Puhun parhaiten vertauskuvilla

Noiden kirjojen kirjoittajat ovat kaikki tarvinneet omaa aikaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, Frank sanoo ja huitoo kädellään kirjahyllyyn päin. – Sinä olet kirjailija ja sinun työpaikkasi on pään sisällä.

Huh mikä kirja.

Riitta Jalosen Kirkkaudesta (Tammi 2016) tekee lähes joka sivulta mieli siteerata jotain. Kirjoitan kirjasta pätkiä muistiin, ne sopivat elämääni nyt ja tuovat lohtua levottomina iltoina. En muista vähään aikaan lukeneeni toista kirjaa, jossa kuvaan valuisi yhtäkkiä toinen kuva, usein raaka, joka liikkuisi yhtä vaivattomasti assosiaatiosta toiseen, nykyhetkestä menneeseen, silmien edessä olevasta hätkähdyttäviin kuvitelmiin.

Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka eli vuosina 1924–2004. Romaanissa Jalonen eläytyy hänen sisäiseen maailmaansa ja myös ulkoisiin tapahtumiin ainakin pääpiirteissään. Frame vietti parhaat nuoruusvuotensa kammottaviin mielisairaaloihin suljettuina, mutta pääsi lopulta vapaaksi, ensin ystävänsä armeijamökkiin, sitten aaltojen paiskomalle Ibizan saarelle ja lopulta Lontooseen. Frame loi merkittävän kirjallisen uran, hänen kohdallaan voi kirjaimellisesti sanoa, että kirjallisuus pelasti kuolemalta (kirjallisuuspalkinto myönnettiin otollisesti juuri ennen suunniteltua lobotomialeikkausta), mutta se pelasti muutenkin, sanat pelastivat ja kirjoittaminen. 

Skitsofreniadiagnoosi oli väärä, mutta herkkä Janet on, häkellyttävän herkkä, värähtelee jatkuvasti assosiaatiosta toiseen.  Ihmeellistä, miten Riitta Jalonen on päässyt hänen nahkoihinsa. Epäilen, että Jalonen on kirjoittanut kirjaan paljon sellaista, mitä itse tietää. Niin paljon eletynoloista kuvausta kirjassa on kirjoittamisesta, sen merkityksestä ja etenemisestä, aaltoilusta elämän kanssa. En tiedä, kumman kirja on enemmän, Jalosen vai Framen, eikä tietysti tarvitsekaan tietää, se on molempien, kirja avaa tien ainakin minulle ennestään täysin tuntemattoman kirjailijan mieleen, ja millaisella tavalla, ja samalla kaikki toimisi ilman että kyseessä olisi todella elänyt henkilö. 

Tuntuu oikeastaan epäuskottavalta, että Janet Frame todella on elänyt, niin todesti ja samalla taianomaisesti hänen mielensä aaltoilee Jalosen kirjassa, ei hän voi olla todellinen ihminen, ei sellaisesta voisi kirjoittaa näin. Ja silti, ihmeellistä,  hän on elänyt, kulkenut savusumuisen Lontoon ruskeita katuja punatukkainen pää hehkuen. 

Luen kirjaa lyhyissä pätkissä, kieli on sellaista jota ei voi eikä tee mieli ahmia. Lisäksi tässä on jotain joka menee niin syvälle, ettei sitä voikaan ohittaa nopeasti. 

Vedän höyhenpeiton pääni yli. Pehmeässä vuoteessa annan itseni vajota, päästän irti kaikista kuvista, kerin yltäni vuosia pois jonnekin niin kauas, että jäljellä on vain tyhjä aukko, jossa ei ole sanan sanaa, eikä mikään heijastu kirkkaana takaisin.