Vapaudesta ja vähän vaelluksesta

Vapaa ei voi olla kukaan, jolla on tuhatkunta esi-isää. Näin sanoo Jimmy-serkku L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan toisessa osassa (suom. I.K. Inha). Minäkin pohdin joskus vapautta. Monella mittarilla olen kai varsin vapaa, länsimaisen pohjoismaisen yhteiskunnan kasvatti, kohta 35-vuotias nainen. Silti tiedän, että vapauteni on vain illuusio. Vaivaan esimerkiksi aivan liikaa päätäni sillä mitä muut tuntevat ja ajattelevat, minusta, itsestään ja maailmasta, ollakseni vapaa.

Joskus sitä tuntee jotain vapautta muistuttavaa. Ensimmäisenä mieleen tulevat hetket, jolloin on mahdollisuus kuljeskella ympäriinsä vailla päämäärää. Kävelyllä kodin lähistöllä tai matkoilla, milloin tämä etuoikeus ikinä tarjoutuukaan eteen. Lapin erämaassa jos jossain luulisi voivansa tuntea olonsa vapaaksi. Kun viime viikolla kävelin tunturissa selässäni 15-kiloinen rinkka, olinko vapaa? Teltta ja viikon ruoka mukana, vapaa menemään minne haluan, pystyttämään majapaikan minne huvittaa? Ei, en ollut. 15 kiloa painoi hartioissa liikaa sekä tietoisuus siitä, missä polku kulkee, minne reitin pitää johtaa jotta ehditään tarpeeksi pitkälle, koko ajan ytimiä jäytävä palelu ja se miten työläältä teltan pystyttäminen ja ruuan keitteleminen trangialla tuntui.

Usein ajattelen olevani vapaa rutiineja suorittaessani. Kun ei tarvitse keskittyä siihen, mitä tekee, miten tekee, missä nukkuu ja mitä syö, ajatuksilla on tilaa vaellella. Tiskatessa, joogatessa, kävelyillä vailla määränpäätä. Kerran Roomassa kävelin pimeitä katuja Pignetossa, vieraassa kaupunginosassa. Mukana vain kevyt laukku ja halu selvittää, minne kujat vievät, halu astua suuntaan jota en tunne. Kirjoitin sillä matkalla olevani vapaa mutta väärinkäyttäväni vapauttani. Jälkikäteen tuntuu toiselta. Muistan ne pimeät kadut ja painottomuuden tunteen, uskalluksen jonka vallassa kuljin. Hyvinhän minä sitä käytin.

Yhtä kaikki vapaus on varmaan melkein aina illuusio ja ennen kaikkea tietysti suhteellista. Nyt, syksyn kynnyksellä olen (taas) vapaa tekemään melkein mitä haluan, mutta se tuntuu lähinnä taakalta. Elokuu on melkein takana. Niin on vaellus Lapissakin, tunturien lumiset huiput ja yöt jolloin kylmä maa hohkasi vasten selkää alustan ja makuupussin läpi. Kuinka ollakaan, pääsin kuin pääsin lomalla myös hotelliin. Viimeinen yö vietettiin Kilpisjärven retkeilymajassa ja se oli paras päätös sille matkalle, paras päätös ikinä, sitä käpertymistä valkoisten lakanoiden ja muhkean peiton sekaan en unohda hetkeen.

Kotona Helsingissä pesen pyykkiä, järjestelen kaappeja muuton jäljiltä, taistelen väkisin kurkkuun nousevaa kaihon- tai kauhuntunnetta vastaan.