NIAGARA ja kynnet

Tämä ei ole mainos Alec Sothin valokuvanäyttelystä, koska se päättyi juuri sunnuntaina Suomen valokuvataiteen museossa. Tämä on yritys kertoa yhdestä kuvasta näyttelyssä ja siitä, miksi se iskostui minuun, sai jotakin liikahtelemaan, heti siinä paikan päällä kuvan edessä. Muutkin kuvat olivat hienoja, mutta tämän kuvan näkeminen teki näyttelystä käymisen arvoisen, se oli se yksi kuva joka usein riittää. Se puhui, sitä katsoessa alkoi itkettää, tai joku itku alkoi sisälläni, ja avasi jotain.

Mies ja nainen istuvat punaisella sohvalla alasti, he ovat Michele ja James. Mies suoraan kameraan päin, ei peittele mahaa eikä penistä. Nainen, vähän kääntyneenä nojautuu miestä vasten, polvi kohotettuna miehen jalkaa vasten.

Joku selkeys, rauha jolla he ovat kuvassa, valmiita olemaan esillä, luottavaisuus. He ovat ylpeitä, mistä? Rakkaudestaan, ajattelen. Siitä että heillä on se, ja toisistaan. Niagara-sarjassa Soth oli mennyt Niagara-putouksille, joka on ilmeisesti jonkinlainen yleinen rakkaudenosoituspaikka, jonne mennään ottamaan valokuvia ja pitämän vihkitilaisuus. Soth kuvasi rakkauden ilmenemismuotoja: motelleja, joutseneksi muovattuja pyyhkeitä motellin sängyllä, rakastavaisia, sulhasia ja morsiamia, perheitä, epätoivoisia kirjeitä.

Ja tässä kuvassa mies ja nainen istuvat sohvalla alasti ja ovat ylpeitä siitä mitä ovat, enkä edes tiedä ylpeitä, kuulostaa ylpeilyltä, he ovat sitä mitä ovat ja ja ovat sitä täysillä, menevät sitä kohti. Vähättelemättä. Miehellä käsissä ja kaulassa t-paidan rusketusraidat, naisella vaaleaa luomiväriä ja kynsilakkaa varpaankynsissä ja sormissa, ehkä ranskalainen manikyyri, ei aivan tuore enää. Vaikutelma on lihallinen, ehdottomasti, ja vähän suttuinen jopa, mutta minä tuijotan kuvaa ja varsinkin kynsilakkaa ja se osoittaa: nämä ihmiset välittävät itsestään, he välittävät rakkaudestaan ja toisistaan ja haluavat osoittaa sen näin.

Ei se mitään, että näppylät ja ihon uomat näkyvät. Michele ja James arvostavat elämäänsä ja sitä mitä heillä on, eivätkä pelkää näyttää sitä. Omalla tavallaan, sillä mikä sopii heille. Michele pitää manikyyreistä ja haluaa suoda sellaisia itselleen. 

Tässä on elämä, minä ajattelen. Elämä ei ole sitä että on sataprosenttisen cool, ostaa merkkivaatteita ja varjelee niitä vaatekaapissa, tai varjelee tunteita omassa sisimmässään, elämä ei ole suojelemista, se on tässä: Tässä sohvassa, niissä kynsissä, siinä alastomuudessa. Peliin laittamisessa.

Voi myös miettiä, varsinkin jälkeenpäin, miksi mies istuu rehvakkaana (onko hän rehvakas vai luottavainen, auki) kameraan päin, ja nainen kääntyneenä, ei katso kameraan vaan johonkin muualle, ajatuksissaan, alistuneenako, vai onko hän tässä paikassa turvassa, rauhallinen. Kyllä kai kyseessä on pariskunta? Suojeleeko nainen miestä? Suojeleeko hän itseään kääntymällä, olemalla paljastamatta kaikkea? Suojeleeko hän jotain heidän yhteistään, rakkautta, pelkääkö hän menettävänsä jotain?

Minulle tämä oli kuitenkin, kynsien ansiosta ja ainakin katsomishetkellä kuva läsnäolosta, pelkäämättä päin menemisestä. Elämää, omia tunteitaan, sitä mistä pitää. Sen arvostamisesta, elämän arvostamisesta, ja oman itsen, ja toistemme – ja sen näyttämisestä.


Kuva löytyy Alec Sothin sivuilta tämän linkin takaa klikkaamalla näyttelyhuoneen kuvaa, josta sarjan kuvat aukeavat yksitellen. 21 / 64.