Mustat paperit

Tänään on päivä jonka huominen on päivä jona kuolen.

Viime syksyn eniten odottamani kirja oli Maija Muinosen esikoiskirja Mustat paperit (Teos 2013).

Kirjassa Ann Miel -niminen nainen kirjoittaa kirjeitä. Ann Miel tietää kuolevansa, ja sitä ennen on sanottava muutama sana. Kirjeiden vastaanottajia ovat Annin poika Luc ja tämän hoitaja Rosa, jonka hoteisiin Luc jää. Myös Ann Miel kirjoittaa muun muassa poikansa tulevalle puolisolle Doralle sekä paperitehtaan johtajalle herra Berrierille, jonka tehtaan tuottamaa 40-grammaista A4-kokoista paperia Ann on juuri saanut paketillisen postitse. Allekirjoitus postilähetykseen tuli vetäistyä hätäisesti, ja kohteliaassa kirjeessä Ann Miel lähettää uuden, oikean allekirjoituksensa. Toivon että voitte siis arkistoida tämän aidomman allekirjoitukseni. 

Tällainen nainen ei jätä mitään sattuman varaan. Vähitellen äiti tulee kuvanneeksi poikansa koulunkäynnin, ulkomaanmatkan, ensimmäisen kesätyöpaikan, jopa hirviön hän luo pojalleen, jotta tällä on joku jota syyttää. Luc saa osakseen helliä ja huolellisia sanoja, mutta sävyt Lucin elämään jäävien naisten kirjeissä ovat kiperämpiä. Epäselväksi ei jää, kuka aikoo olla ensimmäinen nainen pojan elämässä, ikuisesti.

Ann Miel tietää miten tulee käymään, mutta kohtalonsa tietävän ylpeydellä ja kipeällä päättäväisyydellä hän haluaa kontrolloida kaikkea ulottuvillaan olevaa, myös väistämättömintä eli omaa kuolemaansa. Loppua kohden ylpeys rakoilee, sanoista tulee kitkerämpiä, hätä alkaa tihkua kirjainten välistä.

Herra Berrierrrrrrrrr, minä kirjoitan enemmän kuin minä ajattelin että minä kirjoitan!!!!!!! Minä olen alkanut kirjoittaa tälle ja tälle ja tälle ja tälle ja Ferekeillekin minä kirjoitin heidän rumasta piskistään, mutta onko mikään vielä valmista? Kukaan muu ei saa kirjoittaaa heille tänään.

Miten odotusteni kävi? Olin viehättynyt, mutta samalla en voi olla tuumimatta, jäikö kirja vähän etäiseksi. Ihan kuin se leijailisi silmien edessä kuvana, viehkeänä mutta kuitenkin hitusen sulkeutuneena, kuin samanlaisena kaupungin pienoismallina jota Luc ja Rosa käyvät kirjassa katsomassa. Olisinko kaivannut lisää vimmaa? Ehkä kirjallinen makuni on muuttumassa, ehkä himoitsen nykyään (tai nyt) kerrontaa, joka rönsyää, poukkoilee vähän runsaammin. Ehkä kirja vaatisi (ja ansaitsisi) toisen lukukerran, paneutuvamman. Aina voi myös syyttää flunssaa? Ehkä moni asia osuisi eri tavoin, jos olisin itse äiti.

Vaikka en ollut aivan myyty, olen silti iloinen, että tämä pieni kirja on hyllyssäni. Ehkä hienointa Mustissa papereissa on idea, elämästä luopuvan äidin hurjuus. Sikäli olen vähän pettynyt, että lukukokemus jäi etäiseksi. Viehkeää, joskin myös osaltaan etäännyttävää on merkillinen tunnelma ja miljöökuvaus. Tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan rantakaupunkiin. Kuvittelen sen jonnekin Ranskaan tai Saksaan (tai Puolaan!), mutta ei se ole mikään niistä. Paikantamattomuudesta tulee vähän sadunomainen tunne, ihan kuin katsoisi vähän kellastunutta mutta ajatonta kuvaa. Uhmakkaasti Ann Miel pidättää itselleen kaikki oikeudet päättää, mikä hänen papereissaan ansaitsee yksityiskohtia.

Muinonen kirjoittaa hienoja täsmällisiä, yllättäviäkin lauseita. Lopun kiihtyvä rytmi tuntui hyvältä. Ann Miel taistelee viimeiseen asti, kirjoittaa kirjoittaa sysää kuolemaa loitommas, ei halua antaa hallitsemattoman ottaa valtaa. Annin ase on kieli, mutta mitä sitten, kun kynä on laskettava kädestä viimeisen kerran?

Dora, Dortsu, eihän sinua haittaa että minä kutsun sinua Dortsuksi. Lempinimet pitävät ihmisen elossa, kuolema ei tiedä kehen tarttua. Se jolla ei ole tarpeeksi lempinimiä kuolee nuorena. Minä olin aina Ann, pelkkä Ann.