. Saksan armeija lähestyi, mutta Hitlerin lyhyen pysähtymiskäskyn ansiosta briteille jäi aikaa evakuoida yli 300 000 sotilasta pois.

Dunkirkissa kuvataan tätä operaatiota jalkaväkisotilaiden, laivaston ja lentäjien näkökulmasta. Ratkaisu on yksinkertainen ja ihmeellisen toimiva. Pidin siitä, että tässä ei ollut mitään ylimääräistä: ei rakastetun valokuvaa, jonka sotamies silloin tällöin ottaisi esiin, ei kuvausta kotirintamalta, ei mitään kehystarinaa – kaikki kiinnostavia asioita sinänsä, oikeassa paikassa, mutta tässä niitä ei tarvittu. Oli vain Dunkerquen loputon ranta, meren vaahto ja kuohut, vesimassojen tyrmäävä vyöryminen aluksen sisään, vedenpinnan piinaava kohoaminen haaksirikkoutuneessa lentokoneessa, ja meren ihmeellinen turkoosi pinta, joka hetkeksi kääntyi taivaaksi kun lentäjät kiisivät kohti määränpäätä.

Voiko sodan kuvaus olla kaunista? Kaunista ja kamalaa. Olin itku kurkussa mutta en olisi halunnut, että elokuva koskaan loppuu. Puristava tunne nousi heti alussa ja ehkä eniten Tommyn, näyttelijä Fionn Whiteheadin kasvojen ansiosta. Hänen vaitonaisuutensa, ilmeettömyys ja ilmeet hänen kasvoillaan. Tässä elokuvassa ei muutenkaan puhuttu paljon. Oli vain vesimassa, joka syöksyi laivaan. Avara maailma, joka lentäjän ympärillä avautui, ja pieni tila jossa hän joutui istumaan, niin yksin. Ja ainoa asia, joka Tommylla ja muilla oli mielessä: Minä haluan kotiin.

En ihannoi sotaa. Ja sen ajatteleminen, että sitä tapahtuu nykin, joka päivä, jossain päin maailmaa, lähellä.

Silti en voinut olla ajattelematta, että näillä miehillä oli tehtävä. Tai vähintään suunta, kotiin. Niin moni ojensi auttavan käden ja nosti toverin ylös vedestä. Niin moni tietysti myös ampui tappavan laukauksen tai laski liikkeelle pommin. Varmaan jokainen pelkäsi kuolemaa. Mutta silti, ehkä se oli juuri se tehtävä, jonka vuoksi minä toivoin ainakin nyt, tänä iltana, tänä syksynä, että elokuva ei koskaan loppuisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti