Play

Pitkän aikaa olin työlääntynyt kirjoihin. Olen aina rakastanut kirjoja – esineinä, taidemuotona, itsetarkoituksena, niiden sanoja ja ilmaisuvoimaa ja kaikkea mitä kirjaan ja sen elämään kuuluu. Viime vuoden jälkimmäinen puolisko meni kuitenkin kriisissä minun ja kirjan välillä. Olin kyllästynyt kirjaan. Se ei tuntunut voivan välittää sellaista, minkä halusin elämässä tuntea. Nimenomaan tuntea! Saat tuntuivat vajavaisilta ja kirja esineenä mykältä.

Elokuvalta olen kadehtinut monipuolista ilmaisuvalikoimaa. On musiikkia, valoja, kuvakulmia, nopeuksia ja hitauksia. Elokuvia katsoessa ihaninta on se, että ei tarvitse analysoida mitään. Kun opittuja keinoja ei juuri ole, voi vain katsoa. Sama koskee visuaalista taidetta (valokuvaa varsinkin), joka sekin on usein toiminut vastahuumeena kaikelle kirjalliselle muodolle joka elämässäni on niin läsnä.

Nyt on kuitenkin elokuvan vuoro olla pannassa. Olen nähnyt liikaa elokuvia. Mikään ei sytytä. Tarvitsen tauon.

Ilokseni huomaan, että kirja toimii taas. Kirjat ovat ihania. Kirjoissa on viisaus. Rakastan kirjoja.

Mutta keskiviikkona olin konsertissa Musiikkitalossa! Kyseessä oli Musica Nova -festivaalin alkajaiskonsertti, jossa RSO soitti neljän säveltäjän (Sauli Zinovjev, Michel van der Aa, Sebastian Hilli ja Andrew Norman) teokset. Spontaani idea lähteä paikan päälle syntyi samana aamupäivänä, mutta ajatus, se oli muhinut jo kauan. Olen kaivannut musiikkia, ja olen kaivannut kuunnella sitä sille pyhitetyssä paikassa pitkästä aikaa. I want to see something I've never seen before, sanoi Robert Mapplethorpe, ja niin haluan minäkin. Haluan nähdä ja kuulla, haluan olla ymmärtämättä, haluan olla analysoimatta kuiviin mutta haluan tulla ravistelluksi, että joku tuntuu joltain.

Keskiviikon konsertti oli erinomainen aloitus. Orkesteri nousi ja laski kapellimestarin kädenliikkeestä. Soittajat toimivat yhdessä niin että korkeaan saliin muodostui valtavasti eri ääniä, upea sinfoninen maisema. Niin sanottu nykymusiikki ei ehkä aina ole minun makuuni, sikäli kuin sitä tunnen, ja keskiviikon konsertti osittain vahvisti tätä käsitystä. Kaipaan ehkä suurempia kaaria, pakahdusta, jotain, vaikka sitten mahtipontisuutta, sellaisten hermostuneiden nykäyksien sijaan, joita nykymusiikkiin tuntuu kuuluvan. (Kuten huomaa, kovin kehittyneitä keinoja musiikkikokemuksen ilmaisuun ei ole.)

Tai sitten kaipaan vain jotain tuttua, ja tämä nykymusiikki olisi juuri jotain, mitä en ole nähnyt ja kuullut tarpeeksi. Joka tapauksessa, oli jo ihanaa istua konsertissa ja tarkkailla orkesterin toimintaa ja säveltäjien hykertelyä esityksen jälkeen, ja onneksi varsinkin Andrew Normanin sävellyksessä oli myös ihania kontrasteja, hiljaisuuksia ja vastapainoksi muutama mahtipontisempi kohta, puhallinsoittimet päristelivät.

Tulvikoon elämääni siis lisää musiikkia! Sinfoniamusiikkia, oopperaa, konserttoja, ja tulvikoon myös tanssia, nykytanssia ja klassista balettia sekä myös tanssitunteja. Ruumis huutaa tanssitunnille.

Tällaisia ovat taidemuotojen nousut ja laskut elämässäni.