A Terribly Sensitive Mind

Käteen osui kotihyllystä Virginia Woolfin naisten kirjoittamista ja naiskirjailijoita käsittelevä ilmeisen mainio kirjoituskokoelma Women & Writing (The Women's Press, 1979). Erään nimen nähtyäni lehteilin heti sivulle 184. Katherine Mansfield oli jo aikalaisten silmissä novellistina omaa luokkaansa, kirjoittaa Virginia Woolf Mansfieldin päiväkirjoja käsittelevässä pienoisesseessään. Pikemminkin kuin taitava novellisti, päiväkirjan sivuilla elää kuitenkin jotain muuta.

Woolf kirjoittaa Mansfieldin lisäksi myös mm Mary Wollstonecraftista ja Jane Austenista.
Sekä the Duchess of Newcastlesta, häntä en tunne mutta aion ottaa selvää.

Katherine Mansfield edustaa minulle ihailtavaa, salaperäistä ja alati vähän otteesta lipeävää kirjailijahahmoa. Jostain syystä olen aina myös tuntenut häneen jonkinlaista yhteyttä. Olen lukenut Mansfieldin novelleja, muutamia yhä uudestaan ja uudestaan silmät palaen, mutta en koskaan edes kaikkia siitä yhdestä kokoelmasta, jonka omistan. Sen verran tiedän, että Mansfield eli vain 33-vuotiaaksi, hän syntyi ja asui nuoruudessaan Uudessa-Seelannissa, muutti sieltä Iso-Britanniaan ja kuoli sairauden uuvuttamana jonkin gurun henkisessä parantolassa Ranskassa vuonna 1933.

Mansfield oli siis novellin mestari. Woolf kirjoittaa, että hänen päiväkirjansa oli mystinen seuralainen. Päiväkirjan sivuilla Mansfield kommentoi ja kuvasi pieniä sattumuksia, ympäristöään ja omaa itseään, omaa persoonaansa. Hän eli ja hengitti kirjoittamista ja suhtautui työhönsä vakavasti. Vahvimmin jää mieleen Woolfin vaikuttuneisuus Mansfieldin herkkyydestä ja havaintojen virrasta. Päiväkirjassa kiinnostavinta ei Woolfin mukaan ole Mansfieldin kirjoittajanlaatu, vaan "the spectacle of a mind – a terribly sensitive mind – receiving one after another the haphazard impressions of eight years of life."

Tutustuin Mansfieldiin ensimmäisen kerran ehkä vuonna 2001 lukion äidinkielen kokeessa, jossa tehtävä oli kirjoittaa novellianalyysi Mansfieldin novellista Laulutunti. Rakasti novellianalyyseja, en muista oliko rakkauteni puhjennut jo ennen tätä tehtävää vai alkoiko se siitä, mutta joka tapauksessa rakastuin myös tuohon Mansfieldin novelliin, tunsin näkeväni sanojen taakse, suoraan novellin ytimeen. Otsikoin aineeni "Sydämen laulutunti", ja kun opettaja antoi aineista palautetta kokeiden jälkeisellä viikolla, hän puhui myös otsikoinnista ja nosti omani esiin hyvänä esimerkkinä. (Kouluaikojen voitokkaimpia hetkiä.)

Vuosia myöhemmin tilasin nettiantikvariaatista novellikokoelman Puutarhakutsut (Weilin + Göös 1980), joka sisältää 18 Mansfieldin novellia eri kääntäjien suomentamana. Joukossa on Laulutunti, ja esimerkiksi myös viehkeä Kuppi teetä, joka taas luettiin eräällä kirjoituskurssilla vuosia sitten. Siinä Rosemary Fell -niminen nuori rouva törmää kadulla nuoreen naiseen, joka pyytää epätoivoisesti rahaa kuppiin teetä. Rosemary vie naisen kotiinsa ja tarjoaa teetä tuolle pikku raukalle. Sen jälkeen he juttelisivat sydämellisesti takan lämmössä. Ennen kohtaamista Rosemary on käynyt antiikkikaupassa ihailemassa pientä emaljirasiaa, joka maksaa 28 guineaa. Iltapäivä on ollut hengästyttävä.

Kuppi teetä on tyypillinen mansfieldilainen novelli, ainakin sikäli millaisiksi minä ne käsitän. Tapahtumaympäristö saattaa olla hyvinkin arkipäiväinen, mutta henkilöt on kuvattu sielukkaasti, heidän ajatuksensa helisevät. Ja tietenkin lukiessa on koko ajan tunne, että kyse on jostain muusta kuin mistä puhutaan, ja että kaikki samaan aikaan on siinä, ihan silmien edessä.

Siitä huolimatta minulta on jäänyt noin puolet Puutarhakutsujen novelleista lukematta. Miksi? Ehkä jotkut novelleista tuntuvat jopa liian hienovaraisilta, ilmassa leijuvilta kuvilta. Tai sitten niitä pitäisi vain lukea rauhassa. 

Entä se yhteys? En ole varma, mistä tunne syntyy. Joka tapauksessa olen iloinen, että Virginia Woolf palautti tämän ihastuttavan kirjailijan taas mieleeni.