Pixadores ja opetus

Amir Escandarin Pixadores oli juuri niin kova kuin odotin. Miehet kiipesivät hullun korkean kerrostalon seinää kuin hämähäkit. Yö, aina oli yö. Sakea portugalin kieli, favela-asuntojen kelmeä valaistus. Mitä en odottanut: nauroin. São Paulon pojat pääsivät Berliiniin taidebiennaliin. "Gringot viettävät makeaa elämää." "Paikalliset maalaavat vaakatasoon." Kansalaisten kohtaamispaikaksi pystytetty graffitiseinä oli faveloiden kasvattien edessä pelkkä hupaisa pahvi.

Pixação-merkit näyttivät maagisilta. Miehet osasivat lukea ja maalata niitä, mutta eivät välttämättä kirjoittaa omaa nimeään viranomaiskaavakkeeseen tai lukea kirjaa. Ja: "Jos nimi on ainoa mitä minulla on, miksi en maalaisi sitä seinään?"

Mutta muuttuuko mikään koskaan? Joka tapauksessa, hieno elokuva. Koska lähden São Pauloon?

Entäs se opetus sitten?

No, se tapahtui jo ennen elokuvan alkua Café Engelin sisäpihalla. Saavuin paikalle 40 minuuttia ennen leffan alkua eli auttamattomasti myöhässä: kaikki istumapaikat oli varattu.

Pälyilin hetken viinilasiani pidellen ja äkkäsin pojan, joka siirteli vilttien säilytyspaikkana toimivaa arkkua tuolirivien viereen valkokankaan etuosaan.

Saako tuossa istua? kysyin. Saa, ehkä, kuului myhäilevä vastaus. Kävi ilmi, että jäbä ei ollutkaan avuliasta henkilökuntaa järjestämässä lisää istumapaikkoja katsojille (kuten minulle), vaan pelkästään aktiivinen kansalainen toimimassa oman hyvinvointinsa eteen. Tulossa oli kaverikin, joten tilaa arkun päällä ei ehkä olisi.

Ystävällinen nuorukainen tarjoutui kuitenkin hakemaan minulle toiselta puolelta pyöreän pöydän istumapaikaksi, jos sillä aikaa vahtisin arkkua. Sehän sopi, ja kohta asettelin itseäni ja viinilasiani kiikkerän terassipöydän päälle. Kaikki näytti hetken hyvältä. Sitten kahvilan omistaja ilmoitti, että pöydillä ei saa istua, ja pöydät siivottiin pois. Olin jälleen vailla istumapaikkaa, ja niin oli moni muukin.

Alkoi aktiivinen spontaanien istumapaikkojen järjestely. Jostain ilmestyi yhtäkkiä muutama lisätuoli. Toiset löysivät muovilaatikoita, joita päällekkäin pinoamalla sai itselleen kelpo istuimen.

Mitä tein minä? Seisoin paikoillani ja vilkuilin ympärilleni. Pohdin, mistä voisin löytää jotain istuttavaksi kelpaavaa. En käynyt kahvilassa etsimässä lisätuoleja, en kurkannut porraskäytävään, riittäisikö laatikoita. En oikeastaan tehnyt mitään. Lopulta levitin kaulahuivini maahan ja istuin niille sijoilleni.

En ansaitse yhtään parempaa, ajattelin. Minä seisoa pällistelin tumput suorina, kun toiset ympärilläni sen sijasta toimivat ja aktiivisesti loivat omat paikkansa.

Näinkö minun käy, ajattelin. Passiivinen kansalainen, joka ei laita tikkua ristiin oman hyvinvointinsa hyväksi. Näin käy sellaisten, jotka ovat toiminnan kohteita, eivät toimijoita. Sitä saa tyytyä siihen, mikä jää.

Paikka oli kuitenkin ihan hyvä. Olin valmis hyväksymään osani. Söin suklaata ja toivoin, että elokuva alkaisi. Väkeä parveili edessä, mutta luotin siihen, että he tajuaisivat kohta siirtyä.

Silloin vilttiarkkua vallinnut poika sai tarpeekseen. En mä kehtaa tätä enää varata, hän ilmoitti. Tulkaa istumaan vain. Paikat arkulla hänen ympärillään täyttyivät heti. Minä nostin peukun maassa pystyyn: Tämä on ihan hyvä. Minä istun tässä.

Hei kuule, tule säkin tänne, poika vaati hetken kuluttua paraatipaikaltaan yläilmoista. – Mihin muka? Ei siellä ole tilaa. Tämä on ihan…  – Tule tähän vain, mä menen tuohon eteen. Mulla on siinä kavereita.

Ja niin katsoin elokuvan mukavasti keskellä tukevaa arkkua istuen, paremmalla paikalla kuin yksikään edeltävä kokeilu oli ollut. Tunsinko ansainneeni paikkani? Olin saanut sen tekemättä mitään, korkeintaan sanailemalla leppoisasti ja hymyilemällä vähän. Toiset selkäni takana olivat ahertaneet istuintensa eteen kuin muurahaiset.

Ehkä tämäkin joskus riittää, ajattelin. Olla kanssaihmisen yllättävän hyväntahtoisuuden kohteena. Kohta hyväntekijäni nosti uudelta paikaltaan maasta peukkunsa kysymyksen merkiksi pystyyn. Sanoin kiitos ja toivoin vain, että hymyni oli tarpeeksi leveä.

Lahoren varakonsulin ahdinko

Jo pitkään on tuntunut siltä, että varmaan pidän Marguerite Durasin romaaneista. Siksi, kun äkkäsin viime syksyn kirjamessuilla divarihyllyssä Varakonsulin (Otava 1988), hankin sen heti, ja heinäkuussa luin sen.

Vuonna 1966 ranskaksi ilmestynyt Varakonsuli yhdistää kaksi tarinaa. Äiti ajaa nuoren tytön kotoa tämä tultua raskaaksi. Tyttö harhailee ympäri Intiaa, vatsa turpoaa, jalassa on haava, nälkä on silmitön. Samaan aikaan Kalkutassa puhutaan Ranskan Lahoren varakonsulista: kerrotaan, että tämä on ampunut yöllä parvekkeellaan silmittömästi puistoon. Nyt varakonsuli on Kalkutassa odottamassa suurlähettilään päätöstä siitä, mitä hänelle pitäisi tehdä. Ranskan suurlähettilään vaimo Anne-Marie Stretter pitää vastaanoton. Kalkutassa on joukko muitakin nuoria miehiä, oikea seurapiiri, joka parveilee Anne-Marie Stretterin ympärillä. Peter Morgan kirjoittaa tarinaa nuoresta tytöstä, joka kävelee Mekongjoen viertä, ohittaa Mandalayn, Siamin ja Birmanian ja päätyy lopulta Kalkuttaan. Anne-Marie Stretterin liepeillä väreilee valo, mutta myös varjo. Onnekkaat pääsevät hänen kanssaan Saarille, tarunomaiseen Prince of Wales- hotelliin, nyt myös Charles Rossett saa kutsun sinne.

Henkilöt liikkuvat kuin unessa, ja silti täynnä outoa tuskallista määrätietoisuutta. Lauseet ovat abstrakteja ja silti konkreettisia, silmieni edessä leijuu kuva mutta en aivan saa siitä otetta. Ja silti olin siellä, Tonle Sapin alajuoksulla, läkähdyttävässä löyhkäävässä Kalkutassa ja Anne-Marie Stretterin vastaanotolla, näin suurlähettilään talon puutarhan ja Anne-Marie Stretterin polkupyörän ja Gangesin rantabulevardin, jonka varrella lepratautiset makasivat.

Kirjassaan Kirjoitan Duras kirjoittaa Varakonsulista näin:

On totta, että varakonsuli huusi joka päivä… mutta minulle salaisesta paikasta. Niin kuin joku rukoilee joka päivä, hän huusi. On totta, että hän huusi kovaa ja että yöllä Lahoressa hän ampui Shalimarin puistoon tappaakseen. Hän tappoi tappaakseen. Kenet tahansa, koko Intian siis, joka oli hajoamassa. Hän huusi kotonaan, virka-asunnossaan ja ollessaan yksin aution Kalkutan mustassa yössä. Hän oli hullu, älynseä terävyydestä seonnut. Hän tappoi Lahoren joka yö.

On vaikea ymmärtää Varakonsulia. Muistin, että tältä se on aina tuntunut. Aikaisemmin olen lukeut Rakastajan ja Lol V. Steinin, ja varsinkin jälkimmäinen oli yhtä merkillinen kuin tämä. Enkä tarkoita ymmärtämistä niin että kaikki pitäisi tekstissä selittää auki ja lopuksi lukijalle jäisi kiva olo. Nämä kirjat kääntyvät sisäänpäin, puhuvat itsekseen ja katsovat samalla tiukasti jonnekin kauas.

Silti pidän niistä, luulen. Jokainen lause on huuto. En aina tiedä mistä lauseet puhuvat, ja samalla ne iskevät kuin potku vatsaan.

Hän etsii leningistään, rintojensa välistä jotakin jonka hän sitten ojentaa Charles Rossettille: elävän kalan. Mies ei liikahda. Nainen ottaa kalan, näyttää sitä hänelle ja puraisee sen pään nauraen vieläkin enemmän. Häntä huvittaa varmaan pelotella, saada toinen tuntemaan oksetusta. Hän tulee lähemmäs. Charles Rossett perääntyy, nainen tulee yhä lähemmäs, mies perääntyy vieläkin, mutta lähestyminen on nopeampaa ja Charles Rossett heittää kolikon maahan, kääntyy ja pakenee juosten tielle päin.

Kesä

Kun on hotellinjohtaja, voi päättää, mitä kaikkea hotellissa kesällä tehdään.

Hotelli Hertassa tapahtuu kesäkuukausina muun muassa tällaista:

Kesäkursseja. Vieraat saapuvat viikon täysihoitoon, ruokaa tarjotaan joka välissä, välillä istutaan puutarhassa maalaamassa tai kirjoittamassa tai joogaamassa ja valoisina öinä puhutaan pihalla tuntikausia ja yhtäkkiä sitä tajuaa tietävänsä vieressä istuvasta ihmisestä enemmän kuin on koskaan oppinut tietämään ihmisistä jotka on tuntenut vuosia.

Hotelli toimii futisjoukkueen majapaikkana suuren kansainvälisen turnauksen ajan. Ruskettuneet lapset pelaavat jalkapalloa pihalla iltaisinkin, ne ahtavat suuhunsa keksejä ja pursuavat energiaa ja vilkuilevat toisten joukkueiden pelaajia käytävillä eivätkä unohda näitä kesäviikkoja koskaan.

Roseeviiniä terassilla. Mikäs ettei, sillä hotellin baaria pitää kesän ajan viinitilan omistaja Provencesta, oho, roseeviinä on yhtäkkiä laatikkokaupalla ja se on kylmää, raikasta ja hyvää.

Lähdetään uimaan, Hotelli Hertan välittömästä läheisyydestä pääsee uimaan, meri on aava ja sininen ja se loiskuaa ja parhaita ovat aamu-uinnit sekä uinnit öisin ja silloin kun iho on välittömästi uinnin jälkeen taas lämmin.

Edellä mainittujen asioiden lisäksi Hotelli Hertta myös suljetaan kesällä kuukaudeksi, vain siksi että huonekalujen päälle saataisin levittää valkoiset lakanat ja ikkunat sulkea ja palata joskus elokuussa raukeina ja auringon paahtamina, astella hämärissä viileissä huoneissa joiden lattia tuntuu vieraalta ja samalla tutulta jalkojen alla.

En halua matkoille Antti Tuurin kanssa

Yksi haavemmattini on matkakirjailija. Matkustelisin vieraisiin kaupunkeihin, katselisin ympärilleni, etsisin ravintoloita, eksyisin, läkähtyisin, tuntisin itseni ulkopuoliseksi, isoksi, vaaleaksi ja suttuiseksi, astuisin sisään tuntemattomista ovista sydän jyskyttäen ja parhaimmillaan löytäisin jotain unohtumatonta. Sitten kirjoittaisin siitä. Esseitä, matkaoppaita, essee-ruokakirjoja ja mitä kaikkea.

Tiedostan, että matkakirjallisuus on runsas genre, ja aiheesta löytyy varmasti paljon kirjoja, suomeksi ja jos uskaltaa astua rajojen yli, taatusti englanniksi ja muilla kielillä, mukaansatempaavia, eloisia ja älykkäitä teoksia matkoista ihmeellisiin paikkoihin. Itse pysähdyin kuitenkin Töölön kirjaston matkailu-hyllylle ja lainasin Antti Tuurin teoksen Matkoilla Euroopassa (Otava 2011).

Turha kysyä, miksi. En ole koskaan lukenut Antti Tuurin kirjoja (ja voipa olla, etten muita luekaan). Olin kuitenkin juuri palannut matkalta ja halusin takaisin siihen oloon, kun aamuisin astuu parvekkeelle ja miettii: autolla vuorille, kaupunkiin kävelemään vai pyöräilisikö rannalle, istuisiko vain parvekkeella ja sekin tuntuisi erilaiselta, koska ollaan ulkomailla. Selailin Tuuria ja luin että kirjassa ollaan muun muassa Sisiliassa ja ohitetaan Salerno ja matkustetaan junalla, ja sillä hetkellä se riitti.

Antti Tuuri kuvaa kirjassaan viime vuosi(kymmente)n aikana tekemiään matkoja mm. Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä. Useimmiten matkaseurana on vaimo. Tuuri ja vaimo yöpyvät hotelleissa tai ovat vuokranneet talon, he lounastavat ja illallistavat ravintoloissa, viipyyvät viikon tai joskus pidempään, tai hyppäävät parin päivän päästä jälleen junaan, kiertävät Eurooppaa. Kiire ei ole, aikaa ja varaa tuntuu olevan.

Vaikka ollaan Italiassa tai Ranskassa ja sentään matkalla, huomaan pian haraavani vastaan.

Kertoja latoo lauseita lakonisen täsmällisesti (onko tämä sitä koivuklapiproosaa?). Monesti tuntuu, että draamaattista huipennusta ei tarinoissa oikein ole tai se piilee hienovaraisesti pikemminkin rivien välissä. Tärkeintä tuntuu olevan itse matkan teko, se mihin aamulla kävellään, missä syödään, mitä illalla tehdään, ja tämä toistuu päivästä toiseen. No mikäs siinä! Sellaista matkalla on.

Vaimosta ei saada tietää paljon. Vaimo jää nukkumaan, kun kirjailija herää puoli seitsemältä kirjoittamaan. Vaimo lueskelee, vaimo tietää museon, vaimo harmistuu, kun geneveläishotellin ulkopuolella päivystää prostituoituja.

Silmiin pistää passiivin käyttö persoonamuotona. "Illalla kävellään vielä Seinen rantaan ja joen yli Tuileries-puistoon, joka kuitenkin on jo suljettu. Saadaan taksi Rue de Rivolilta ja tullaan sillä kotikulmille." Passiivi liittyy tavanomaisiin tapahtumiin, yllättävät ja hetkelliset sattumukset kerrotaan aktiivimuodossa. En tiedä, miksi Tuuri on valinnut passiivimuodon niin usein. Se häivyttää matkan osanottajat epämääräiseksi joukkioksi ja samalla karistaa hetkistä erityisyyden tunnun.

Luen eteenpäin mutta olen jo vähän ärsyyntynyt tähän matkalaiseen, täsmälliseen kertojanääneen, hyväkäsmäiseen mieheen, jota mikään ilo, ihmetys tai kauhistus ei hetkauta ainakaan matkakertomusten sivuilla.

Maltillisia kuvauksia Tuuri höystää kuitenkin tarkoilla havainnoilla. Jotkut huomiot johtavat myös pieniin faktoihin tai muisteluun menneisyyden matkoista. Mässäileviin pohdintoihin tai yllättäviin sivuloikkiin tämä matkamies ei kuitenkaan yllä. Jos huumoria on, se uppoaa ehkä parhaiten yli 50-vuotiaisiin pohjalaismiehiin. Minä saan olla tarkkana.

Ilmenee lisää ärtymyksenaiheita. Genevessä ärryn, kun matkailija kuvaa odottamattoman nuhruista hotellia: " – – kun hotellimme löytyy, sitä vastapäätä kadun toisella puolella seisoskelee prostituoituja iltapäivän asiakkaita odottelemassa; vastapäinen talo näyttää olevan tyttöjen tukikohtana. Kaupallista toimintaa on enemmänkin, kadun varrella mainostaa myös homobaari."

Siellä niitä nyt haikailee.

Epäselväksi jää, olisiko mikä tahansa baari tai kahvila edustanut "kaupallista toimintaa". Kun saavutaan Veronaan, ärähdän jo pahasti. Tuurit ovat aikaisemmin käyneet katsomassa Julian parveketta, "jolta hän oli Romeotaan haikaillut". (Julia siis haikailee nuortamiestä, ja Romeo ilmeisesti tekee parvekkeen alla jotain muuta, lurittaa serenadeja tai lausuu runoutta, mutta ei missään nimessä "haikaile" mitään.) Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella Tuuri tarkkailee muita vieraita:

Istun vielä parvekkeella, kun vaimoni tulee aamiaiselle ja jään seuraksi juomaan vielä kupillisen hyvää italialaista kahvia. Myös muita hotellivieraita alkaa nyt tulla aamiaiselle; englantilaisia vanhojapiikoja, joiden sydäntä lähellä Romeon ja Julian tarina on.

Hyvä Antti Tuuri! Mistä voit olla varma, että näkemäsi englantilaisnaiset ovat a) vanhojapiikoja b) kaupungissa kyynelehtimässä Romeon ja Julian tarinan äärellä? Yksin matkustava nainen voi matkustaa yksin monesta syystä – siksi että hän haluaa, kaipaa omaa aikaa ja tilaa, tai hän on töissä, vaikkapa matkakirjailijan toimessa. Jos hän olisikin VANHAPIIKA – eli ei sattuisi olemaan niin onnekas, että olisi saanut napattua miehen (puhumattakaan sellaisesta onnenpotkusta, joka suoltaa joka aamu kalastusaiheista tarinaa Pohjanmaalta ja merkitsee päivän aikana nakutettujen liuskojen lukumäärän tarkasti muistiin) – hänellä voi olla Veronaan tuloon aivan muita syitä kuin Shakespearen loppuunkulunut nyyhkytarina.

Tietyllä tavalla kuitenkin kiinnyn tarinoihin, luen eteenpäin nähdäkseni, minne matka johtaa. Tuuri arvostaa hyvää ruokaa, se ilahduttaa, ja hän on ilmeisen kielitaitoinen ja liikuskelee sujuvasti Euroopan kolkissa. Joku silti ärsyttää. Ehkä se on kaikenlainen odottamattomien ryöpsähdysten puuttuminen niin matkan päällä kuin kerronnassakin. Sellaisessa seurassa minä en haluaisi matkustaa pitkään. Matkaan kuuluvat euforia (usein ruoan äärellä), aprikointi, hirvityksen hetket, epäusko sekä puhdas uupumus – joka kääntyy taas uudeksi nousuksi, kun on hetken saanut lepuuttaa jalkojaan sängyllä tai parvekkeen kaiteella.

Toinen kuva: wikipedia.it

Hotellin huomassa

Rakastan hotelleja.

Hotelliin kerääntyy joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joita yhdistää paitsi yöpyminen samojen seinien sisällä, myös yksi maailman ihastuttavimmista asioista – hotelliaamiainen.

Rakastan pieniä ja nuhjuisia hotelleja ja suuria business-hotellejakin (intiimiydessä ne vähän häviävät mutta aamiaiset, aamiaiset), rakastan vastaanottotiskejä, aulabaareja, ravintolaa, hiljaisia käytäviä ja niiden kokolattiamattoja. Rakastan siivoojan kärryä aamuisin, valkoisia lakanoita ja näköalaa ikkunasta, rakastan alkuiltaa kun astuu ovesta ulos kadulle.

Tarkkaan ottaen rakastan ajatusta pienestä hotellista, tai isommasta, mutta sellaisesta jossa menneiden aikojen loisto on arvokkaasti pinttynyt peileihin ja sohviin ja jossa henkilökunta tuntee arvonsa, sekä omansa että asiakkaan. Ehkä jossain Välimerellä tai sitten eurooppalaisessa kaupungissa, tai Alpeilla, asukkaat viipyvät pitkään, viikon tai kaksi, jopa kuukausia. Ainakin minä viivyn, ja joka aamu laskeudun aamiaishuoneeseen, jossa tervehdin muita asukkaita, he levittelevät sanomalehtiään ja juovat appelsiinimehua, olemme tulleet tutuiksi jo, emme tuppaudu toistemme seuraan mutta saatamme tavatessamme vaihtaa sanan tai kaksi. Halutessamme voimme pikkutunteina drinkin äärellä kertoa kipeitä totuuksia. Kahvi on vahvaa, kaakao sakeaa ja kitkerää mutta hyvää, levitän sämpylälle aprikoosimarmeladia.

Tästä piti tulla kirjoitus Wes Andersonin elokuvasta The Grand Budapest Hotel. Ehkä siitä vielä tulee sitäkin.

Haluaisin elää hotelleissa koko elämäni. Olla se salaperäinen nainen, joka saapuu upeasti leikatussa puvussa alkuillasta aulabaariin (miksi hän on yksin?), nauttii lasillisen samppanjaa ja häviää kaupungin yöhön. Ravintolassa aterioisin yksin mutta tarjoilijat tuntisivat minut ja joskus kokki kutsuisi minut keittiöön valitsemaan kalaa. Päivisin moikkailisin henkilökuntaa parvekkeelta, minulla olisi nimittäin vakiohuone hotellissa ja siellä parveke, puutarhaan päin, tai sittenkin merelle, tai ehkä sivukadulle, jonnekin mistä näkyy elämää, sillä istun päivät huoneessani kirjoittamassa ja parvekkeelle voin istua hetkeksi virvoittelemaan. Hotellissa kaikki on hyvin, hotellissa tiedän mihin kuulun ja olen silti sopivasti irrallaan.

The Grand Budapest Hotel oli mainio, vauhdikas ja hurmaava.

Se kertoo legendaarisesta loistohotellista sekä etenkin hotellin legendaarisesta hovimestarista Gustave H:sta (Ralph Fiennes, huikea ja koko elokuvan sielu) ja tämän uskollisesta ystävästä, pikkoloksi palkatusta Zero Mustafasta (Tony Revolori).

Kehystarinassa Jude Law'n esittämä kirjailija on saapunut parhaat päivänsä nähneeseen hotelliin ja tapaa kylpylässä vanhan Zero Mustafan, joka lupaa kertoa tarinansa. (Silloin tiesin, että tätä elokuvaa en voi olla rakastamatta. Yhtäkkiä autiossa kylpytiloissa kuuluu kumea ääni, ja ammeesta kohoaa parrakas pää.) Zeron tarinan alussa Gustave H:n vakioasiakas kuolee ja jättää jälkeensä testamentin. Seuraa mm. taidevarkaus, vankilapako, kissan kuolema, muutama raaka murha sekä huikea takaa-ajo lumisilla vuorilla.

Mistä pidin? No hotellista tietysti. Grand Budapest Hotelin loisteliaat suuruuden päivät, hissipoikia, pikkoloja, samppanjaa, kerrassaan ensiluokkainen palvelu, upea portaikko. Kuvakulmat, kuten peräkanaa pötkivät Gustave ja Zero sekä vuorenrinnettä nouseva funicolare. Takaa-ajokohtaus, jossa konna paineli suksilla ja Gustave H ja Zero perässä kelkalla.

Ja sitten tietysti ne 1900-luvun alun kuhinat. Ollaan jossain Itävalta-Unkarin kaltaisen maan liepeillä kuvitteellisessa pikkuvaltio Zubrawkassa, joka myöhemmin lakkaa olemasta. Sataa lunta, kaikkialla on vuoria, linnoja ja leivoslaatikoita, raitiovaunuja. Itävalta-Unkarin ja Tsekkoslovakian menneiden aikojen loisto sekoittuu iloisesti satumaisiin väreihin. Sota uhkaa, ja kun junavaunuun marssivat karskit sotilaat, joku tyylin, ilon ja kaiken kauniin arvostamisen aikakausi alkaa vääjäämättömästi olla takana.

Sen lisäksi, että The Grand Budapest Hotel sai nauramaan vedet silmissä, se oli myös koskettava ja vilpitön. Koskettavaa oli Gustave H:n intohimo, pettämätön tyylitaju ja kaunosieluisuus, joka ylentää hänet vankilassa ruoanjakajan asemaan ja saa lausumaan runonsäkeitä, vaikka alapuolella avautuu satojen metrien pudotus lumiseen rotkoon. Tinkimätön vakaumus tehdä asiat hyvin, vaalia rakastamiaan asioita – kuten runoutta, hotellia, kauniita naisia ja miehiä. Ja toisaalta se katupoikamaisuus, jonka ansiosta Gustave selviää myös vankilassa, hän ei ole mikään pehmoilija, kyky sivaltaa sanoilla korstokin hiljaiseksi, yhtä aikaa ironia ja terävyys, pehmeys ja karskius, joka hänessä oli.

Olen nähnyt vain harvoja Wes Andersonin elokuvia, mutta jos Wes Anderson on tätä, haluan nähdä lisää. Ralph Fiennesin lisäksi kuvissa vilisi suuri joukko muita tähtiä, kuten Edward Norton, Tilda Swinton, Adrien Brody, Willem Dafoe, Harvey Keitel ja ties ketä muita. En olisi halunnut, että elokuva koskaan loppuu. En haluaisi koskaan lähteä hotellista.

Oli kerran Ali

Greenwichiläisen talon taakse on kerääntynyt joukko ihmisiä. On iso teltta, ruokakojuja, vilttejä ja markkinatunnelma. Ihmiset pitävät tiiviisti silmällä erästä ikkunaa. Aina joku kuvittelee verhon heilahtavan tai harjon häivähtävän ikkunalla, ja kohahdus käy läpi väkijoukon. Ikkunan takana on Genevieve ja Eric Leen talon yläkerran vierashuoneessa Miles Garth jo ties monetta kuukautta.

Oikeasti Miles Garth ei anna mitään merkkiä itsestään, joten ihmiset katselevat sitä, että mitään ei tapahdu. Paitsi että tapahtuu. Miles Garth on huoneessa, Brooke Bayoude hyppelee Greenwichin kaduilla ja kuninkaallisessa observatoriossa ja ajattelee juttujaan. Mark Palmer puhuu kuolleelle äidilleen ja muistelee illallista, jonka aikana hänen teatterinäytännössä tapaamansa, sattumalta päivällisille mukaan kutsumansa mies sujautti suolasirottimen piiloon pöydän alle eikä palannut yläkerran huoneesta. Vanha nainen makaa sairaalasängyssä muistelemassa miestään ja lapsiaan, ja Anna-niminen nainen on juuri herännyt yöllä unesta, jossa näki sydämensä rintakehän läpi, ja sitten hän muistaa pojan, joka tunnisti hänen hyräilemänsä Abban kappaleen Versaillesissa vuonna 1980.

Olen häikäistynyt. Ali Smithin Oli kerran kello nolla (suom. Kristiina Drews, Otava 2013) on taas kerran paras kirja pitkään aikaan. Kirjassa on käsittämätön kavalkadi ääniä ja eläviä ihmisiä ja rekistereitä ja tarinoita, siis todellinen kaunokirjallisuuden ja suomennostaiteen taidonnäyte. Kaiken päälle nautin limassolilaisella hiekkarannalla parhaan koskaan kirjasta lukemani päivälliskohtauksen. Ei sillä, että ahmisin kirjoista erityisellä mielenkiinnolla juuri päivälliskohtauksia tai että mieleen tulisi nyt vertailukohtaa, mutta tämän luin yhdeltä istumalta, ja lukiessa tuntui kuin olisin ollut mukana siellä, kaikkien niiden ihmisten ja niiden edustamien kamalien elämäntapojen ja muutaman hyvän tyypin joukossa myös.

Jälleen kerran huomaan ajattelevani, miten vähän kirjallisuudessa itse asiassa on kyse sanoista.

Tai tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on kyse nimenomaan sanoista. Joita jotkut totisesti osaavat käyttää.

Ali Smithin kirjassa on paljon sanoilla ja merkityksillä kikkailua, varsinkin alussa, minkä uumoilin käyvän rasittavaksi. Onko tämä sopivaa lomalukemista ollenkaan? Ei kikkailu kuitenkaan käynyt rasittavaksi, eikä se ollut itsetarkoituksellista. Ja oli loistavaa lomalukemista.

Kirjassa on varmaan hirveästi tasoja, joita en lentokoneessa tai hiekkarannalla sivuja lehteillessäni vielä tavoittanut. Ollaan Greenwichissa, jossa sijaitsevan kuninkaallisen observatorion mukaan on määritetty nollapituuspiiri ja Greenwich Mean Time, johon eri aikavyöhykkeet perustuvat. Jonkunlainen ajan alku ja juuri ja samalla ei-mikään-aika, siis. Jokainen kirjan neljän pääluvun henkilöistä uppoutuukin omalla tavallaan nykyhetkeen tai menneisyyteensä, yrittää tallentaa siitä jotakin. Minulle tämä oli kuitenkin eniten huikean taidokkaasti kirjoitettu kirja täynnä ihania, kiinnostavia ja eläviä ihmisiä sekä hyvä tarina (tarinoita). Välimeren auringossa ajattelin sellaisia sanoja kuin kaiken pakonomainen todeksi tekeminen kertomalla ja näyttämällä, muistaminen, historiaksi tekeminen... Siellä ne kaikki seisovat tuijottamassa ei mitään.

Syytä ei tarpeen. Tarpeen ei syytä. Mehän emme tiedä. Me emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain, että ihminen halusi puhua toisen ihmisen kanssa. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Sama se miten arkipäiväinen hänen asiansa oli, siinä on kuitenkin kaikki mitä meille jää käteen päivän päätteeksi.  

Kaiken tämän mies sanoo lempeästi. 

Hän lausuu sanan "arkipäiväinen" ilman teennäisyyden häivääkään. 

Tapa jolla hän sanoo fraasin 'päivän päätteeksi' saa sen kuulostamaan kaikkea muuta kuin kliseeltä – hän saa sen kuulostamaan siltä, että päivät päättyvät, ja että se voi olla merkityksellistä. 

Kuva: cdon.com

Lukaisenpa limerikin

Tämä ja muita hupaisia pikku tarinoita löytyy kirjasta A Book of Nonsense, joka sisältää Edward Learin ja Lewis Carrollin sekä muutamien muiden limerikkejä ja muita loruja. Kirja osui käteeni Kyproksella Lefkaran kylässä kahvilassa (Tasties Café), johon olimme poikenneet lounaan jälkeen. Omistajat olivat asuneet kauan Englannissa, ja paikka olikin kuin englantilaisen maalaistalon alakerta kyproslaisin vivahtein, vaaleaa ja kreikan-sinistä, piano, kirjahyllyjä ja kirjoja, valtavasti kirjoja, ihania pikku esineitä kuten posliiniveistos 1920-luvun tanssijasta, vessassa kylpyamme. (Virkistävän mannermainen tuulahdus Kyproksella.)

Otin kirjan käteeni, luin lorun, luin toisen. Tulin hilpeäksi ja samalla levolliseksi. Loruissa ei usein tunnu olevan (muuta) ilmeistä pointtia kuin kielellä leikittely ja absurdeja rinnastuksia. (Limerikeillä on oma mittansa ja ilmeisesti niihin sisältyy usein mm. kaksimielisyyksiä, mutta oma kiinnostukseni ei toistaiseksi ole ollut akateemis-analyyttistä vaan pelkästään nautiskelevaa.) Silloin ne tavoittivat kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Olin hetki sitten hypännyt ruutua paikallisen koulun autiolla pihalla, olimme syöneet jälkiruoaksi hunajaan upotettuja melonin sisäkuoresta tehtyjä (!) makeisia, iltapäivä oli kuuma ja raukea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Lefkarasta lähdettyämme ajoimme kukkulalle, josta näki samaan aikaan sekä jylhiä vuorenhuippuja että meren, yli 180 astetta merta.

(Kypros: Meri, kaikkialla meri, vuoret myös, korkeuseroja siis jatkuvasti näkösällä, kissoja, korianteri ja persilja, HUMMUS, roseviini, niin paljon enemmän kaikkea kuin olin odottanut.)

Kirja päätyi minulle. Tiesin sen jo ennen kuin kysyin, voisiko sen mahdollisesti ostaa. Tiesin, että voisi. Kun kysyin, nainen, toinen omistajista sanoi että hänen pitäisi oikeastaan kysyä mieheltään, jolle kirjat kuuluvat. Sitten hän pyysi minua näyttämään, mitä haluaisin. Näytin. Nainen kuiskasi, ettei kerrota kenellekään, ja työnsi limerikit ja muun nonsensen laukkuuni.

Ihana nainen jolla oli jotain hyvin brittiläistä olemuksessa, lämmin, elämää nähnyt, veikeä ja nokkela katse ja luja kädenpuristus. Nainen sanoi myös muuta tärkeää. Ylistimme taloa ja sisustusta, johon hän, että kylläpä sen parissa vierähtikin aikaa. Mutta mitä tahansa teet rakkaudesta, silkasta rakkaudesta, nainen sanoi, vaikka se veisi aikaa ja aiheuttaisi vaivaa, siitä tulee hyvä.

Jos olisin psykologi tai sosiologi (tai taidehistorioitsija?), lanseeraisin käsitteen Välimeren-ikävä. Sellainen iskee, kun palaa Välimereltä takaisin Suomeen, ja minä olen tuntenut sen raastavan ensimmäistä kertaa jo 12-vuotiaana. Joku minussa herää siellä eloon, joku joka muualla uinuu. Olen ehkä entisessä elämässäni asunut Välimerellä. Tai mitä hittoa, miksi en asuisi siellä nyt, juuri tässä elämässä.

There was a Young Lady of Hull, / Who was chased by a virulent Bull; / But she seized on a spade, / And called out, "Who's afraid!" / Which distracted that virulent Bull.