En ollut ihan suunniltani

Vaellusretkellä Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa luin Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme (suom. Sari Karhulahti). Odotin otteessaan pitävää tarinaa, jonkinlaista yhteiskunnallista kysymyksenasettelua sekä odottamatonta juonikäännettä, jollaista lupailtiin kirjan etukannessa asti.

Kerronta pitikin otteessaan, ja parasta kirjassa oli rakenne. Kertoja aloitti omienkin sanojensa mukaan keskeltä, ja lapsuusmuistot kutoutuivat esiin vähä vähältä. Paljon oli kyse myös siitä, mitä voi muistaa ja mitä ei, mikä on totta ja mikä lapsenmielessä syntynyttä kuvitelmaa.

Silti: yllätys? Olin tietysti ehtinyt muodostaa jonkinlaisia (aina vaarallisia) odotuksia, mutta silti kuvittelin etukäteen jotain järisyttävämpää. Tai sitten olin Bárrás-tunturissa puhaltavan viiman nujertama. (Pääsin avaamaan kirjan vasta teltassa Bárrás-tunturin juurella Norjassa. Retken alkupäivinä ei ollut aikaa lukea ja huolestuin jo, tuleeko tästä sellainen matka jolla ei lueta lainkaan, mutta sitten pidimme pari siunattua välipäivää ja pääsin teltassa lukemisen makuun: niskan alla vaatteista ja makuupussin suojasta kyhätty tyyny, sade ropisee tunnelmallisesti telttakangasta vasten, hetken aikaa on ihan lämmin.)

Näissä maisemissa aloitin kirjan lukemisen.

Toisekseen minulle ei muodostunut kovin voimakasta suhdetta päähenkilön sisareen, Ferniin. En ole varma johtuuko se siitä, kuka Fern oli, vai oliko kyse kerronnan tavasta, mutta mielestäni päähenkilön voimakas kiintymys sisareensa motivoitiin vähän köykäisesti. Tunneyhteyttä kyllä toisteltiin pitkin matkaa, kyllä, ymmärsin jo, mutta en saanut itse tulkita ja elää sitä, vaan jouduin lukemaan sen. Sama koski koko kirjaa. Fowler vyörytti sivuille paljon haastavia ajatuksia ja tietoa koskien eläinten kohtelua, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, muistojen syntymistä ja psykologiaa ylipäänsä, mutta kertoja selitti paljon auki eikä jättänyt tilaa lukijan omalle ymmärtämiselle tai tulkinnalle.

Mittavaa substanssia ei yleensäkään mielestäni ollut kudottu romaaniin kovin hienosyisesti, vaan lukiessa tuli noin puolenvälin maissa tai jo ennen tunne, että tässä on ympätty yhteen kaksi eri tasoa, joista ei ole muodostunut elävää kokonaisuutta. (Tässä vaiheessa, jo tunturissa, mieleeni hiipi hienoinen pettymys, eikö tämä ollutkaan sellainen nerokas ja terävä romaani kuin olin odottanut, mutta luin toki innolla loppuun asti, luin bussissakin matkalla Kilpisjärveltä Rovaniemelle, parasta kirjassa olikin rakenne ja kertojan jatkuva oman kertomisensa kommentointi sekä muistamiseen liittyvä pohdinta.)

Kaksi tarinaa siis: perinteinen  nuoruuskuvaus lapsuuksineen ja yliopistoineen, sekä paljon eläinten oikeuksin liittyviä asioita ja kipeää puhuntaa. Viimeksi mainitut ovat sinänsä tietenkin tärkeitä, ja kasvutarinatkin periaatteessa aina kiinnostavia, mutta tässä se oli mielestäni lopulta aika tavanomainen, varsinkin jos sitä ajatteli irrallaan muusta sisällöstä. Kaksi ulottuvuutta eivät siis Fowlerin kirjassa mielestäni yhdistyeet eläväksi ja syväksi kokonaisuudeksi vaan tuntuivat keinotekoisesti yhteen liimatuilta.

Eipä silti, ahmin kirjaa mielelläni, ja lopun asetelmista muodostui kyllä koskettavat. Mutta olenko tunteeton julmuri, kun Ferniä ja muita koskevat kysymykset eivät tunkeutuneet enempää ihon alle? En tiedä. Ehkä syytän tunturia, jossa suurille ajatuksille ei ollut tilaa palelevan ihoni alla. Tai sitten olin saanut väärän ennakkokäsityksen, eikä kokemukseni vastannut sitä. Tämän kirjan lukemisesta muistan kuitenkin: sateen ropinan telttakangasta vasten, mukavan ja lämpimän olon, aurinkoisen aamun Kilpisjärvellä ja bussissa matkalla Rovaniemelle.