En halua matkoille Antti Tuurin kanssa

Yksi haavemmattini on matkakirjailija. Matkustelisin vieraisiin kaupunkeihin, katselisin ympärilleni, etsisin ravintoloita, eksyisin, läkähtyisin, tuntisin itseni ulkopuoliseksi, isoksi, vaaleaksi ja suttuiseksi, astuisin sisään tuntemattomista ovista sydän jyskyttäen ja parhaimmillaan löytäisin jotain unohtumatonta. Sitten kirjoittaisin siitä. Esseitä, matkaoppaita, essee-ruokakirjoja ja mitä kaikkea.

Tiedostan, että matkakirjallisuus on runsas genre, ja aiheesta löytyy varmasti paljon kirjoja, suomeksi ja jos uskaltaa astua rajojen yli, taatusti englanniksi ja muilla kielillä, mukaansatempaavia, eloisia ja älykkäitä teoksia matkoista ihmeellisiin paikkoihin. Itse pysähdyin kuitenkin Töölön kirjaston matkailu-hyllylle ja lainasin Antti Tuurin teoksen Matkoilla Euroopassa (Otava 2011).

Turha kysyä, miksi. En ole koskaan lukenut Antti Tuurin kirjoja (ja voipa olla, etten muita luekaan). Olin kuitenkin juuri palannut matkalta ja halusin takaisin siihen oloon, kun aamuisin astuu parvekkeelle ja miettii: autolla vuorille, kaupunkiin kävelemään vai pyöräilisikö rannalle, istuisiko vain parvekkeella ja sekin tuntuisi erilaiselta, koska ollaan ulkomailla. Selailin Tuuria ja luin että kirjassa ollaan muun muassa Sisiliassa ja ohitetaan Salerno ja matkustetaan junalla, ja sillä hetkellä se riitti.

Antti Tuuri kuvaa kirjassaan viime vuosi(kymmente)n aikana tekemiään matkoja mm. Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä. Useimmiten matkaseurana on vaimo. Tuuri ja vaimo yöpyvät hotelleissa tai ovat vuokranneet talon, he lounastavat ja illallistavat ravintoloissa, viipyyvät viikon tai joskus pidempään, tai hyppäävät parin päivän päästä jälleen junaan, kiertävät Eurooppaa. Kiire ei ole, aikaa ja varaa tuntuu olevan.

Vaikka ollaan Italiassa tai Ranskassa ja sentään matkalla, huomaan pian haraavani vastaan.

Kertoja latoo lauseita lakonisen täsmällisesti (onko tämä sitä koivuklapiproosaa?). Monesti tuntuu, että draamaattista huipennusta ei tarinoissa oikein ole tai se piilee hienovaraisesti pikemminkin rivien välissä. Tärkeintä tuntuu olevan itse matkan teko, se mihin aamulla kävellään, missä syödään, mitä illalla tehdään, ja tämä toistuu päivästä toiseen. No mikäs siinä! Sellaista matkalla on.

Vaimosta ei saada tietää paljon. Vaimo jää nukkumaan, kun kirjailija herää puoli seitsemältä kirjoittamaan. Vaimo lueskelee, vaimo tietää museon, vaimo harmistuu, kun geneveläishotellin ulkopuolella päivystää prostituoituja.

Silmiin pistää passiivin käyttö persoonamuotona. "Illalla kävellään vielä Seinen rantaan ja joen yli Tuileries-puistoon, joka kuitenkin on jo suljettu. Saadaan taksi Rue de Rivolilta ja tullaan sillä kotikulmille." Passiivi liittyy tavanomaisiin tapahtumiin, yllättävät ja hetkelliset sattumukset kerrotaan aktiivimuodossa. En tiedä, miksi Tuuri on valinnut passiivimuodon niin usein. Se häivyttää matkan osanottajat epämääräiseksi joukkioksi ja samalla karistaa hetkistä erityisyyden tunnun.

Luen eteenpäin mutta olen jo vähän ärsyyntynyt tähän matkalaiseen, täsmälliseen kertojanääneen, hyväkäsmäiseen mieheen, jota mikään ilo, ihmetys tai kauhistus ei hetkauta ainakaan matkakertomusten sivuilla.

Maltillisia kuvauksia Tuuri höystää kuitenkin tarkoilla havainnoilla. Jotkut huomiot johtavat myös pieniin faktoihin tai muisteluun menneisyyden matkoista. Mässäileviin pohdintoihin tai yllättäviin sivuloikkiin tämä matkamies ei kuitenkaan yllä. Jos huumoria on, se uppoaa ehkä parhaiten yli 50-vuotiaisiin pohjalaismiehiin. Minä saan olla tarkkana.

Ilmenee lisää ärtymyksenaiheita. Genevessä ärryn, kun matkailija kuvaa odottamattoman nuhruista hotellia: " – – kun hotellimme löytyy, sitä vastapäätä kadun toisella puolella seisoskelee prostituoituja iltapäivän asiakkaita odottelemassa; vastapäinen talo näyttää olevan tyttöjen tukikohtana. Kaupallista toimintaa on enemmänkin, kadun varrella mainostaa myös homobaari."

Siellä niitä nyt haikailee.

Epäselväksi jää, olisiko mikä tahansa baari tai kahvila edustanut "kaupallista toimintaa". Kun saavutaan Veronaan, ärähdän jo pahasti. Tuurit ovat aikaisemmin käyneet katsomassa Julian parveketta, "jolta hän oli Romeotaan haikaillut". (Julia siis haikailee nuortamiestä, ja Romeo ilmeisesti tekee parvekkeen alla jotain muuta, lurittaa serenadeja tai lausuu runoutta, mutta ei missään nimessä "haikaile" mitään.) Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella Tuuri tarkkailee muita vieraita:

Istun vielä parvekkeella, kun vaimoni tulee aamiaiselle ja jään seuraksi juomaan vielä kupillisen hyvää italialaista kahvia. Myös muita hotellivieraita alkaa nyt tulla aamiaiselle; englantilaisia vanhojapiikoja, joiden sydäntä lähellä Romeon ja Julian tarina on.

Hyvä Antti Tuuri! Mistä voit olla varma, että näkemäsi englantilaisnaiset ovat a) vanhojapiikoja b) kaupungissa kyynelehtimässä Romeon ja Julian tarinan äärellä? Yksin matkustava nainen voi matkustaa yksin monesta syystä – siksi että hän haluaa, kaipaa omaa aikaa ja tilaa, tai hän on töissä, vaikkapa matkakirjailijan toimessa. Jos hän olisikin VANHAPIIKA – eli ei sattuisi olemaan niin onnekas, että olisi saanut napattua miehen (puhumattakaan sellaisesta onnenpotkusta, joka suoltaa joka aamu kalastusaiheista tarinaa Pohjanmaalta ja merkitsee päivän aikana nakutettujen liuskojen lukumäärän tarkasti muistiin) – hänellä voi olla Veronaan tuloon aivan muita syitä kuin Shakespearen loppuunkulunut nyyhkytarina.

Tietyllä tavalla kuitenkin kiinnyn tarinoihin, luen eteenpäin nähdäkseni, minne matka johtaa. Tuuri arvostaa hyvää ruokaa, se ilahduttaa, ja hän on ilmeisen kielitaitoinen ja liikuskelee sujuvasti Euroopan kolkissa. Joku silti ärsyttää. Ehkä se on kaikenlainen odottamattomien ryöpsähdysten puuttuminen niin matkan päällä kuin kerronnassakin. Sellaisessa seurassa minä en haluaisi matkustaa pitkään. Matkaan kuuluvat euforia (usein ruoan äärellä), aprikointi, hirvityksen hetket, epäusko sekä puhdas uupumus – joka kääntyy taas uudeksi nousuksi, kun on hetken saanut lepuuttaa jalkojaan sängyllä tai parvekkeen kaiteella.

Toinen kuva: wikipedia.it

Hotellin huomassa

Rakastan hotelleja.

Hotelliin kerääntyy joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joita yhdistää paitsi yöpyminen samojen seinien sisällä, myös yksi maailman ihastuttavimmista asioista – hotelliaamiainen.

Rakastan pieniä ja nuhjuisia hotelleja ja suuria business-hotellejakin (intiimiydessä ne vähän häviävät mutta aamiaiset, aamiaiset), rakastan vastaanottotiskejä, aulabaareja, ravintolaa, hiljaisia käytäviä ja niiden kokolattiamattoja. Rakastan siivoojan kärryä aamuisin, valkoisia lakanoita ja näköalaa ikkunasta, rakastan alkuiltaa kun astuu ovesta ulos kadulle.

Tarkkaan ottaen rakastan ajatusta pienestä hotellista, tai isommasta, mutta sellaisesta jossa menneiden aikojen loisto on arvokkaasti pinttynyt peileihin ja sohviin ja jossa henkilökunta tuntee arvonsa, sekä omansa että asiakkaan. Ehkä jossain Välimerellä tai sitten eurooppalaisessa kaupungissa, tai Alpeilla, asukkaat viipyvät pitkään, viikon tai kaksi, jopa kuukausia. Ainakin minä viivyn, ja joka aamu laskeudun aamiaishuoneeseen, jossa tervehdin muita asukkaita, he levittelevät sanomalehtiään ja juovat appelsiinimehua, olemme tulleet tutuiksi jo, emme tuppaudu toistemme seuraan mutta saatamme tavatessamme vaihtaa sanan tai kaksi. Halutessamme voimme pikkutunteina drinkin äärellä kertoa kipeitä totuuksia. Kahvi on vahvaa, kaakao sakeaa ja kitkerää mutta hyvää, levitän sämpylälle aprikoosimarmeladia.

Tästä piti tulla kirjoitus Wes Andersonin elokuvasta The Grand Budapest Hotel. Ehkä siitä vielä tulee sitäkin.

Haluaisin elää hotelleissa koko elämäni. Olla se salaperäinen nainen, joka saapuu upeasti leikatussa puvussa alkuillasta aulabaariin (miksi hän on yksin?), nauttii lasillisen samppanjaa ja häviää kaupungin yöhön. Ravintolassa aterioisin yksin mutta tarjoilijat tuntisivat minut ja joskus kokki kutsuisi minut keittiöön valitsemaan kalaa. Päivisin moikkailisin henkilökuntaa parvekkeelta, minulla olisi nimittäin vakiohuone hotellissa ja siellä parveke, puutarhaan päin, tai sittenkin merelle, tai ehkä sivukadulle, jonnekin mistä näkyy elämää, sillä istun päivät huoneessani kirjoittamassa ja parvekkeelle voin istua hetkeksi virvoittelemaan. Hotellissa kaikki on hyvin, hotellissa tiedän mihin kuulun ja olen silti sopivasti irrallaan.

The Grand Budapest Hotel oli mainio, vauhdikas ja hurmaava.

Se kertoo legendaarisesta loistohotellista sekä etenkin hotellin legendaarisesta hovimestarista Gustave H:sta (Ralph Fiennes, huikea ja koko elokuvan sielu) ja tämän uskollisesta ystävästä, pikkoloksi palkatusta Zero Mustafasta (Tony Revolori).

Kehystarinassa Jude Law'n esittämä kirjailija on saapunut parhaat päivänsä nähneeseen hotelliin ja tapaa kylpylässä vanhan Zero Mustafan, joka lupaa kertoa tarinansa. (Silloin tiesin, että tätä elokuvaa en voi olla rakastamatta. Yhtäkkiä autiossa kylpytiloissa kuuluu kumea ääni, ja ammeesta kohoaa parrakas pää.) Zeron tarinan alussa Gustave H:n vakioasiakas kuolee ja jättää jälkeensä testamentin. Seuraa mm. taidevarkaus, vankilapako, kissan kuolema, muutama raaka murha sekä huikea takaa-ajo lumisilla vuorilla.

Mistä pidin? No hotellista tietysti. Grand Budapest Hotelin loisteliaat suuruuden päivät, hissipoikia, pikkoloja, samppanjaa, kerrassaan ensiluokkainen palvelu, upea portaikko. Kuvakulmat, kuten peräkanaa pötkivät Gustave ja Zero sekä vuorenrinnettä nouseva funicolare. Takaa-ajokohtaus, jossa konna paineli suksilla ja Gustave H ja Zero perässä kelkalla.

Ja sitten tietysti ne 1900-luvun alun kuhinat. Ollaan jossain Itävalta-Unkarin kaltaisen maan liepeillä kuvitteellisessa pikkuvaltio Zubrawkassa, joka myöhemmin lakkaa olemasta. Sataa lunta, kaikkialla on vuoria, linnoja ja leivoslaatikoita, raitiovaunuja. Itävalta-Unkarin ja Tsekkoslovakian menneiden aikojen loisto sekoittuu iloisesti satumaisiin väreihin. Sota uhkaa, ja kun junavaunuun marssivat karskit sotilaat, joku tyylin, ilon ja kaiken kauniin arvostamisen aikakausi alkaa vääjäämättömästi olla takana.

Sen lisäksi, että The Grand Budapest Hotel sai nauramaan vedet silmissä, se oli myös koskettava ja vilpitön. Koskettavaa oli Gustave H:n intohimo, pettämätön tyylitaju ja kaunosieluisuus, joka ylentää hänet vankilassa ruoanjakajan asemaan ja saa lausumaan runonsäkeitä, vaikka alapuolella avautuu satojen metrien pudotus lumiseen rotkoon. Tinkimätön vakaumus tehdä asiat hyvin, vaalia rakastamiaan asioita – kuten runoutta, hotellia, kauniita naisia ja miehiä. Ja toisaalta se katupoikamaisuus, jonka ansiosta Gustave selviää myös vankilassa, hän ei ole mikään pehmoilija, kyky sivaltaa sanoilla korstokin hiljaiseksi, yhtä aikaa ironia ja terävyys, pehmeys ja karskius, joka hänessä oli.

Olen nähnyt vain harvoja Wes Andersonin elokuvia, mutta jos Wes Anderson on tätä, haluan nähdä lisää. Ralph Fiennesin lisäksi kuvissa vilisi suuri joukko muita tähtiä, kuten Edward Norton, Tilda Swinton, Adrien Brody, Willem Dafoe, Harvey Keitel ja ties ketä muita. En olisi halunnut, että elokuva koskaan loppuu. En haluaisi koskaan lähteä hotellista.

Oli kerran Ali

Greenwichiläisen talon taakse on kerääntynyt joukko ihmisiä. On iso teltta, ruokakojuja, vilttejä ja markkinatunnelma. Ihmiset pitävät tiiviisti silmällä erästä ikkunaa. Aina joku kuvittelee verhon heilahtavan tai harjon häivähtävän ikkunalla, ja kohahdus käy läpi väkijoukon. Ikkunan takana on Genevieve ja Eric Leen talon yläkerran vierashuoneessa Miles Garth jo ties monetta kuukautta.

Oikeasti Miles Garth ei anna mitään merkkiä itsestään, joten ihmiset katselevat sitä, että mitään ei tapahdu. Paitsi että tapahtuu. Miles Garth on huoneessa, Brooke Bayoude hyppelee Greenwichin kaduilla ja kuninkaallisessa observatoriossa ja ajattelee juttujaan. Mark Palmer puhuu kuolleelle äidilleen ja muistelee illallista, jonka aikana hänen teatterinäytännössä tapaamansa, sattumalta päivällisille mukaan kutsumansa mies sujautti suolasirottimen piiloon pöydän alle eikä palannut yläkerran huoneesta. Vanha nainen makaa sairaalasängyssä muistelemassa miestään ja lapsiaan, ja Anna-niminen nainen on juuri herännyt yöllä unesta, jossa näki sydämensä rintakehän läpi, ja sitten hän muistaa pojan, joka tunnisti hänen hyräilemänsä Abban kappaleen Versaillesissa vuonna 1980.

Olen häikäistynyt. Ali Smithin Oli kerran kello nolla (suom. Kristiina Drews, Otava 2013) on taas kerran paras kirja pitkään aikaan. Kirjassa on käsittämätön kavalkadi ääniä ja eläviä ihmisiä ja rekistereitä ja tarinoita, siis todellinen kaunokirjallisuuden ja suomennostaiteen taidonnäyte. Kaiken päälle nautin limassolilaisella hiekkarannalla parhaan koskaan kirjasta lukemani päivälliskohtauksen. Ei sillä, että ahmisin kirjoista erityisellä mielenkiinnolla juuri päivälliskohtauksia tai että mieleen tulisi nyt vertailukohtaa, mutta tämän luin yhdeltä istumalta, ja lukiessa tuntui kuin olisin ollut mukana siellä, kaikkien niiden ihmisten ja niiden edustamien kamalien elämäntapojen ja muutaman hyvän tyypin joukossa myös.

Jälleen kerran huomaan ajattelevani, miten vähän kirjallisuudessa itse asiassa on kyse sanoista.

Tai tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on kyse nimenomaan sanoista. Joita jotkut totisesti osaavat käyttää.

Ali Smithin kirjassa on paljon sanoilla ja merkityksillä kikkailua, varsinkin alussa, minkä uumoilin käyvän rasittavaksi. Onko tämä sopivaa lomalukemista ollenkaan? Ei kikkailu kuitenkaan käynyt rasittavaksi, eikä se ollut itsetarkoituksellista. Ja oli loistavaa lomalukemista.

Kirjassa on varmaan hirveästi tasoja, joita en lentokoneessa tai hiekkarannalla sivuja lehteillessäni vielä tavoittanut. Ollaan Greenwichissa, jossa sijaitsevan kuninkaallisen observatorion mukaan on määritetty nollapituuspiiri ja Greenwich Mean Time, johon eri aikavyöhykkeet perustuvat. Jonkunlainen ajan alku ja juuri ja samalla ei-mikään-aika, siis. Jokainen kirjan neljän pääluvun henkilöistä uppoutuukin omalla tavallaan nykyhetkeen tai menneisyyteensä, yrittää tallentaa siitä jotakin. Minulle tämä oli kuitenkin eniten huikean taidokkaasti kirjoitettu kirja täynnä ihania, kiinnostavia ja eläviä ihmisiä sekä hyvä tarina (tarinoita). Välimeren auringossa ajattelin sellaisia sanoja kuin kaiken pakonomainen todeksi tekeminen kertomalla ja näyttämällä, muistaminen, historiaksi tekeminen... Siellä ne kaikki seisovat tuijottamassa ei mitään.

Syytä ei tarpeen. Tarpeen ei syytä. Mehän emme tiedä. Me emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain, että ihminen halusi puhua toisen ihmisen kanssa. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Sama se miten arkipäiväinen hänen asiansa oli, siinä on kuitenkin kaikki mitä meille jää käteen päivän päätteeksi.  

Kaiken tämän mies sanoo lempeästi. 

Hän lausuu sanan "arkipäiväinen" ilman teennäisyyden häivääkään. 

Tapa jolla hän sanoo fraasin 'päivän päätteeksi' saa sen kuulostamaan kaikkea muuta kuin kliseeltä – hän saa sen kuulostamaan siltä, että päivät päättyvät, ja että se voi olla merkityksellistä. 

Kuva: cdon.com

Lukaisenpa limerikin

Tämä ja muita hupaisia pikku tarinoita löytyy kirjasta A Book of Nonsense, joka sisältää Edward Learin ja Lewis Carrollin sekä muutamien muiden limerikkejä ja muita loruja. Kirja osui käteeni Kyproksella Lefkaran kylässä kahvilassa (Tasties Café), johon olimme poikenneet lounaan jälkeen. Omistajat olivat asuneet kauan Englannissa, ja paikka olikin kuin englantilaisen maalaistalon alakerta kyproslaisin vivahtein, vaaleaa ja kreikan-sinistä, piano, kirjahyllyjä ja kirjoja, valtavasti kirjoja, ihania pikku esineitä kuten posliiniveistos 1920-luvun tanssijasta, vessassa kylpyamme. (Virkistävän mannermainen tuulahdus Kyproksella.)

Otin kirjan käteeni, luin lorun, luin toisen. Tulin hilpeäksi ja samalla levolliseksi. Loruissa ei usein tunnu olevan (muuta) ilmeistä pointtia kuin kielellä leikittely ja absurdeja rinnastuksia. (Limerikeillä on oma mittansa ja ilmeisesti niihin sisältyy usein mm. kaksimielisyyksiä, mutta oma kiinnostukseni ei toistaiseksi ole ollut akateemis-analyyttistä vaan pelkästään nautiskelevaa.) Silloin ne tavoittivat kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Olin hetki sitten hypännyt ruutua paikallisen koulun autiolla pihalla, olimme syöneet jälkiruoaksi hunajaan upotettuja melonin sisäkuoresta tehtyjä (!) makeisia, iltapäivä oli kuuma ja raukea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Lefkarasta lähdettyämme ajoimme kukkulalle, josta näki samaan aikaan sekä jylhiä vuorenhuippuja että meren, yli 180 astetta merta.

(Kypros: Meri, kaikkialla meri, vuoret myös, korkeuseroja siis jatkuvasti näkösällä, kissoja, korianteri ja persilja, HUMMUS, roseviini, niin paljon enemmän kaikkea kuin olin odottanut.)

Kirja päätyi minulle. Tiesin sen jo ennen kuin kysyin, voisiko sen mahdollisesti ostaa. Tiesin, että voisi. Kun kysyin, nainen, toinen omistajista sanoi että hänen pitäisi oikeastaan kysyä mieheltään, jolle kirjat kuuluvat. Sitten hän pyysi minua näyttämään, mitä haluaisin. Näytin. Nainen kuiskasi, ettei kerrota kenellekään, ja työnsi limerikit ja muun nonsensen laukkuuni.

Ihana nainen jolla oli jotain hyvin brittiläistä olemuksessa, lämmin, elämää nähnyt, veikeä ja nokkela katse ja luja kädenpuristus. Nainen sanoi myös muuta tärkeää. Ylistimme taloa ja sisustusta, johon hän, että kylläpä sen parissa vierähtikin aikaa. Mutta mitä tahansa teet rakkaudesta, silkasta rakkaudesta, nainen sanoi, vaikka se veisi aikaa ja aiheuttaisi vaivaa, siitä tulee hyvä.

Jos olisin psykologi tai sosiologi (tai taidehistorioitsija?), lanseeraisin käsitteen Välimeren-ikävä. Sellainen iskee, kun palaa Välimereltä takaisin Suomeen, ja minä olen tuntenut sen raastavan ensimmäistä kertaa jo 12-vuotiaana. Joku minussa herää siellä eloon, joku joka muualla uinuu. Olen ehkä entisessä elämässäni asunut Välimerellä. Tai mitä hittoa, miksi en asuisi siellä nyt, juuri tässä elämässä.

There was a Young Lady of Hull, / Who was chased by a virulent Bull; / But she seized on a spade, / And called out, "Who's afraid!" / Which distracted that virulent Bull.

Tekstianalyysi ja löytö

Nyt kerron, millainen on hyvä novelli. Olen lukenut Otavan kustantaman Granta-aikakauskirjan ensimmäistä Suomen-osaa, jonka teema on ruoka. Tänä aamuna avasin kirjan, ja esiin valikoitui Ryszard Kapuścińskin Jouluaatto Ugandassa (suom. Tapani Kärkkäinen).

Tarkkaan ottaen en olekaan varma, onko teksti novelli vai enemmän dokumentatiivinen. Grantassa julkaistaan molempia ja ruokanumeron lopusta luin, että Kapuściński oli puolalainen toimittaja ja kirjailija, joka julkaisi reportaasikirjoja eri maiden historiasta, kulttuurista ja arkielämästä.

Tähän hetkeen asti olen pitänyt Jouluaattoa Ugandassa fiktiona. Se voisi olla myös myös reportaasityyppinen kertomus. Tosin tapa, jolla se yhdistää kaksi episodia, sai minut ehkä pitämään sitä fiktiivisenä. Se voi myös yhdistää sekä faktaa että fiktiota, ja onko genrellä edes väliä? Hyvä teksti on hyvä teksti.

On muunkinlaisia hyviä novelleja. Viime aikoina olen pitänyt hurjasti esimerkiksi Alice Munron pitkistä, usein koko ihmiselämän kaaren kattavista tarinoista, joissa on joskus jopa rupatteleva sävy. Toisaalta rakastan Raija Siekkisen kuulaita, usein lyhyitä novelleja. Oli miten oli, tänä aamuna keittiössä kului hetki, mietin Jouluaattoa Ugandassa, ja sitten tuli hetkeksi eheä ja samalla voimakas olo, niin kuin silloin tulee, kun on lukenut jotain hyvää.

Näin se menee: Minäkertoja ajaa autolla kohti Kisenyin toria katsomaan, löytyisikö sieltä kalaa. Kertoja on puolalainen, ja Puolassa jouluaattoon kuuluu kala, kullanruskea ja kirpeä. Olot Ugandassa ovat epävakaat. Henkeä pidättäen kertoja ajaa sotilassaattueen perässä. Saattueen keskellä kulkevan Citroënin takapenkillä lojuu ruumis. Autot kääntyvät onneksi toiseen suuntaan.

Kisenyi on ennen ollut värejä, tuoksuja, ääniä ja ihmisiä pursuava maaginen ja omaperäinen kaupunginosa Kampalan kaupungissa, mutta nyt siitä on tullut synkkä ja vaarallinen. Tori on kurjistunut ja valikoima säälittävä. Pian paikalle kuitenkin kaartaa kalastajien kuorma-auto, jonka lavalla pötköttää valtava, hämmästyttävän suuri viiksekäs kala.

Käy ilmi, että saalis on pyydetty Port Bellistä, samasta paikasta johon kiduttajilla on ollut tapana heittää murhaamiensa ihmisten ruumiit. Väkijoukko tuijottaa kalaa hiljaisena. Sitten paikalle kaartaa sotilaspartio. Heille kala on mieleen. Vastineeksi vonkaleesta sotilaat nostavat oman autonsa lavalta myyntipöydälle verisen ruumiin.

Tekstin loppu kuvaa kertojan asumusta siirtomaahuvilan toisessa kerroksessa. Asunto on suuri mutta autio, sillä sieltä on vähitellen ryöstetty lähes kaikki huonekalut: tuolit, maalauksia, vaatteita, kattiloita ja kulhoja. Asunnossa käy Huseini, palvelija eli home boy. Huseini sairastaa tuberkuloosia ja saa malariakohtauksia. Joskus Huseini tulee töihin puolialasti, ja se tarkoittaa että hän on myynyt viimeisen t-paitansa. Hän haluaa kuitenkin tehdä itsensä korvaamattomaksi, sillä hän tarvitsee työn.

Eräänä päivänä Huseini kertoo, että sotilaat ovat eilen tappaneet yhden hänen lapsistaan. Lapsi oli poika, Obo, hän oli kolmivuotias.

Loppu.

Ensi alkuun tekstin kaksi osaa tuntuivat irrallisilta. Ne eivät mitenkään liittyneet toisiinsa: jouluaaton torimatka ja karut olot asunnossa. Sitten valkeni, millaisia eleettömiä rinnastuksia teksti tekee ihmisestä ja eläimestä, ruuasta, sekä toisaalta kuolemasta.

Kala on Kisenyin torilla arvossaan, ja kertojakin halajaa sitä joulupöytäänsä. Yhdellä ronskilla heilautuksella myyntipöydältä nostetaan niljakas kala, ja tilalle rojahtaa ihmisen ruumis. Huseinin, tuon kituliaan mutta ilmeisen lojaalin homeboyn pojan kohtalo tuo ruumiit vielä lähemmäs: yhtäkkiä niillä on nimi, ikä, ja isä ja äitikin jossain. Onko Huseinin poika juuri se ruumis, jonka sotilaat mäiskäyttivät torille; voi olla, tai ehkä ei, mutta sillä ei ole väliä. Jokainen kuuluu jollekulle, on aina jostakin lähtöisin.

Ihailen sitä, miten kirkas ja osoittelematon Jouluaatto Ugandassa on, ja miten tarkasti ja täsmällisesti teksti Kärkkäisen suomentamana kulkee. Teksti ei selittele eikä taivastele, mutta yksityiskohtaisuudessaan se tulee todella lähelle.

Jälkikirjoitus!! Googlaan Kapuścińskia tarkemmin, ja kas mitä paljastuu. Millainen mies! Puolalainen Kapuściński ryhtyi journalistiksi nuorena ja kiersi maailmaa sanomalehtireportterina 1950-luvulta asti. Ja mitä matkoja – Intiaan, Afganistaniin, Kiinasta Trans-Siperian rataa takaisin. Sitten Afrikkaan, jossa hän 1960- ja 70-luvuilla todisti eurooppalaisten kolonialistihallitusten romahduksen. Kiinnostava yksityiskohta: Kapu oli reportteri, mutta ei koskaan kysynyt lehdistötilaisuudessa yhtä ainutta kysymystä. Ilmeisesti hänen tyyliään ovat ylistäneet niin kirjailijat kuin toimittajat. Hän yhdisteli kirjoituksissaan piirteitä sekä journalistisista että kaunokirjallisista genreistä, ja hänen tyyliään on kuvattu maagiseksi journalismiksi. Salman Rushdie: "One Kapuściński is worth more than a thousand whimpering and fantasizing scribblers. His exceptional combination of journalism and art allows us to feel so close what Kapuściński calls the inexpressible true image of war."

Olen hurmioitunut. Mikä löytö.

On The Surface, All Is Calm

Jos minä ohjaisin elokuvan, ohjaisin samanlaisen kuin François Ozonin Swimming Pool (2003).

Swimming Pool on tiheä, jännittävä, kesäisen kuuma ja kepeä samaan aikaan. Ja tietysti arvoituksellinen ja kutkuttavan monikerroksinen. Psykologinen jännitystarina, mutta minun mielestäni eniten kuvaus kirjailijan työstä. Eikä tarvita muuta kuin talo Ranskassa, kirjailijan kompleksinen mieli ja Charlotte Ramplingin kasvot. Ja tietysti se uima-allas.

Uima-altaat kiihottavat mieltäni. Ne ovat herkullisen turkooseja, mutta kirkkaus on lumetta, niihin liittyy myös jotain pinnallista ja uhkaavaa, lupaus liian kepeästä ja vähän kielletystä. Rakastan katsella uima-altaita mutta onko niissä uiminen koskaan sama asia kuin meressä? Tietenkään ei. Silti en muista monta yhtä ihanaa uintihetkeä kuin päivän jäljiltä autioituneella hotellin uima-altaalla auringonlaskun aikaan.

Kaupungit, mon amour

Kävin viikko, pari sitten elokuva-arkistossa katsomassa Hiroshima, rakastettuni.

Marguerite Durasin käsikirjoitus: konkreettisuudessaan vaihtelevia lauseita, joista monet jäävät leijumaan etäälle, mutta silloin kun niistä saa kiinni, silmänräpäykseksi, niissä tuntuu olevan kaikki tieto maailmasta, kaikki tunne ja hurja tuska.

En voi olla pitämättä Marguerite Durasin lauseista, vaikka en ehdi kaikkia ymmärtää. Tiedän vain, että haluan tavoittaa niitä, olla niin auki että lauseiden on mahdollista tulla sisääni ja avautua.

Tällaisia, jotain tännepäin – mies naiselle: "Minusta tuntuu, että siellä piti vähältä, etten minä olisi koskaan tavannut sinua. Että siellä sinusta alkoi tulla se, joka olet nyt."

Sitten eräänä aamuna muistin huoneen jossa asuin reilun kuukauden syksyllä 2005. Jossa olin niin irti entisestä kuin olin koskaan ollut, enkä vielä lainkaan kiinni siinä mitä oli ympärillä. Olin tullut Napoliin syyskuussa kolme viikkoa ennen kuin yliopiston ovi aukesi (saati että henkilökuntaa olisi ollut paikalla). Olin tullut ollakseni yksin vieraassa kaupungissa. Ja yksin totisesti olin.

Joka yö kuuntelin skootterien pärinää ja tupakka-automaatin kolahduksia ulkona kadulla. Nukuin myöhään, katselin parvekkeelta kadulle jossa nuoret miehet leveissä aurinkolaseissa ajoivat skootterilla ja pysähtyivät vaihtamaan poskisuudelmia tuttujen kanssa. Mietin, olisinko kohta osa tuota elämää.

Kukaan ei odottanut minua mihinkään. Kaupunki oli meluisa, likainen ja jotenkin uhkaava. Halusin oppia tuntemaan sen, mutta ensimmäiset viikot en osannut kävellä kuin Via Toledoa, leveää ostoskatua joka ei ollut lainkaan pittoreski eikä eurooppalainen vaan sekava ja täynnä rumia kauppoja ja autoja. Vihasin Via Toledoa mutta olin siitä pääsemättömissä. Kujilla, jotka myöhemmin tuntisin hyvin, tunsin oloni vieraaksi, ne olivat vielä syyskuussa liian kapeita.

Jonkun kuitenkin olin tavannut, sillä minulla oli huoneessa kasa cd-levyjä. Minulla oli tuttava Napolissa, Alessio, ja Alession kämppis Raffaele oli lainannut minulle pinon cd:itä päätään pudistellen. Raffaelella oli pähkinänruskeat silmät ja veistokselliset kasvot, komeammat kuin olin ehkä koskaan niin lähietäisyydeltä nähnyt, ja äkkipikainen luonne mutta minuun hän suhtautui ensin epäuskoisen ihastuneena, sitten veljellisen hellästi ja järkähtämättömän ritarillisesti. Raffaelen mielestä en tiennyt musiikista mitään. Mikä oli totta.

Raffaele tutustutti minut musiikkiin. Voisin tehdä soundtrackin siitä kuukaudesta. Radiossa soi Green Dayn September. Minulla soi koneessa Coldplay, Travis, The Devics, jotkut tuntemattomia nimiä, jotkut tuttuja , mitään niistä en ollut koskaan kuunnellut. Yhtäkkiä olin taas entistä enemmän se ihminen, joka halusin olla.

Kun lähdin Napoliin, unohdin puhelimeni kotiin yöpöydälle. Ensi shokista selvittyäni ostin Via Toledon ensimmäisestä virallisen näköisestä kaupasta uuden puhelimen. Muutaman päivän kuluttua vanhempieni lähettämä puhelin saapui Suomesta.

Kun olin ollut viikon Napolissa, laukkuni varastettiin, Suomesta lähetetty puhelin mukanaan. Nyt minulla oli jälleen vain yksi puhelin, halpa Napolista ostettu harmaa Nokia.

Olin päättänyt viime hetkessä olla osallistumatta kielikurssille Sienassa ja tulla sen sijaan yksin Napoliin. Olin yksin huoneessa, yksin kaupungissa. Alessio oli matkustanut kotiinsa Pugliaan. Ostin matkaoppaan ja opettelin nähtävyyksiä. Kävin katsomassa San Martinon luostarin ja kävelin Via Caracciolon rantapromenadilla. Mietin, milloin elämäni Napolissa alkaisi ja millainen siitä tulisi.

Siitä ei tietenkään tullut lainkaan sitä, mitä kuvittelin. Mutta se alkoi, lopulta.

Voi olla, että jokin alkoi myös noina ensimmäisinä viikkoina. Tai oli alkanut jo aiemmin, tai sitten vasta myöhemmin, toisina vuosina. Mutta joku siinä pysähtyneisyydessä, irrallisuudessa, joku niissä levottomissa, tyhjissä ensimmäisissä päivissä. 

Kuva: vivandlarry.com